Vankilasta ja Siperiasta

Yöllä marraskuun 26 päivää vastaan 1916 satuin virumaan valveilla vuoteellani ja mietiskelin, mitä minun oli puhuttava lukukauden lopettajaistilaisuudessa syyslukukauden päättyessä. Minä arvelin ottaa aiheeksi kuinka ne raskaat olot, joissa elimme, jotka painoivat meidän maatamme ja koko maailmaa, kävisivät keveämmiksi ja selviäisivätkin, jos ihmisillä olisi hyvää tahtoa.

Aamulla soi telefooni, kysytään olenko kotona. Ennenkuin olin ehtinyt tulla telefooniin, oli kysyjä poistunut. Sentraalissa muistivat kumminkin, mistä oli soitettu -- poliisikamarista. Kysyjät olivat sieltäkin jo poistuneet, oli ollut komisarjuksia ja konstaappeleja. Tarkemmin arvailematta laittauduin valmiiksi. Kohta soikin ovikello. Sisään tulee komisarjus von Gross kahden siviilipukuisen miehen saattamana ja ilmoittaa, että hän kuvernöörin käskystä on tullut vangitsemaan minut, ja että minun on otettava vaatteita ja rahaa mukaan, sillä mahdollisesti on edessä pitempikin matka Venäjälle.

Sen enempiä tutkimuksia, kuulusteluja, kyselyjä, selityksiä tai syytöksiä ei pidetty eikä tehty nyt, ei aikaisemmin eikä myöhemminkään. Neljä kuukautta aikaisemmin oli kyllä santarmieversti Petin tehnyt minulle yhden ainoan kysymyksen, joka koski minua itseäni: Olinko muka erottaessani seminaarista erään oppilaan sanonut, että jos Suomi joutuisi Saksan alle, sillä olisi paljon parempi olla kuin Venäjän alla. Siihen minä vastasin, että enhän minä ole niin äärettömän typerä, että minä sellaisessa tilaisuudessa menisin sellaista sanomaan. Petinkin yhtyi siihen ja merkitsi, että ei ole sanonut. Siinä oli kaikki. Vaimolleni oli kuvernööri Pfaler myöhemmin sanonut, että minä olin "regeringsfientlig" -- hallitukselle vihamielinen. Arvattavasti syitä oli useitakin, mutta ovatko ne minulle viaksi luettavat, sen arvostelkoot muut.

Herra von Gross jäi asuntooni, kun minä valmistauduin matkalle: luovutin seminaarin kassan ja seminaarin kanslianhoidon varajohtajalle, tein lyhyen luettelon johtajan tehtävistä etenkin ensi aikoina, järjestelin omia asioitani ja varustelin vaatteitani. Hyväksi onneksi sekä seminaarin että yksityiset asiani olivat niin selvillä, että ne eivät tuottaneet minulle mitään vaikeutta, niiden puolesta olin valmis muutaman tunnin perästä lähtemään matkalle. Vaimoni sattui olemaan Viipurissa, poikani eivät myöskään olleet kotona. Joitakuita virkatovereita ja sukulaisia kävi luonani vähän asioita selvittämässä.

Kello 2 päivällä lähdettiin asemalle. Siellä näin kuinka suurella joukolla minua oli tultu hakemaan. Siellä oli ainakin kuusi miestä paitse Grossia, toiset univormussa toiset siviilipukuisia. Asemalle kokoontui suuri määrä ihmisiä, monet kävivät jäähyväisiä sanomassa. Asemalla oli varmaan useampia satoja saattajia, jotka äänettöminä heiluttivat nenäliinojaan junan liikkeelle lähtiessä. Päivä oli pilvinen ja harvinaisen hämärä.

Matkalla saivat sisareni, jotka satunnaisesti olivat samassa junassa, tulla samaan vaunuosastoon kanssani, mutta ennen Viipuriin tuloa oli heidän poistuttava. Kuvaavaa kylläkin: he saivat olla seurassani, mutta se ei saanut näkyä. Vartioivat poliisimiehet koettivat tarkoin kuunnella, ettemme puhelleet mitään vaarallisia asioita.

Viipurissa oli poliisimies Heinjärvi asemalla vastassa ja tiukasti kielsi ketään asemalla olevista tuttavistani puhuttelemasta minua. Useamman miehen vartioimana vietiin minut autolla poliisikamariin, jossa pienen kuulustelun jälkeen vietiin putkaan. Mutta ennenkuin koppiin suljettiin, otettiin kaikki vaaralliset esineet pois: kaikki mitä taskuissa oli, päällystakin taskussa sattui olemaan yksi sembramännyn pähkinä, sekin otettiin, kellot, henkselit, kaulukset, kengän nauhat, lukkoneulat sukista, paidan napit, luultavasti siksi etten saisi hirttää tai muuten vahingoittaa itseäni.

Lääninvankilaan ei viety, kun sinne ei vielä oltu tehty mitään ilmoitusta.

Koppi, n:o 1, johon minut suljettiin, oli varmaankin tyypillinen vankikoppi, vaikka minä en semmoisia ollut ennen nähnyt: paksut kiviseinät, ikkuna pieni, katon rajassa, valkeaksi maalatut seinät kirjoituksia täynnä. Rautapöytä ja tuoli olivat seinässä kiinni. Vuodetta vähän parannettiin ja sitten kopin ovi lukkoon.

Vasta sitten kun olin yksin lukkojen takana, valtasi suru, suuri suru mielen. Mitä kaikkea oli tulossa, mikä minua odotti. Enkä sittenkään arvannut, että niin monenlaisia vaiheita oli edessä kuin todella oli. Koetin nöyrtyä ja sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi.

Illalliseksi söin muutamia omia voileipiäni, jotka olin saanut pitää. Koko yön paloi sähkölamppu kopissani ja yön kuluessa käytiin pariin kertaan ovessa olevasta tirkistysreiästä katsomassa, onko mies vielä tallella. Käytävässä oli kello, mitä ei muissa vankiloissa muuten ole, jonka lyönneistä voi seurata yön kulkua.

Aamulla herää elämä poliisiputkassakin. Viereisistä kopeista alkoi kuulua puhetta, toraa, kiroilemista, laulua. Vartijat kävivät jossain kopissa riitelemässä, kuului torumista ja vastaan inttämistä. Laulu oli oikeastaan aivan inhoittavaa, josta ei voinut tietää oliko se miehen vai naisen. Taisikin olla pojan. Huomasin joutuneeni kirjavaan seuraan.

Kopin ikkuna oli niin korkealla, ettei voinut nähdä ulos, ja oli se jotenkin pieni. Seinät olivat täynnä kirjoituksia, enimmät suomea, mutta myös venäjää, oli unkarinkieltäkin. Siinä oli jos jonkinlaista, valituksia, uhkauksia, kirouksia, hävyttömyyksiä. Joku sanoo olleensa jo useampia kuukausia Pekosen nälkäparantolassa, eikä oltu ainoatakaan kertaa tutkittu. Eräässä kirjoituksessa uhattiin kauheasti Venäjän keisaria. Se oli muuten varsin ikävä kirjoitus vankilan seinässä. Olisivathan he sen perustuksella voineet tuomita vaikka minut kuolemaan, sillä en minä millään olisi voinut näyttää toteen, että se oli siinä ennen minun tuloani. Toiset kirjoitukset olivat niin epäselviä ja tuhrittuja, etten niitä ensinkään osannut lukea. Mutta kun sellaiseenkin pitemmän aikaa tuijottaa, selviää se itsestään.

Aamulla sai käydä käytävässä peseytymässä. Pariin kertaan käytiin huonetta tarkastamassa. K:lo 12 annettiin ruokaa: leipää ja hyvää rokkaa. Käytettiin myös ylhäällä jonkun sihteerin luona, joka valmisti minusta lyhyen elämäkerran. Käytävässä oli kaikenlaista väkeä, jotka poliisi oli korjannut: irtolaisia, varkaita y.m., parin mustalaispojan taskuja paraillaan tutkittiin.

Kello 2 päivällä lähdettiin viemään lääninvankilaan. Annettiin kaikki tavarat takaisin, rahat, henkselit, lukkoneulat y.m., sai pukeutua kunnolleen. Ja niin lähdettiin kahdella hevosella. Saattajia oli kaksi, toinen oli varustanut käsiraudat, mutta toinen kielsi niitä käyttämästä.

Synkän syyspäivän iltahämärissä ajoimme läpi Viipurin kaupungin. Lääninvankilan portilla sanoi portinvartija, niinkuin sittemmin kuulin, vanhin vartija, hyväntahtoisesti: oletteko te taloon tulevia.

Vahtimestari otti kohteliaasti vastaan. Aikani odotettuani, taas tarkastettiin ruumista myöten, rahat, kynät, mitä vaan taskussa oli, otettiin pois. Sukkia ei tarvinnut riisua jaloista, mutta tarkoin kopeloitiin, ettei niissäkään mitään luvatonta ollut. On kumminkin myönnettävä, että tämä tarkastus toimitettiin hienotunteisesti eikä loukkaavasti. Se oli heidän niin tehtävä, eikä sille mitään voinut. Ja sitten vietiin koppiin, "itäpään nro 4:ään", joka on paraimpia koppeja koko vankilassa. Se on valoisa, suuri ikkuna rautatielle päin. Seinät valaistut, puhtaat, ilman kirjoituksia. Samoin katto. Tilaa oli niin paljon että viistoon nurkasta nurkkaan kävellessä tuli 12 askelta. Seinässä oli kiintonainen sänky, se annettiin olla päivälläkin alas laskettuna. Vankilan sääntöjä ja tapoja tuntemattomana en aluksi ollenkaan käsittänyt, kuinka suuri hyväntahtoisuuden osoitus se oli. Vuode oli mukiin menevä, ainoastaan päänalus oli liian matala, etenkin minulle pitkälle miehelle se joutui hartioitten alle, sillä muuten se putosi lattialle. Varmaan tämäkin kohta olisi korjattu, jos olisin siitä valittanut, mutta en tullut ajatelleeksikaan, että vangin sopisi jotain pyytää tai vaatia. Vielä oli huoneessa pöytä ja tuoli, ne eivät kumminkaan olleet seinässä kiinni. Nurkassa oli pieni hylly. Mutta kun minulla oli suuri ikkuna, saattoi tilavalla ikkunalaudalla pitää mitä oli pidettävää, niinkuin ruokaansa. Siinä oli myös hauska lukiessa pitää kirjaa. Vielä kuului kopin varustukseen kolme kirjaa: Uusi Testamentti, virsikirja ja vankien rukouskirja. Pöydällä oli seidelintapainen lasiastia täynnä kirkasta vettä, sitä saatiin läheisestä vesikranasta ja oli se raitista ja hyvänmakuista ja sitä vaihdettiin pari kertaa päivässä. Seinällä oli taulu, jossa annettiin vangeille voimisteluohjeita. Ensimäisiä seikkoja johon kaipuuni kohdistui oli kellon puute. Olin tottunut elämään kellon mukaan ja tuntui se minusta käsittämättömältä, että voisi olla ilman kelloa. Kysyin sen vuoksi heti koppiin tultuani vartijalta, oliko ehkä käytävässä lyöpää kelloa. "Ei ole", sanoi vartija, "mutta kyllä sen ajan kulun tottuu muutenkin huomaamaan se joka täällä kauvemmin aikaa on, eri toimituksista vankilassa, läheisen konepajan vihellyksistä, junien kulusta y.m."

Päiväjärjestys vankilassa oli seuraava: Aamulla k:lo 6 kuului soitto, tarkoitus oli, että silloin piti nousta peseytymään, mutta talvella pimeän aikana ei sitä vaadittu. Sitten kuului selvästi aamurukous, ensin voimakkaasti laulettuna pari virren värssyä ja sitten Herran siunaus. Hartaasti niitä aina kuuntelin ja tuotti niiden kuuleminen viihdytystä mielelle. K:lo 1/2 7 saapuivat vartijat, samassa alkoi koko vankilassa kuulua liikettä ja kolinaa. Ensin tuotiin koppeihin tulta lamppuihin. Sähkövaloa ei ollut, vaan käytettiin öljylamppuja, ja kun oli tulitikuista puute, toivat vartijat tulta päretikuilla. Sitten tyhjennettiin yöastiat, annettiin raitista vettä.

Joku aika sen jälkeen tuodaan aamiainen, lattialle oven eteen pannaan metalliselle asetille kolmisen silakkaa, tuopissa jonkun verran maitoa ja maljassa ruisjauhovelliä. Lusikka kuuluu kunkin kopin varsinaisiin varustuksiin. Ovessa, sen ulkopuolella on hyllyntapainen. Siihen on asetettu suuri palanen pehmeänpuoleista reikäleipää. Varmaankin ei tahdota suomalaisen tunteita loukata asettamalla leipää lattialle. Sillä leipähän se on se todellinen "Jumalan vilja". Päivälliseksi annetaan silakoita, leipää ja keittoa, herne-, liha- tahi ryynikeittoa, joskus puuroa, joskus perunoita. Muita aseita ei ole kuin se samainen lusikka. Illan suussa tuodaan tulta lamppuun. Hyvissä ajoin illalla tuodaan illallinen: leipää, ruisjauhovelliä ja silakkaa ja maitoa. Ruoka oli yleensä tyydyttävää. Sota-ajan vuoksi ei voitu kaikkea antaa mikä ohjelmaan kuului. Niin ei annettu voita ollenkaan, vaikka ohjesääntöjen mukaisesti olisi ollut annettava.

Ruuasta puhuttaessa mainittakoon, että joka maanantai käydään vangeilta kysymässä kutka haluavat omalla kustannuksellaan lisäruokaa. Useimmat näkyivät haluavan vehnäleipää. Näin ainakin kannettavan kokonaisia pinoja vehnäleipiä vankilan käytävissä. Muistui niin mieleeni, kuinka ennen aikaan kotiseudullani katselin kaupungista maalle kulkevia maalaisia. Hiljalleen ajaa helkyttelivät he, ken paremmilla, ken huonommilla ajopeleillä, mutta melkein jokainen söi ajaessaan pulkkaa -- vehnäleipää.