Pikku lordi

Cedrik ei itse tietänyt siitä mitään. Sitä ei ollut kerrottu hänelle milloinkaan. Hän tiesi, että hänen isänsä oli ollut englantilainen, sillä hänen äitinsä oli sanonut niin. Isä oli kuollut hänen ollessaan vielä niin pieni, ettei poika voinut muistaa hänestä paljon muuta kuin että hän oli kookas, että hänellä oli siniset silmät ja pitkät viikset sekä ettei mikään ollut hauskempaa kuin ratsastaa ympäri huonetta istuen isän olkapäillä. Isänsä kuoltua Cedrik huomasi parhaaksi olla puhumatta hänestä äidille. Isän sairastuttua Cedrik oli lähetetty pois kotoa, ja kun hän palasi takaisin, oli isä jo haudassa. Äitikin, joka oli ollut sairaana, oli parantunut vain sen verran, että jaksoi istua tuolilla ikkunan ääressä. Hän istui siinä surupuku yllään, kalpeana ja laihana, hymykuopat olivat kadonneet hänen poskistaan, ja hänen suurissa silmissään oli surumielinen ilme.

"Lemmikkini", Cedrik sanoi (siksi isä oli äitiä aina sanonut ja häneltä poika oli oppinut sen), "onko isä terveempi?"

Cedrik tunsi, että äidin kädet rupesivat vapisemaan, ja hän painoi kiharaisen päänsä äitinsä kasvoihin. Äidin silmissä oli ilme, joka oli saada hänet itkemään.

"Lemmikkini", Cedrik sanoi, "onko hän terve?"

Seuraten pienen, hellän sydämensä ääntä poika kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen painaen pehmeän poskensa hänen kasvoihinsa. Äiti laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja itki katkerasti, pusertaen häntä rintaansa ikään kuin ei olisi koskaan tahtonut päästää häntä irti.

"Niin, hänen on hyvä olla", äiti nyyhkytti, "hänen on oikein hyvä olla, mutta meillä -- meillä ei nyt enää ole ketään muuta kuin toisemme."

Vaikka Cedrik olikin pieni, hän kuitenkin ymmärsi, ettei hänen kaunis nuori isänsä enää milloinkaan palaa takaisin. Hän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat kuolleet vaikkei hän täysin käsittänytkään, mistä kaikki tämä suru johtui. Hän huomasi parhaaksi olla puhumatta isästä, sillä äiti rupesi silloin aina itkemään ja hän huomasi myös, ettei äidin ollut hyvä istua liikkumatta ja tuijottaa ääneti takkavalkeaan tai ikkunasta ulos. Heillä ei ollut paljon tuttavia, ja he viettivät hiljaista elämää. Mutta Cedrikin mielestä heidän elämänsä ei tuntunut yksinäiseltä ennen kuin hän tuli vanhemmaksi ja sai tietää, miksi heillä ei milloinkaan käynyt vieraita. Hänelle kerrottiin, että hänen äitinsä oli ollut orpo, aivan yksin maailmassa, mennessään naimisiin hänen isänsä kanssa. Hän oli hyvin kaunis ja oli ollut seuranaisena erään rikkaan vanhan rouvan luona, joka ei kohdellut häntä hyvin. Eräänä päivänä kapteeni Cedrik Errol, joka tuli taloon vieraisille, näki hänen kiiruhtavan ylös portaita itkusilmin. Hän näytti niin herttaiselta, viattomalta ja surulliselta, ettei kapteeni voinut häntä unohtaa. Monien vaikeuksien jälkeen he oppivat tuntemaan toisensa. He menivät naimisiin, vaikka heidän avioliittonsa oli monien mieltä vastaan. Eniten vihoissaan oli kuitenkin kapteenin isä, joka asui Englannissa. Hän oli rikas ja arvokas vanha aatelismies, luonteeltaan kiivas, ja hän suorastaan vihasi sekä Amerikkaa että amerikkalaisia. Hänellä oli kaksi poikaa, jotka olivat kapteeni Cedrikiä vanhempia, ja laki määräsi, että vanhin poika oli perivä perheen nimen sekä laajat ja oivalliset tilukset. Jos vanhin sattuisi kuolemaan, niin seuraava poika tulisi perilliseksi. Siten kapteeni Cedrikillä ei ollut suurtakaan mahdollisuutta itse tulla rikkaaksi, vaikka hän olikin rikkaan perheen jäsen.

Mutta luonto oli nuoremmalle pojalle antanut etuja, joita vanhemmat veljet eivät olleet saaneet. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja hänen vartalonsa solakka ja voimakas; hänen huulensa hymyilivät, hänen äänensä soi lempeästi ja iloisesti. Hän oli urhoollinen, jalomielinen ja hyväsydäminen, hän näytti voivan saavuttaa kaikkien rakkauden. Mutta niin ei ollut hänen vanhempien veljiensä laita. He eivät olleet kauniita, hyviä eivätkä erityisen lahjakkaitakaan. Kun he kasvavina poikina kävivät koulua Etonissa, heistä ei juuri pidetty, ja sittemmin yliopistossa heillä ei ollut halua lukuihin, vaan he tuhlasivat aikansa ja rahansa voimatta hankkia itselleen todellisia ystäviä. Vanha kreivi, heidän isänsä, sai heidän tähtensä kärsiä monta katkeraa pettymystä ja nöyryytystä; hänen perillisensä eivät tuottaneet mainetta hänen kunniakkaalle nimelleen, eikä heistä näyttänyt tulevan muuta kuin itsekkäitä, mitättömiä miehiä ilman miehekkäitä, jaloja ominaisuuksia. Vanha kreivi ajatteli katkerana, että luonto vasta kolmannelle pojalle, joka perisi ainoastaan pienen omaisuuden, oli suonut kaikki edut, miellyttävyyden, voiman ja kauneuden. Toisinaan hän melkein vihasi tätä kaunista nuorta miestä, jolla oli ne hyvät ominaisuudet, joiden tulisi käydä käsi kädessä ylhäisen arvonimen ja laajojen tilusten kanssa, eikä hän kuitenkaan voinut olla rakastamatta tätä poikaansa vanhan, ylpeän sydämensä sisimmässä. Kiivaudessaan isä kerran lähetti hänet joksikin aikaa Amerikkaan, jottei hänen olisi suruksensa tarvinnut alituisesti todeta nuorimman ja vanhempien veljesten välistä vastakohtaa, kun viimeksi mainitut juuri siihen aikaan huonolla elämällänsä aiheuttivat hänelle paljon huolta.

Mutta puolen vuoden kuluttua hän rupesi jo sisimmässään kaipaamaan poikaansa, ja siksi hän kirjoitti kapteenille ja käski tämän palata kotiin. Tämän kirjeen kanssa ristiin kulki toinen kirje, jonka kapteeni Cedrik oli lähettänyt isälleen. Siinä hän kertoi rakkaudesta erääseen sievään amerikkalaiseen tyttöön sekä aikomuksestaan mennä naimisiin tämän kanssa. Kreivi suuttui tästä kirjeestä silmittömästi. Vaikka hän olikin tulinen luonteeltaan, hän ei ollut milloinkaan joutunut niin suunniltaan kuin nyt, kapteenin kirjettä lukiessaan. Palvelija, joka sattui olemaan herransa huoneessa, luuli että herra oli saanut halvauksen: niin vimmoissaan hän oli. Tunnin ajan hän raivosi kuin tiikeri, istui sitten kirjoittamaan vastausta ja kielsi poikaansa enää koskaan palaamasta kotiin tai kirjoittamasta sukulaisilleen. Hän sai elää miten halusi tai vaikka kuolla, mutta perheen keskuudesta hän oli suljettu ainaiseksi, ja hänen olisi turha odottaa isältään enää mitään apua.

Surullisena kapteeni luki tämän kirjeen. Hän rakasti Englantia ja kaunista syntymäkotiaan. Kiivasta vanhaa isäänsäkin hän rakasti ja oli aina säälinyt ja surkutellut hänen pettymystään. Nyt hän tiesi, ettei hän enää voinut toivoa mitään isän puolelta. Aluksi hän oli aivan neuvoton. Hän ei ollut tottunut työhön eikä hänellä ollut kokemusta käytännön toimista, mutta rohkeutta ja päättäväisyyttä häneltä ei puuttunut. Hän erosi Englannin armeijasta ja monien vaikeuksien jälkeen hänen onnistui saada virka New Yorkissa, minkä jälkeen hän meni naimisiin. Ero hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli hyvin suuri, mutta hän oli nuori ja onnellinen ja toivoi kovalla työllä saavansa tulevaisuudessa paljon aikaan. Hänellä oli pieni talo syrjäisen kadun varrella, täällä syntyi hänen pieni poikansa, ja heidän kotinsa oli kaikessa yksinkertaisuudessaan sievä ja viihtyisä. Hetkeäkään hän ei katunut sitä, että oli nainut vanhan rouvan kauniin seuranaisen juuri sen vuoksi, että tämä oli niin suloinen ja että he rakastivat toisiaan. Vaimo oli todellakin hyvin suloinen, ja pieni poika oli sekä hänen että isän näköinen. Vaikka poika oli syntynyt yksinkertaisessa kodissa, olisi varmaan ollut vaikea löytää toista niin onnellista lasta. Ensiksikin hän oli terve eikä hänestä ollut vähintäkään vastusta. Toiseksi hän oli kiltti ja miellyttävä niin että kaikilla oli vain iloa hänestä. Ja kolmanneksi hän oli kaunis. Syntyessään hän ei ollut paljaspäinen niinkuin lapset tavallisesti, vaan hienot, kullanväriset hiukset peittivät hänen päätänsä, ja kuuden kuukauden kuluttua ne olivat kasvaneet pitkiksi kiharoiksi. Hänellä oli suuret tummat silmät pitkien silmäripsien varjossa ja pienet sievät kasvot. Hänen niskansa oli vahva ja hänen jalkansa niin vankat, että hän yhdeksän kuukauden ikäisenä oppi kävelemään. Pieneksi lapseksi hän oli niin hyväntapainen, että oli oikein ilo katsella häntä. Jokaista hän piti ystävänään, ja jos joku puhutteli häntä hänen ollessaan kadulla vaunuissaan, hän loi vieraaseen totisen katseen ja hymyili herttaisesti. Senpä vuoksi jokainen koko lähimmässä naapuristossa mielellään jutteli hänen kanssaan, jopa sekatavarakauppiaskin, jota muuten pidettiin kovin ynseänä. Kuukausi kuukaudelta Cedrik tuli yhä kauniimmaksi ja miellyttävämmäksi.

Pian hän kasvoi niin suureksi, että pystyi kulkemaan ulkona hoitajan kanssa. Kun hän kulki valkoisissaan vetäen perässään pieniä leikkirattaita, hän oli niin sievä ja sorea, että yksikään ohikulkija ei saattanut olla huomaamatta häntä. Kotiin tultua hoitaja kertoi aina äidille, kuinka naiset olivat pysäyttäneet vaunun katsellakseen ja puhutellakseen poikaa ja kuinka mielissään he olivat, kun tämä jutteli heille iloisesti ikään kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja. Lapsen suloisuus ilmeni voimakkaammin siinä iloisessa ja ujostelemattomassa tavassa, jolla hän teki tuttavuutta ihmisten kanssa. Luultavasti se johtui hänen pienestä luottavaisesta sydämestään, joka tunsi ystävyyttä jokaista kohtaan ja halusi nähdä jokaisen yhtä iloisena kuin hän itsekin oli. Siksipä hän pian oppi käsittämään ympärillään olevien tunteita. Varmaankin nämä hyvät ominaisuudet olivat hänessä päässeet kasvamaan siksi, että hän oli aina elänyt rakastavien, hellien ja sivistyneiden vanhempiensa hoivassa. Kotona hän ei koskaan kuullut epäystävällistä tai töykeätä sanaa. Häntä oli aina rakastettu ja hyväilty ja kohdeltu hellästi, ja niin hänen lapsen sydämensä täyttyi rakkaudesta ja lämmöstä. Hän oli kuullut äitiänsä kutsuttavan hellillä nimillä, ja niitä hän itsekin rupesi käyttämään puhutellessaan häntä. Hän oli nähnyt isän aina suojelevan ja pitävän huolta äidistä, ja niin hänkin oppi kohtelemaan häntä hellästi.

Kun hän tiesi, ettei isä enää palaisi ja huomasi äitinsä syvän surun, hänessä kehittyi vähitellen ajatus, että hänen tulisi kaikin tavoin koettaa saada äiti jälleen iloiseksi. Vaikka hän olikin vain pieni lapsi, niin tämä ajatus oli hänen mielessään hänen kiivetessään äidin polvelle, suudellessaan häntä ja painaessaan kiharaisen päänsä vasten hänen rintaansa, näyttäessään hänelle lelujansa ja kuvakirjojansa tai hiljaa ryömiessään hänen viereensä, kun hän lepäsi sohvalla. Hän ei ollut riittävän vanha voidakseen tehdä muuta, ja siksi hän teki sen minkä voi, ja oli siten äidille suuremmaksi iloksi kuin itse aavistikaan.

-- "Tiedättekö Mary", hän kuuli äidin kerran sanovan vanhalle apulaiselleen, "olen varma siitä, että Cedrik koettaa lohduttaa minua omalla tavallansa. Hän luo minuun joskus hellän, ihmettelevän katseen niin kuin hän olisi suruissaan minun tähteni, ja sitten hän hyväilee minua tai tuo minulle jotakin nähtäväksi. Hän on jo pieni mies ja todella saattaa luulla että hän ymmärtää jo jotakin."

Isommaksi tultuansa hän suuresti huvitti ihmisiä lystikkäillä kujeillaan. Äidillä oli niin hyvää seuraa hänestä, ettei hän muuta kaivannutkaan. He kävelivät, juttelivat ja leikkivät yhdessä. Jo pikkupoikana hän oppi lukemaan ja sen jälkeen hän usein iltaisin istui matolla takkavalkean ääressä ja luki ääneen -- väliin satuja, väliin paksuja kirjoja, joita vanhemmat ihmiset lukevat, ja joskus sanomalehtiäkin. Ja usein Mary kuuli keittiöön mrs Errolin iloisesti nauravan pojan hauskoja puheita.