Rahanvaihtajat

"Olenpa oikein utelias", sanoi Reggie Mann, "saadakseni tavata tuon Lucy Dupreen".

"Kuka puhui teille hänestä?" kysyi Allan Montague.

"Ollie on puhunut kaikille hänestä," sanoi Reggie. "Ihan ihmeellisiä juttuja. Mutta pelkäänpä hänen liioitelleen."

"Ihmiset näyttävät saavan halun liioitella," sanoi Montague, "kun he puhuvat Lucysta".

"Minun täytyy pian saada tavata hänet", sanoi Reggie.

Allan Montague katsoi häntä hymyillen. Ei ollut mitään ulkonaisen kiihkon merkkejä Reggiessä. Hän oli tullut noutamaan Alicea kirkkoon ja oli hän erittäin huolellisesti puettu sekä tuoksui hajuvedeltä, napinlävessä komea kämmekkä. Montague nojautui nahkatuoliinsa syvälle ja hymyili ajatellessaan, että Reggie piti Lucya jonain uutena kukkalajina, jonka rinnalla sopi herättää huomiota avenueta käveltäessä.

"Onko hän iso vai pieni?" kysyi Reggie.

"Teidän kokoanne", sanoi Montague - toinen oli hyvin pieni.

Alice astui samassa huoneeseen uudessa kevätpuvussa. Reggie hypähti seisaalleen ja tervehti touhukkaasti. Kysyi sitten:

"Tunnetteko tekin hänet?"

"Kenet? Lucyn? Hän oli koulutoverini."

"Tuomari Dupreen tila oli naapurissamme", sanoi Montague. "Olemme kasvaneet yhdessä."

"Miltei joka päivä tavattiin, kunnes hän meni naimisiin," sanoi Alice. "Hän meni seitsemäntoista ikäisenä paljon vanhemmalle miehelle."

"Sen jälkeen emme ole häntä nähneet", lisäsi toinen. "Hän on elänyt New Orleansissa."

"Ja on vasta kahdenkymmenen kahden ikäinen", huudahti Reggie. "Lesken viisaus ja tytön sulo!" Hän teki kädellään ihailevan liikkeen.

"Onko hänellä rahaa", kysyi hän sitten.

"New Orleansin oloihin nähden riittävästi; miten käynee New Yorkissa?"

"Kyllä täällä on rahaa", sanoi hän mietteissään.

Hän vei Alicen kirkkoon ja Montague jäi Lucy Dupreen nimen herättämiin muisteloihin.

Allan Montague oli ollut Lucyyn rakastunut puolenkymmentä kertaa, alkaen lapsuusajasta tytön avioliittoon asti. Tämä oli kreolityyppinen kaunotar, tukka korpinmusta ja iho loistava; ja Allanin muistossa elivät alati nuo iloiset kasvot, joiden eloisilla piirteillä kyyneleet ja nauru vaihtuivat kuin huhtikuun ilma.

Lucy oli hento olento, kuten hän oli sanonut, mutta voimaa täynnä. Hän oli ollut hiljaisen talon elämä ja kaikki hänelle antautuivat. Allan muisti kerran nähneensä juhlallisen ylituomarin kontallaan maassa Alice selässään.

Hän oli näyttelijättäreksi syntynyt, sanoivat kaikki. Neljän vanhana saattoi hän nukkumisaikanaan lojua hereillä kertoillen itselleen surullisia kohtauksia ja itkien niitä. Pian löysi hän arkuista äitinsä pukuja niiltä ajoilta, jolloin tämä oli ollut vanhan plantaashiherrapiirin kaunotar, ja sitten pani hän toimeen kuvaelmia esiintyen itämaisena prinsessana tai Yön kuningattarena.

Tytön äiti oli kuollut hänen pienenä ollessaan ja isä oli ollut hänen ainoa toverinsa. Tuomari Dupree oli naapuruston rikkaita ja tuhlasi kaikkea tyttärelleen, mutta ihmiset sanoivat, että tämä kasvoi ilman äidin hoitoa ja oli saava siitä kärsiä, kuten oli käynytkin. Oli tullut mies, häntä paljon vanhempi, mutta romantiikan hohde maineessaan; ja rakkauden ihmeet olivat auenneet Lucylle sekä temmanneet hänet mukaansa.

Eräänä päivänä hävisi hän eikä Montague sitten ollut häntä tavannut. He asuivat New Orleansissa ja huhu kertoi Lucyn olevan onnettoman, mies kun oli tuhlari ja elostelija. Tuskin vuottakaan oli avioliitto kestänyt kun tämä kuoli auto-onnettomuudessa.

Sitten ei Montague ollut kuullut enempää, kunnes New Yorkissa oli lukenut tuomari Dupreen kuolleen, ja nyt oli Lucy kirjoittanut hänen veljelleen Ollielle sanoen tulevansa tänne ehkä asumaankin, ja pyytänyt tätä hommaamaan hotellihuoneita. Montague ihmetteli, olikohan Lucy ennallaan, vai olivatko kärsimykset sekä kokemukset hänen intomieltään masentaneet. Oli vaikea kuvitella Lucya vakavana. -- Ja miten kestäisi hän tätä elämää!

Montaguen mietteet keskeytti Oliver, joka tuli kysymään, tahtoiko veli tulla Lucya vastaan.

"Ne etelän junat myöhästyvät tavallisesti tuntikausia. Käskin ilmoittamaan puhelimitse."

"Sinä kun olet ottanut hänet hoitoosi", sanoi Montague, "on sinun paras mennä ensin. Tulen illalla." Ja hän meni illalla hotelliin, missä tapasi Lucyn.

Tämä oli ennallaan. Hän näki sen heti, sama iloisuus, sama malttamattomuus, sama kauneus, joka sykäytti miesten sydämmiä. Ei ollut huolten piirtoakaan hänen piirteissään -- hän oli täysin kehittynyt kukka.

Lucy tuli häntä kohti ojennetuin käsin. "Allan!" hän huudahti, "kuinka hauska tavata!" Hän otti tämän kädet omiinsa ja katsoi silmiin. "Kuinka suureksi olette tullut, ja vakavaksi! Eikö hän ole mainio, Ollie?"

Oliver seisoi vieressä katsellen. Hän hymyili kuivasti ja sanoi: "Hän on liian runollinen."

"Kuinka ihmeellistä on tavata teidät", huudahti Lucy. "Viisikymmentä asiaa muistuu yhtaikaa mieleen. Meillä on paljon puheltavaa. Tulen kyselemään teiltä kaikellaista ja se vie koko illan."

Lucy suri isäänsä, mutta hänen oli onnistunut laittaa surupukunsa sopivaksi kauneutensa kehykseksi. Hän oli kuin hohtava rubiini mustalla sametilla. "Kuinka olette voinut?" hän kysyi. "Ja mitä olette kokenut täällä? Ja miten voi äitinne?"

"Hän on ennallaan", sanoi Montague; "ja hän pyytää teitä tulemaan meille."

"Tulen ensimäiseksi. Entä Mammy Lucy, kuinka hän voi?"

"Hyvin voi," kuului vastaus. "Hän innokkaasti haluaa nähdä teitä."

"Sanokaa että tulen. Tahdon mieluummin nähdä Mammy Lucyn kuin Brooklyn sillan!"

Lucy johti hänet istumaan ja katsoi häneen yhtämittaa. "Tuntuu kuin olisin tyttö taas."

"Pidättekö itseänne vanhanakin", kysyi Montague nauraen.

"Oh, tunnen olevani vanha", sanoi Lucy ja hänen silmiinsä tuli äkillinen säikähdyksen ilme. -- "Ette aavista, Allan. Mutta ei kenenkään tarvitse sitä tietää." Ja sitten hän innokkaasti huudahti: