Tarzan, apinain kuningas: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

Tämän kertomuksen olen kuullut henkilöltä, jolla ei ollut mitään syytä kertoa sitä minulle tai kenellekään muulle. Vanhan viinin houkutteleva vaikutus lienee ollut syynä siihen, että kertoja sen aloitti, ja sitten seuranneina päivinä osoittamani epäuskoisuus sai aikaan, että tämä merkillinen juttu kerrottiin loppuun asti.

Kun puhelias isäntäni huomasi, kuinka paljon hän jo oli kertonut minulle ja että yhä pysyin epäilevällä kannalla, otti hänen lapsellinen ylpeytensä suorittaakseen urakan, jonka vanha viini oli aloittanut, ja niin hän kaivoi todistukseksi esille homehtuneita käsikirjoituksia ja Englannin siirtomaaministeriön kuivia virallisia raportteja tukemaan monia ihmeellisen kertomuksen pääpiirteitä.

Aikoja sitten kuolleen miehen päiväkirjan keltaiset ja tahraiset lehdet ja siirtomaaministeriön asiakirjat pitivät täysin yhtä suulaan isäntäni kertomuksen kanssa, ja siksi esitän tämän tarinan nyt sellaisena kuin sen olen työläästi pannut kokoon näistä eri lähteistä.

Siirtomaaministeriön papereista ja kuolleen miehen päiväkirjasta saamme tietää, että eräs englantilainen aatelismies, joka olkoon nimeltään John Clayton, Greystoken loordi, sai suorittaakseen erittäin arkaluontoisen tehtävän, tutkia oloja eräässä Englannin länsiafrikkalaisessa siirtomaassa. Oli näet saatu tietää, että muuan toinen eurooppalainen valtio värväsi siellä väkeä sotilaiksi alkuasukasarmeijaansa, jota se käytti yksinomaan kautsukin ja norsunluun keräämiseen pakkoverona Kongon ja Aruwimin ympäristöllä asuvilta villiheimoilta.

Brittiläisen siirtomaan alkuasukkaat valittivat, että suuri määrä heidän nuoria miehiään houkuteltiin pois kauniilla ja loistavilla lupauksilla, mutta että vain perin harvat milloinkaan enää palasivat kotiin.

Afrikan englantilaiset väittivät enemmänkin. He sanoivat että neekeri-parkoja pidettiin suorastaan orjuudessa, sillä kun heidän palvelusaikansa loppui, käyttivät heidän valkoiset upseerinsa hyväkseen heidän tietämättömyyttään, selittäen, että heidän oli oltava palveluksessa vielä useita vuosia.

Siksi siirtomaaministeriö määräsi John Claytonin uuteen toimeen brittiläiseen Länsi-Afrikkaan, antaen hänelle salaiset ohjeet perinpohjaisen tutkimuksen toimittamiseksi siitä väkivaltaisesta kohtelusta, jonka alaisiksi ystävällisen eurooppalaisen vallan upseerit olivat saattaneet Englannin mustia alamaisia. Vähän kuitenkin merkitsee tässä kertomuksessa se syy, miksi hänet lähetettiin, sillä hän ei koskaan suorittanut mitään tutkimusta eikä edes saapunut määräpaikkaansa.

Clayton oli juuri sitä lajia englantilaisia, joka lähinnä panee muistelemaan historiallisia urotöitä tuhansilla voittoisilla tappotanterilla -- voimakas, miehekäs mies -- älyllisesti, siveellisesti ja ruumiillisesti.

Hän oli keskikokoa isompi. Hänen silmänsä olivat harmaat, piirteet säännölliset ja voimakkaat, ja hänen koko olemuksessaan ja ryhdissään, johon oli lyönyt leimansa vuosikausia kestänyt harjoitus sotaväessä, ilmeni täydellinen, vankka terveys.

Poliittinen kunnianhimo oli saanut hänet pyytämään siirtoa armeijasta siirtomaaministeriöön, ja siksi tapaamme hänet vielä nuorena miehenä, kun hänelle jo uskotaan arkaluontoinen ja tärkeä tehtävä kuningattaren palveluksessa.

Tämä toimi herätti hänen mielessään sekä ylpeyttä että levottomuutta. Se oli ylennystä, ja hän piti sitä hyvinansaittuna palkintona huolellisesta ja älykkäästä palveluksesta ja portaana tärkeämpiin ja vastuunalaisempiin toimiin, mutta toisaalta hän oli nainut aatelisneito Alice Rutherfordin tuskin kolme kuukautta sitten, ja se ajatus, että pitäisi ottaa kaunis nuori nainen mukaansa troopillisen Afrikan vaaroihin ja yksinäisyyteen, teki hänet alakuloiseksi.

Nuoren vaimonsa vuoksi hän olisi kieltäytynyt toimesta, mutta Alice ei sitä sallinut. Päinvastoin hän kiihkeästi vaati, että Clayton ottaisi toimen vastaan ja veisi hänet matkalleen.

Äidit, veljet, sisaret, tädit ja serkut toivat tietysti asiasta kuuluville eri mielipiteitään, mutta historia ei tiedä kertoa, mitä neuvoja he kukin antoivat.

Tiedämme vain, että eräänä kirkkaana toukokuun aamuna 1888 loordi Greystoke ja lady Alice lähtivät Doverista matkalle Afrikkaan.

Kuukautta myöhemmin he saapuivat Freetowniin; siellä he vuokrasivat pienen purjealuksen Fuwaldan, jonka oli määrä viedä heidät lopulliseen määräpaikkaansa. Ja silloin loordi Greystoke ja lady Alice, hänen puolisonsa, katosivat ihmisten näkyviltä ja kuuluvilta.

Kaksi kuukautta sen jälkeen kun he olivat nostaneet ankkurin ja lähteneet Freetownin satamasta, pantiin puoli tusinaa Englannin sotalaivoja risteilemään pitkin eteläistä Atlanttia etsiäkseen heitä tai heidän pientä alustaan, ja melkein heti löydettiin St. Helenan rannikolta haaksirikkoutunut pursi, mikä sai maailman uskomaan, että Fuwalda oli kaikkineen tuhoutunut, ja siksi etsintä loppuikin jo alkuunsa. Mutta toivo säilyi kaipaavien sydämissä monta vuotta.

Fuwalda, sadan tonnin kuunariparkki, kuului siihen laivatyyppiin, jota usein tavataan eteläisen Atlantin rannikolla ja jonka miehistö on kokoonhaalittu merielämän hylkiöistä -- kaikkien rotujen ja kansallisuuksien hirtehisistä ja roistoista. Eikä tämä alus ollut mikään poikkeus säännöstä. Sen päällystö oli mustapintaisia räyhääjiä, jotka vihasivat miehiään, mutta nämä puolestaan vihasivat heitä. Kapteeni, joka kyllä oli pätevä merimies, kohteli alaisiaan eläimellisen raa'asti. Hän ei tuntenut tai ainakaan käyttänyt muita kuin kahta välikappaletta saadakseen pontta käskyihinsä -- naakelia ja revolveria -- eikä hänen kirjava joukkonsa todennäköisesti olisikaan toista puhetapaa ymmärtänyt.

Niinpä jo toisena päivänä Freetownista lähdettyä John Clayton ja hänen nuori vaimonsa joutuivat omin silmin näkemään Fuwaldalla kohtauksia, joita eivät ikinä olisi luulleet mahdollisiksi muualla kuin painettujen merikertomusten kansien välissä.

Toisen päivän aamuna taottiin ensimmäinen rengas siihen asianhaarain ketjuun, jonka vihdoin oli määrä päättyä silloin vielä syntymättömän ihmisen merkilliseen kohtaloon, -- niin ihmeelliseen, ettei sen vertaista liene ihmiskunnan historiassa.

Kaksi merimiestä pesi Fuwaldan kantta, ensimmäisellä perämiehellä oli vuoro pitää päällikkyyttä, ja kapteeni oli pysähtynyt keskustelemaan Claytonin ja lady Alicen kanssa.

Miehet siirtyivät työssään takaperoa tätä pientä ryhmää kohti, joka katseli toiselle suunnalle, ja tulivat yhä lähemmäksi, kunnes toinen heistä oli ihan kapteenin takana. Seuraavassa tuokiossa hän olisi sievästi siirtynyt kapteenin ohitse, eikä tätä merkillistä kertomusta olisi ikinä kirjoitettu. Mutta juuri silloin hän sattui kääntymään, jättääkseen loordi ja lady Greystoken, kompastui merimieheen ja kaatui suinpäin kannelle, potkaisten kumoon vesiämpärin, jonka likainen sisällys valeli hänet läpimäräksi.

Aluksi tämä vahinko oli hullunkurinen, mutta sitä kesti vain hetken. Päästäen suustaan hirveän sadatustulvan ja lennähtäen kasvoiltaan tulipunaiseksi raivosta kapteeni tempausi pystyyn ja löi hirveällä iskulla merimiehen pitkäkseen kannelle.

Mies oli vähänlainen ja vanhahko, ja siksi kapteenin tylyys tuntui vielä raaemmalta. Mutta toinen merimies ei ollut vanha eikä pienikokoinen, vaan oikea jättiläinen, mustaviiksinen, leveäharteinen roikale, jolla oli niska kuin härällä.

Nähdessään toverinsa tuupertuvan hän kyyristyi ja ilkeästi murahtaen hyökkäsi kapteenin kimppuun, joka sai niin tuiman iskun, että lyyhistyi polvilleen.

Kapteenin tulipunaiset kasvot kävivät nyt äkkiä kalpeiksi, sillä tämä oli kapina, joita hän oli villin, myrskyisen elämänsä aikana kokenut ja kukistanut ennenkin. Malttamatta edes nousta hän vetäisi revolverin taskustaan ja laukaisi suoraan edessään olevaan valtavaan lihasvuoreen. Mutta vaikka hän oli nopea liikkeissään, niin Clayton oli miltei yhtä nopea, niin että merimiehen sydämeen aiottu luoti sattuikin sääreen, sillä loordi löi kapteenin käden alas samassa hetkessä kuin näki aseen välähtävän auringonpaisteessa.

Clayton ja kapteeni vaihtoivat sanoja keskenään, ja edellinen antoi selvästi ymmärtää, että häntä ei miellyttänyt miehistöä kohtaan osoitettu raakuus ja ettei hän sietäisi mitään sellaista sinä aikana, jolloin hän ja lady Greystoke olivat matkustajina laivalla.

Kapteeni oli vastaamaisillaan kiivaasti, mutta lähemmin ajateltuaan hän käännähti kantapäillään ja meni tuiman näköisenä peräpuolelle.

Hänen ei tehnyt mieli asettua vastustamaan englantilaista virkamiestä, sillä kuningattaren mahtava käsi piteli rangaistusasetta, jota hän kunnioitti ja pelkäsi -- Englannin kauaskantavaa laivastoa.

Molemmat merimiehet nousivat, ja vanhempi auttoi haavoittunutta toveriansa. Iso mies, joka vertaistensa piirissä tunnettiin nimeltä Musta Mikko, koetti varovasti säärtään, ja huomattuaan, että sillä vielä voi astua, hän kääntyi Claytoniin päin ja lausui muutaman jäykän sanan kiitokseksi.

Vaikka miehen ääni oli yrmeä, olivat hänen sanansa kuitenkin ilmeisesti tarkoittaneet hyvää. Melkein jo ennenkuin hän oli lopettanut pienen puheensa, hän kääntyi ja lähti ontuen kanssiin päin, nähtävästikin aikoen estää kaikki pitemmät selitykset.

He eivät nähneet häntä moneen päivään, eikä kapteenikaan suvainnut lausua heille muuta kuin äreitä murahduksia, kun oli suorastaan pakko puhua heille.

He ruokailivat kapteenin kajuutassa kuten ennen tätä onnetonta tapausta, mutta hän piti tarkkaa vaaria, että tehtävät aina estivät häntä syömästä samaan aikaan.

Muu päällystö oli jäykkiä, sivistymättömiä miehiä, eikä suurestikaan yläpuolella komentamaansa miehistöä, ja he olivat mielissään, kun ei tarvinnut seurustella hienostuneen ylimyksen ja hänen rouvansa kanssa, joten Claytonit saivat enimmäkseen olla kahden kesken.

Itse asiassa tämä olikin täysin heidän toivomustensa mukaista, mutta samalla se eristi heidät melkein kokonaan pienen aluksen elämästä, niin että he eivät voineet pysyä kosketuksissa päivittäisten tapahtumien kanssa, jotka olivat pian kehittymässä veriseksi murhenäytelmäksi.

Mutta aluksen ilmapiirissä oli jotakin määrittelemätöntä, mikä ennusti tuhoa. Ulkonaisesti, mikäli Claytonit voivat huomata, kävi kaikki pienellä laivalla entiseen tapaansa, mutta että pohjalla virtasi jotakin, mikä vei tuntematonta vaaraa kohti, sen he tunsivat molemmat, vaikka eivät puhuneet siitä toisilleen.

Toisena päivänä Mustan Mikon haavoittumisen jälkeen Clayton tuli kannelle juuri parahiksi nähdäkseen neljän miehen kantavan erään merimiehen retkottavaa ruumista kannen alle, ensimmäisen perämiehen tuijottaessa kiiluvin silmin ja raskas naakeli kädessä synkännäköisiin merimiehiin.

Clayton ei tehnyt mitään kysymyksiä -- se ei ollutkaan tarpeen -- mutta kun seuraavana päivänä brittiläisen sotalaivan valtavat piirteet sukelsivat esiin taivaanrannalla, teki hänen melkein mieli pyytää, että hänet ja lady Alice siirrettäisiin sinne, sillä hän alkoi yhä pahemmin pelätä, että jäämisestä pahaenteiselle Fuwaldalle ei koituisi muuta kuin onnettomuutta.

Puolenpäivän aikaan he olivat merkinantomatkan päässä brittiläisestä aluksesta, kun Claytonille juuri kun aikoi pyytää kapteenia viemään heidät sinne, selvisi äkkiä sellaisen pyynnön naurettavuus. Mitä hän voisi hänen majesteettinsa laivaa komentavalle upseerille esittää syyksi siihen, että halusi palata sinne, mistä päin äsken oli tullut!