Sissipäällikkö: Kohtauksia ranskalais-saksalaisesta sodasta

Keväällä ranskalais-saksalaisen sodan aikana preussilaiset piirittivät Belfortia, ja se vapaajoukko, jossa minä ja lapsuudenystäväni Selim olimme jo puolisen vuotta palvelleet, pysytteli heidän selkäpuolellaan, kahakoiden melkein joka päivä, ottaen vangiksi pikalähettejä ja ahdistellen muonakuormastoja seuraavia vartiojoukkoja.

Tämä vapaajoukko oli koottu kaikenkarvaisista seikkailijoista, suurimmaksi osaksi ulkolaisista, miehistä, jotka eivät empineet ryhtyä millaisiin väkivaltaisuuksiin tahansa eivätkä antaneet elämälleen mitään arvoa, koska heillä ei ollut mitään kadotettavaa. Alituisten taistelujen raaistuttamia kun olivat, tuntui heistä veren vuodattaminen yhtä mieluisalta kuin petoeläimestä.

Itse sanoimme olevamme ihmispyydystäjiä, vaikka oli vaikea mennä päättämään, kuka oikeastaan oli pyydystäjä, kuka pyydystettävä, sillä meitäkin ahdistettiin lakkaamatta ja oikeen aito saksalaisella itsepintaisuudella. Me emme suoneet vihollisillemme hetkenkään rauhaa, mutta eivätpä hekään jättäneet meitä rauhaan, eivät päivin eivätkä öin. Päivisin olimme tavallisesti kätkeytyneinä pensaikkoihin, metsiin tai viinitarhoihin, öisin, etenkin pimeällä ja sateella, läksimme samoilemaan ympäristöön, hiivimme preussilaisten leiriin saakka, otimme vangiksi vahtisotilaita, ammuimme vartiojoukkoja, väijyimme junia, revimme kiskoja, hävitimme lennätinjohtoja j.n.e.

Ei kukaan, ei edes Gambettan hallitus, tietänyt missä me milloinkin oleksimme, mitä me puuhasimme ja mihin aijoimme ryhtyä. Mitään palkkaa ei meillä ollut; me anastimme suurimmaksi osaksi ruokavaramme preussilaisilta ja joimme preussilaisten ulaanien viinaa, vaikka olimmekin joka puolelta piiritettyjä tai oikeammin kanuuna- ja pistinmuurin saartamia. Nuotiota emme milloinkaan tehneet; läpimärkinä ollessamme annoimme auringon kuivata itsemme; kun pakkanen puri, lämmitimme itseämme ratsupyssyjen tulella.

-- Me riipumme kiinni preussilaisissa kuin takkiaiset, -- oli sotilaillamme tapana sanoa.

Jossakin etäällä oli taisteleva ja pakeneva Ranska, ranskalaiset kaupungit, Ranskan hallitus, sotajoukko, toissilmäinen diktaattori, julistuskirja, kenraalit kullalla kirjailtuine univormuineen, sanomalehdet, sotilassairaalat, muonavarastot mutta kaikki tämä oli sadan penikulman päässä. Ympärillämme oli vain preussilaisia, baijerilaisia ja saksilaisia joukkoja.

Toisinaan yritti joku preussilainen kenraali siepata meidät hiljaa ja varovasti kiinni, aivan kuin ilkeän paarman. Kun sopiva hetki oli tullut, laskeutui käsi äkkiä päällemme -- mutta tavoitti ainoastaan tyhjää ilmaa: me olimme jo muilla mailla.

Toisinaan työnsimme pistimin tuollaiseen käteen ja raivosta kiljahtaen vedettiin se takaisin.

Alituiset taistelut, ansat ja joka hetki uhkaavat vaarat olivat miehissämme kehittäneet oikean sudenvaiston. He tarvitsivat tuskin komentoakaan, he olivat aina varuillaan, aina tarkkaavaisia ja varovaisia. Koko aikana, kun heitä vainottiin, eivät he hetkeksikään lakanneet itse vainoamasta; he olivat oppineet keinon väijyä yöt läpeensä henkeään pidättäen ja terävästi tarkaten sille suunnalle, mistä saaliin odotettiin tulevan.

Aina uskaltaen kaikki, olivat he samalla varovaisia kuin kissat. Toisinaan, kun olimme väijyksissä pensaikossa, kulki preussilaisia joukkoja niin läheltä ohitsemme, että minä saatoin selvästi kuulla upseerien äänet, mutta jos joukot olivat liian suuria, ei ainoatakaan laukausta ammuttu.

Rykmentti, joka marssii auringonpaisteessa, luo varjon.

-- Me olimme aivan varmat siitä, että te lymysitte meidän varjossamme, -- sanoi eräs vanki minulle.

Ja todella lymysimmekin preussilaisten varjossa.

Joukkueestamme hävisi vähitellen kaikki inhimilliset tunteet; en voi sanoa, että he taistelivat ainoastaan tapellakseen. Ranskasta he eivät välittäneet. Ranskalaisia sotilaita toisista osastoista tai vakinaisesta armeijasta he eivät sietäneet, yhtä vähän kuin preussilaisiakaan, ja he halveksivat heitä enemmän kuin preussilaisia. Yhteensattumiset, joita muuten harvoin tapahtui, päättyivät aina riitaan ja tappeluun.

-- Preussilaiset pötkisivät pakoon, jos saisivat nähdä teidän naamanne, -- oli meidän sotilaillamme tapana sanoa heille, -- mutta he saavat aina nähdä vain... housunne.

Sanalla sanoen, joukkomme oli joka suhteessa aivan erikoinen, mutta se ei ollut monilukuinen; päinvastoin suli se yhä enemmän ja enemmän kokoon sekä alituisten taistelujen että melkein yli-inhimillisten ponnistusten johdosta. Sitäpaitsi oli haavoitettujen ja sairaitten kohtalo kamala. Heidät jätettiin ilman muuta metsään virumaan. Kerran, kun eräs mies sortui maahan väsymyksestä ja rukoili jotakuta tekemään hänestä lopun, kuulin vastattavan:

-- Rauhoitu, karitsaiseni, kyllä sudet sinusta huolen pitävät.

Uusia vapaaehtoisia ei ilmoittautunut, sillä moinen ammatti ei suinkaan houkutellut, jos kohta se toiselta puolen tarjosikin tilaisuuksia päästä käsiksi mitä runsaimpaan saaliiseen. Kelloja, rahoja ja sormuksia, kaatuneilta anastettuja, kerääntyi meikäläisille niin suuret määrät, ettei tiedetty mitä kaikilla tehdä. Kortinpeluu oli kielletty, ostettavissa ei ollut mitään, ja kätkeä tavaroitaan ei kannattanut, sillä jokainen tiesi ennemmin tai myöhemmin kaatuvansa tai menehtyvänsä.

Joukko väheni niin ollen päivä päivältä, kellään ei ollut halua liittyä siihen siitäkään syystä, että se ei tarjonnut mitään tulevaisuuden mahdollisuuksia. Sotilaalla ei ollut taskussaan marsalkansauvaa, vaan kuolema. Hallitus mainitsi meistä ylen harvoin tiedonannoissaan.

-- Se ei tiedä meistä yhtään mitään, -- virkkoi johtajamme, joka vihasi hallitusta.

Toissilmäinen diktaattori tahtoi kuitenkin nähdä meidät ja lähetti johtajallemme La Rochenoirelle käskyn saapua eräälle määrätylle paikalle. Mutta La Rochenoire ei totellut määräystä, ja sen sijaan että olisi saapunut kohtauspaikalle, asettui hän väijymään vihollista.

-- Jos hän tahtoo nähdä meidät, -- virkkoi La Rochenoire, -- niin tulkoon luoksemme ilmapallolla, sehän on hänen erikoisalansa.

Joukkomme olisi muuten paraatissa tehnyt jokseenkin nolon vaikutuksen: sotilaat olivat laihtuneet ja käyneet ruudin savusta aivan mustiksi, ja heidän vaatteensa riippuivat riekaleina; toisilla oli pää verisessä kääreessä, ja sukimattomina ja pesemättöminä olivat he enemmän petojen kuin ihmisten näköisiä.

Olin aivan sattumalta joutunut tähän joukkoon: Selim oli houkutellut minut siihen. Kun sota jo riehui täydessä vauhdissaan ja me molemmat valmistausimme lähtemään Parisista, tahdoin minä liittyä vakinaiseen armeijaan, mutta Selim sanoi:

-- Liittykäämme La Rochenoireen!

-- Mikä hän on miehiään?

-- Hän on muodostanut vapaajoukon.

-- Tunnetko sinä hänet?

-- Tunnen.

Miten ja milloin hän oli tullut tuntemaan tuon miehen, sitä ei hän koskaan tahtonut minulle ilmaista, ja olenkin vain arvaamalla päässyt sen perille. Tiesin, että Selim, jolla oli paljon rahaa, enemmän kuin hän tarvitsi, oli ennen sodan syttymistä viettänyt jokseenkin vapaata elämää Parisissa; tiesin hänen joutuneen kaksintaisteluun erään ranskalaisen ylimyksen kanssa ja kolme kertaa lyöneen tämän kädestä miekan, mutta yksityisseikoista en ole saanut selvää. Siihen aikaan elimme me, Selim ja minä, jokseenkin erillämme. Ensinnäkin oli hän rikas, ja toiseksi oli Hanian muisto meidän välillämme. Tosin oli Selim käyttäytynyt häntä kohtaan kuin kunnon mies konsanaan, mutta minä en voinut vapautua ajatuksesta, että jos häntä ei olisi ollut, ei rakasta Haniaani olisi kohdannut sellainen onnettomuus, eikä hän olisi mennyt luostariin, ja minä itse olisin ollut onnellisempi: en olisi tuntenut sitä sielun tyhjyyttä, joka nyt kahdeksan vuoden ajan oli minua vaivannut, ja sen sijaan, että harhailin vieraissa maissa, olisin ehkä kaikessa rauhassa palvellut isieni maata.

Sitäpaitsi kiusasi minua sekin, että minua, joka olin vähemmän syyllinen, kalvoi suru ja omantunnon soimaus, kun taasen Selim oli kokonaan unohtanut Hanian. Saavuttuaan Parisiin antautui hän koko itämaisen luonteensa intohimoisuudella maailmankaupungin huumaaviin huvituksiin. Selim oli aina ollut rajaton kaikessa. Hänen varallisuutensa, aateluutensa, sivistyksensä, eikä suinkaan vähemmin äidiltä peritty ulkonainen kauneutensa, avasivat hänelle kaikki ovet. Hänet otettiin vastaan joka taholla, kaikki kilpailivat hänen suosiostaan, Mutta niinpä olikin hän kaunis kuin taiteilijan unelma, tuo nuorukainen, jolla oli lämpimät, suoraan sydämeen tunkeutuvat siniset silmät, ylväs pää, muodoltaan taiteilijan ikuistuksen arvoinen, ryhdikäs, solakka vartalo, pulppuava nuoruus ja elonvoimaa niin ehtymättömästi, että mitä runsaammin hän sitä tuhlasi, sitä enemmän hänelle sitä tuntui jäävän.

Sitäpaitsi ei hän ollut ainoastaan "kaunis mies" siinä merkityksessä kuin boulevardien Parisi käsittää kauneuden. Hänessä oli kaikki erikoista ja tavatonta, lahjakkuudesta ja kuohuvasta elämänhalusta aina kasvonpiirteisiin saakka.

Nuoren tattarin, jolla oli enkelimäiset kasvot, atleetin voimat, leijonan rohkeus ja ritarin käytös, oli Parisi havainnut aivan tuntemattoman väriseksi ja tuoksuiseksi ruusuksi. On helppo arvata, miltä Seine-kaupungin markiisit näyttivät hänen rinnallaan. Heitä oli kuohuva elämä puristellut luita ja ytimiä myöten, hänelle näytti se vain antavan uusia voimia. Heidän sielunsa olivat sammuneet kuin öljyttömät lamput, hän oli pelkkää tulta ja liekkiä. He olivat voimansa tuhlanneet, hän ei tiennyt mitä tehdä uhkuvalla elonvoimallaan. He eivät enää tavanneet elämästä mitään viehätystä, häntä hurmasi kaikki se uusi, mikä häntä ympäröi, ja itse viehätti hän kaikkia.

He ottivat osaa mässäyksiin, kiihoittaakseen veltostuneita hermojaan, hän jäähdyttääkseen ylen kuumaa vertansa. Ja sitäpaitsi ei sakka pikarin pohjalta tarttunut hänen huuliinsa, paha varisi tästä jalosta luonteesta kuten kuiva hiekka kalliolta.

Hänen luonteensa oli muodostunut silmieni edessä, olin nähnyt sen kehittyvän melkein päivä päivältä, ja siksi minä tunsinkin hänet perinpohjin. Mies oli sama Selim kuin lapsenakin, kaikki vain täydellisemmäksi suhtautuneena.

Omien voimiensa tietoisuus antoi hänelle varmuutta, useimpien ihmissielujen kehnouden ja teeskentelyn tuntemus sai hänet halveksimaan ihmisiä. Lannistumattoman tarmon ja toimintakyvyn siemenet, joita hänessä aina oli ollut, juurtuivat nyt, versovat ja tekivät hänestä tavallaan vaarallisen.

Hänellä oli jälellä entinen vilkkaus ja ajattelemattomuus, jotka hänen intohimoisen luonteensa takia saattoivat helposti muuttua mielettömyydeksi. Mutta siitä suojasi häntä itse-arvostelu, jota sivistys tuottaa, ja hienosti kehittynyt vaisto, joka käsitti jokaisen teon ja ajatuksen merkityksen.

Hän ei ollut milloinkaan ollut tunteellinen, mutta jos hänessä oli lapsuuden päivinä ollut jotakin sentapaista havaittavissa, katosi se nyt jäljettömiin. Senpätähden ei Hanian muisto ollut jättänyt hänen mieleensä omantunnontuskia eikä kaipuun hiventäkään. Nauraen ja riemuiten osasi hän rakastella, ei huokaillen. Sellainen luonne soveltui kuitenkin parisittarien luonteeseen ja mielenlaatuun, ja siksipä he olivatkin kerrassaan hurmaantuneita häneen, vaikka tiesivät varsin hyvin, että hän arvelematta saattoi pettää heitä. Puhuessani hänelle tästä, vastasi hän: