Kertomuksia Intiasta

Rudyard Kipling. Ilman kirkon siunausta. Yli rajain. Dungaran tuomio. Lispeth. Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen. Mennyttä kalua.

Rudyard Kipling.

Rudyard Kipling, suuri englantilainen runoilija ja maailman huomattavimpia nykyaikaisia kirjailijoita, syntyi Bombayssa, Intian keisarikunnan pääkaupungissa, joulukuun 30 p:nä 1865. Sekä isän että äidin puolelta on hän perinyt taiteellisia taipumuksia. Isä oli tunnettu maalari J. Lockwood, joka m.m. julkaisi "Intian eläimiä ja ihmisiä" nimisen kuvateoksen, ja eno oli kuuluisa taiteilija Burne-Jones.

Kipling on kaikkein vähimmin sellainen runoilija, joka istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja sepittelee teoksia päästään. Hän on itse ollut ja elänyt mukana kertomustensa tapahtumissa -- ainakin hyvin monissa. Kuten mainittiin, on hän syntynyt Intiassa. Kuusivuotiaana poikana hänet lähetettiin -- sikäläisen tavan mukaan -- Englantiin elämään lapsuutensa ajat kotimaan terveellisemmässä ilmastossa ja käymään koulua. Seitsentoistavuotiaana hän palasi Intiaan ja tuli sanomalehtimieheksi, ensin Lahoreen ja sitten Allahabadiin, jossa kaupungissa on valtavia muistomerkkejä Intian muinaisesta suuruudesta. Hän matkusteli ristiin rastiin tässä suunnattoman, suuressa salamyhkäisessä maassa ja tuli siten perinpohjin tuntemaan sen. Intian luonnon ja elämän kuvaajana hän onkin verraton; esim. hänen teoksensa "Intian viidakoista" (ilmestynyt suomeksi kahtena osana Otavan kustannuksella) on maailmankirjallisuuden kirkkaimpia helmiä. Hän oli myöskin kirjeenvaihtajana useilla sotaretkillä ja tuli läheltä näkemään mitä rasituksia ja julmuuksia merkitsee sota rajamaiden puoliviilejä heimoja vastaan. Hänen kertomuksiaan sotilaselämästä on ilmestynyt suomeksi m.m. Otavan 50-pennin kirjastossa (N:o 2. Sotilaskertomuksia).

Kiplingin kunniaksi on erityisesti mainittava, ettei hänen teostensa suurenmoinen menestys ole koskaan houkutellut häntä julkaisemaan mitään ala-arvoista.

V. 1907 Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Ilman kirkon siunausta.

I.

"Mutta jos se onkin tyttö."

"Minun elämäni herra, se ei voi olla tyttö. Minä olen rukoillut niin monta yötä ja lähettänyt lahjoja Sheikh Badlin pyhälle arkulle niin usein, että minä tiedän, että Jumala antaa meille pojan -- pojan, josta on kasvava mies. Ajattele sitä ja iloitse. Minun äitini on oleva hänen äitinsä, kunnes minä itse jaksan ottaa hänet hoidettavakseni, ja Pattan moskean mollah on ennustava hänen elämänvaiheensa -- suokoon Jumala, että hän syntyisi onnellisena hetkenä! -- ja sitten, sitten sinä et koskaan kyllästy minuun, orjaasi."

"Mistä ajasta saakka sinä olet ollut orja, sinä minun kuningattareni?"

"Alusta pitäen -- kunnes tämä armo minulle tapahtui. Kuinka minä saatoin olla varma sinun lemmestäsi, kun tiesin, että olin hopealla ostettu?"

"Ei, se oli sinun huomenlahjasi. Minä maksoin sen äidillesi."

"Ja hän on sen kätkenyt ja hautoo sitä nyt päivät pitkään kuin kana. Mitä sinä puhut huomenlahjasta? Minut ostettiin rahalla ikäänkuin olisin ollut tanssijatar Lucknowista enkä lapsukainen."

"Suretko sinä sitä?"

"Minä olen surrut, mutta nyt minä iloitsen. Nyt sinä et milloinkaan lakkaa rakastamasta minua, ethän, kuninkaani?"

"En ilmoisna ikänä. En."

"Et sittenkään, vaikka mem-logit -- nuo sinun oman rotusi valkoiset naiset -- rakastaisivat sinua? Muista, minä olen katsellut heitä, kun he iltasilla ovat ajelemassa; he ovat hyvin suloisia."

"Minä olen nähnyt tulipalloja sadoittain, minä olen nähnyt kuun ja -- sitten minä en enää nähnyt tulipalloja."

Ameera taputti kätösiään ja nauroi. "Hyvin sinä puhut", sanoi hän. Sitten hän jatkoi, koettaen näyttää hyvin armollisen alentuvaiselta: "Jo riittää. Minä sallin sinun lähteä -- jos tahdot."

Mies ei liikahtanut. Hän istui matalalla punaiseksi maalatulla sohvalla huoneessa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin sinisen ja valkoisen kirjava lattiamatto, muutamia ryijyjä ja sangen täydellinen kokoelma alkuasukkaiden tavallisia patjoja. Hänen jalkainsa juuressa istui kuusitoistavuotias nainen, ja tuon miehen silmissä hän oli kaikki kaikessa koko maailmassa. Kaikkien sääntöjen ja lakien mukaan tämän naisen olisi pitänyt olla vallan toisessa asemassa, sillä mies oli englantilainen ja tyttö muhamettilaisen tytär, ostettu rahalla kaksi vuotta sitten äidiltään, joka ollessaan rahapulassa olisi myynyt itkevän Ameeran vaikka itse pimeyden ruhtinaalle, kunhan vain maksu olisi ollut kyllin suuri.

Se oli kevytmielisesti solmittu liitto. Mutta jo ennenkuin tyttö oli kehittynyt täyteen kukoistukseensa, täytti hän suurimman osan John Holdenin elämästä. Ameeralle ja hänen äidilleen, tuolle vanhalle peikolle, Holden oli vuokrannut pienen talon, josta saattoi nähdä suuren, punamuurisen kaupungin, ja hän huomasi, kun rinkikukkaset puhkesivat pihakaivon ympärillä ja Ameera oli järjestänyt ympäristönsä omien mukavuuskäsitteidensä mukaan, ja hänen äitinsä oli lakannut morkkaamasta keittolieden sopimattomuutta, etäisyyttä kauppatorista ja taloustoimia yleensä -- että tämä talo oli muuttunut hänen kodikseen. Kuka tahansa saattoi tunkeutua hänen poikamies-asuntoonsa päivällä ja yöllä, eikä hänen elämänsä siellä ollut ollenkaan hauskaa. Tässä talossa taas ainoastaan hänen jalkansa sai astua ulkopihan poikki naisten huoneeseen; ja kun paksu puuovi oli rämähtänyt kiinni hänen takanaan, oli hän kuningas omalla alueellaan, jossa Ameera oli kuningatar. Ja nyt hänen kuningaskuntaansa oli tulossa kolmas henkilö, jonka saapuminen hiukan suretti Holdenia. Se häiritsi hänen täydellistä onneansa. Hänen oman kotinsa säännöllinen rauhallisuus rikkoontui. Mutta Ameera oli vallan hulluna ilosta sitä ajatellessaan, ja hänen äitinsä oli yhtä hyvillään. Miehen rakkaus, ja varsinkin valkoisen miehen, on aina häilyvätä laatua, mutta, niin miettivät molemmat naiset, ehkä pienen lapsen kätöset saattaisivat pitää kiinni sen. "Ja sitten" -- sanoi Ameera aina -- "sitten hän ei milloinkaan välitä valkoisista mem-logeista. Minä vihaan heitä kaikkia -- minä heitä vihaan."

"Kyllä hän kerran palaa oman kansansa luo", sanoi äiti, "mutta Jumala suokoon, että tämä aika vielä olisi kaukana."

Holden istui vaiti sohvalla ajatellen tulevaisuutta, ja hänen ajatuksensa eivät olleet hupaisia. Kaksoiselämän hankaluudet ovat moninaiset. Hallitus oli erinomaisella huolenpidollaan määrännyt hänet pois asemalta pariksi viikoksi hoitamaan erään miehen virkaa, jonka täytyi olla vaimonsa sairasvuoteen ääressä. Se, joka Holdenille suullisesti ilmoitti tämän muutoksen, lopetti sanomansa sillä ystävällisellä huomautuksella, että Holden sai pitää itseään onnellisena, kun oli poikamies ja vapaa. Hän tuli nyt kertomaan tätä uutista Ameeralle.

"Se ei ole hyvä", sanoi Ameera, "mutta ei se ole niin pahakaan. Onhan minulla äitini täällä, eikä mikään vaara minua kohtaa -- ellen minä vaan kuole pelkästä ilosta. Mene sinä työhösi äläkä ajattele ikäviä. Kun ne päivät ovat ohi, minä luulen... ei, minä olen varma siitä. Niin -- niin sitten minä panen poikasi sinun syliisi, ja sinä rakastat minua ikuisesti. Juna lähtee ensi yönä -- puoliyön aikaan, eikö niin? Mene nyt, ja sydämesi ei saa olla murheellinen minun tähteni. Mutta ethän viivyttele takaisintuloasi! Ja ethän seisahdu tiellä puhelemaan noiden rohkeiden valkoisten mem-logien kanssa! Palaja pian luokseni, minun elämäni!"

Kun Holden oli kulkenut pihan poikki hevosensa luo, joka oli sidottuna portin pielessä, puheli hän harmaapäiselle vanhalle talon vartialle ja käski häntä, jos mikä onnettomuus sattuisi, lähettämään valmiiksi kirjoitetun sähkösanoman, jonka Holden hänelle antoi. Siinä kaikki minkä hän saattoi tehdä, ja mieli yhtä mustana kuin miehellä, joka odottaa omia hautajaisiaan, läksi Holden yöjunassa maanpakoonsa. Joka hetkenä päivällä hän odotti sähkösanoman tuloa ja joka tunti yöllä hän kuvaili Ameeran kuolevan. Tietysti hänen työnsä valtion hyväksi ei silloin ollut juuri parhainta laatua eikä hänen käytöksensä työtovereitaan kohtaan aivan herttaisinta. Kaksi viikkoa kului, eikä kotoa kuulunut sanaakaan, ja melkein menehtymäisillään levottomuudesta Holden palasi takaisin. Kotiin tultuaan täytyi hänen kärsiä vielä kaksi kallista tuntia päivällisillä klubissa, jossa hän kuuli ikäänkuin unessa, kuinka kunnottomasti hän on hoitanut tuon toisen miehen virkaa ja kuinka paljon kaikki hänen toverinsa olivat pitäneet hänestä. Sitten hän kiitämällä kiiti hevosen selässä läpi yön, sydän vavahdellen levottomuudesta. Hän ei saanut mitään vastausta ensin koputtaessaan portille ja hän oli jo kääntänyt hevosensa potkaisuttaakseen koko portin rikki, kun samassa Pir Khan saapui lyhty kädessä ja tarttui suitsiin.

"Onko mitään tapahtunut?" sanoi Holden.

"Uutiset eivät tule minun suustani, oi sinä köyhien suojelija, vaan --", hän kurotti esiin vapisevan kätensä kuten hyvien uutisten tuoja ainakin, joka on ansainnut palkinnon.

Holden syöksyi pihan poikki. Valkea paloi ylähuoneessa. Hänen hevosensa hirnui porttikäytävässä, ja samassa hän kuuli kimeätä hiljaista inisemistä, joka ajoi kaiken veren hänen sydämeensä. Se oli uusi ääni, mutta se ei vielä todistanut, että Ameera oli elossa.

"Kuka siellä on?" huusi hän kapeilla tiiliportailla.

Silloin kuului Ameera huudahtavan ilosta ja sitten äidin ääni vastasi vavisten vanhuudesta ja ylpeydestä: "Me molemmat ja -- mies -- sinun poikasi."

Huoneen kynnyksellä Holden astui paljastetulle miekalle, joka oli asetettu siihen estämään onnettomuuksia, ja se katkesi kahtia, kun hän malttamattomasti potkaisi siihen kantapäällään.

"Jumala on suuri", äänsi Ameera hämärässä. "Sinä olet ottanut hänen onnettomuutensa päällesi."

"Niin, mutta kuinka sinä jaksat, minun elämäni elämä? Vanha vaimo, kuinka hän jaksaa?"

"Hän on unohtanut kärsimyksensä ilosta, kun lapsi on syntynyt. Ei ole hätääkään; mutta puhu hiljaa", sanoi äiti.

"Minä kaipasin vain sinun läsnäoloasi tullakseni vallan terveeksi", sanoi Ameera. "Minun kuninkaani, sinä olet ollut kovin kauan poissa. Mitä tuliaisia sinä tuot minulle? Oi, tällä kertaapa minä tuon lahjoja sinulle. Katso, minun elämäni, katso. Oletko milloinkaan nähnyt tuollaista lasta? Ei, minä olen liian heikko vetämään käsivarttanikaan hänen altaan."

"Ole hiljaa sitten äläkä puhu. Minä olen luonasi, bacheri (pikku vaimo)."

"Oikein sanoit, sillä nyt meitä liittää toisiimme side, jota ei mikään voi katkaista. Katso -- voitko sinä nähdä tässä valossa? Hän on sileä ja puhdas. Ei milloinkaan ole semmoista poikaa syntynyt. Ya illah! hänestä on kasvava oppinut bramiini -- ei, kuningattaren soturi. Ja sinä, minun elämäni, rakastatko sinä minua yhtä paljon kuin ennen, vaikka minä olen heikko ja sairas ja rasittunut? Vastaa suoraan."

"Oi, minä rakastan niinkuin aina olen rakastanut, koko sielullani. Makaa hiljaa, oma helmeni, ja koeta levähtää."

"Mutta älä sinä mene pois. Istu tässä minun vieressäni -- noin. Äiti, tämän talon hallitsija tarvitsee patjan. Tuo se hänelle." Samassa pienoinen uusi tulokas, joka makasi Ameeran käsivarrella, liikahti hiukkasen. "Ahaa", sanoi Ameera, ääni rakkaudesta väreillen, "tämä poika on urheilija syntymästään saakka. Hän potkaista napsahuttaa minua kylkeen aika lailla. Onko milloinkaan syntynyt tuommoista lasta? Ja hän on meidän -- sinun ja minun. Pane kätesi hänen päänsä päälle, mutta varovasti, sillä hän on kovin nuori ja miehet ovat kömpelöitä semmoisissa seikoissa."