Tarina kolmesta leijonasta

Useimmat teistä olette kuulleet Allan Quatermain'ista, joka oli osallisena kuningas Salomon'in kaivosten löydössä moniaita vuosia sitten, ja joka myöhemmin asettui Englantiin elääksensä ystävänsä, Sir Henry Curtis'in läheisyydessä. Nyt hän on palannut erämaahansa, kuten vanhat metsästyskoirat melkein aina tekevät keksien yhden tai toisen tekosyyn. He eivät voi kovin kauan kärsiä sivistystä, sen melua ja hälinää, ja komeapukuisten ihmisten ainainen läsnäolo vaikuttaa tuskallisemmasti heidän hermoihinsa kuin erämaan vaarat. Luulen että heistä täällä tuntuu yksinäiseltä, sillä yksinäisyys väkijoukossa on hyvin kolkkoa, ainakin niille, jotka eivät ole siihen tottuneet.

Vanha Quatermain sanoisi: milloin yksinäisyys on lähempänä, kuin seistessä suuren kaupungin kaduilla kuunnellen askelten ainaista kopinaa, joka muistuttaa sateen rapinaa, tai katsellen ihmisten kasvoja heidän kiirehtiessään ohi, mistä ja minne, sitä et tiedä. He tulevat ja menevät, teidän silmänne kohtaavat toisensa kylmässä katseessa, hetkeksi heidän muotonsa painun mieleesi, ja sitten se on ijäksi kadonnut. Sinä et milloinkaan näe heitä jälleen; he tulevat tietymättömistä ja pian jälleen katoovat sinne salaisuuksineen. Niin, tämä on puhdas ja täydellinen yksinäisyys; vaan erämaa ei ole yksinäinen sille, joka tuntee ja rakastaa sitä, sillä luonnon henki on aina läsnä seurana vaeltajalle. Tuulessa on hänellä kumppani -- aurinkoiset purot lavertelevat kuin luonnon lapsukaiset hänen jalkainsa juuressa; ja korkealla hänen yläpuolellaan purppuraisessa auringonlaskussa näkyy kirkkoja, minareetteja ja palatseja, jommoisia ei kukaan kuolevainen ole rakentanut, ja joiden hohtavissa ovissa ihania auringon enkeliä edestakasin näkyy liitelevän. Ja siellä löytyy myös metsänriistaa suurissa joukoin laitumilla, jonottain pitkänaamaisia pukkeja ja kiiltäviä kvaggalaumoja ja vihasilmäinen, karvainen villisika.

"Oi, ei", hän sanoisi, "ei erämaa ole yksinäinen, sillä muista, poikani, mitä loitommalla olet ihmisistä, sitä enemmän lähestyt Jumalaa", ja vaikka siitä ohjeesta kyllä voisi väitellä, jokainen sen helposti tuntee, joka on katsellut auringon nousua ja laskua äärettömillä autioilla tasangoilla, ja nähnyt ukkosen vaunujen majesteettisuudessaan vyöryvän halki tutkimattoman taivaan syvyydet.

Niin, maksoi mitä maksoi hän palasi jälleen, ja nyt en kuukausiin ole hänestä mitään kuullut, ja puhuakseni suoraan, suuresti epäilen että kukaan hänestä enään mitään kuulee. Pelkään että erämaa, joka niin monena vuotena oli hänelle äitinä, tahtoo myös olla hänelle hautana, hänelle ja hänen seuralaisilleen.

Hänen oleskellessaan Englannissa pari kolme vuotta onnistuneen retkensä jälkeen, jossa löysi viisaan kuninkaan haudatut aarteet, ja ennen ainoan poikansa kuolemaa, tapasin aika usein vanhaa Allan Quatermain'ia. Tunsin hänet vuosia takaperin Afrikassa, ja hänen kotiin tultuansa, minun oli tapana juosta Yorkshire'en hänen luoksensa milloin vaan saatoin, ja tällä lailla tuon tuostakin kuulin monia tapauksia hänen menneestä elämästään.

Ei kukaan voi viettää useita vuosia elefanttimetsästäjän kovaa elämää, kohtaamatta monta outoa seikkailua, ja vanha Quatermain'kin on vannaan osansa saanut. Kertomus, jonka nyt alotan on yksi hänen viimeisiä seikkailujaan, vaikka olen unohtanut vuosiluvun, jona se tapahtui. Kaikessa tapauksessa tiedän että se oli ainoa retki, johon hän otti mukaansa poikansa Harry'n (joka sittemmin kuoli) ja tämä Harry oli silloin neljäntoista vuoden paikoilla. Nyt kertomukseen, jonka koetan kertoa niin tarkkaan kuin voin, samoilla sanoilla, joilla vanha Quatermain sen minulle kertoi eräänä yönä vanhassa tammella paneloidussa etehisessä, talossaan Yorkshire'ssa. Olimme puhuneet kullankaivamisesta.

"Kullankaivaminen!" hän keskeytti: "oi! niin, minä kerran olin kultaa kaivamassa 'Pilgrim's Best'issä' Transvaalissa, ja sen jälkeen tapahtui Jim-Jim'in ja leijonain juttu. Tunnetteko sen? Pilgrim's Best on tai oli yksi eriskummallisimpia paikkoja joita näkee. Kaupunki itse sijaitsee kivisessä laaksossa vuorten ympäröimänä, keskellä harvinaisen ihanaa näköalaa. Monena hetkenä minua tympäisi tämä työ, heitin luotani kuokan ja lapion ja vaelsin peninkulmia jonkun kukkulan huipulle. Siellä loikoilin ruohossa ja silmäilin yli ihanan maiseman -- hymyileväin laaksoin ja korkeitten vuorien, joita auringonlaskun kulta kosketteli, ja tuijotin tuonne ylös kohti äärettömän taivaan tummaa lakea, niin, ja Jumalan kiitos, olin päässyt pakoon kaivokselaisten kirouksia ja karkeata puhetta, ja Basutu Kafferilaisten ääniä, heidän raataessaan päivänpaisteessa.

"Joitakin kuukausia kaivoin vielä kärsivällisenä maatilkkuani, kunnes pelkkä kuokan ja huuhdinkaukalon näkeminen alkoi tulla minulle inhoittavaksi. Sata kertaa päivässä päivittelin omaa tyhmyyttäni haudattuani kahdeksan sataa puntaa, joka oli milt'ei koko omaisuuteni tällä haavaa, tähän kulta-kaivokseen. Minua, kuten useita muitakin minun säädyssäni, oli kullanhimo kiihoittanut, ja nyt sain kantaa seuraukset. Olin ostanut maatilkun, josta eräs mies oli kaivanut omaisuuden -- ainakin viisi tai kuusi tuhatta puntaa; ja luulin ostaneeni sen hyvin halvasta; annoin hänelle nim. viisi sataa puntaa siitä. Siinä koko ansioni hyvin ankaran vuoden elefanttia metsästettyäni tuolla puolen Zambes'in, ja huokasin syvästi ja pahaa aavistaen, nähdessäni onnellisen ystäväni, joka oli Jankee, ottavan kääryn Standard'in pankin seteliä ylvästelevällä katseella kuten mies, joka on onnensa luonut, ja pistävän ne housuntaskuihinsa. 'No', sanoin hänelle onnelliselle myyjälle -- 'tämä on loistava omaisuus, minä vaan toivon että onni olisi minulle yhtä suotuisa kuin se on teille ollut'. Hän hymyili; kiihoittuneille hermoilleni tuntui kuin olisi hänen hymyilynsä ollut turmiota tuottava, vastatessaan minulle tuolla omituisella yankee'laisella tavalla: 'sen kyllä uskon, en suinkaan tahdo toivoanne sammuttaa, varsinkaan nyt asian ollessa selvillä; minulle se on ollut hyvänä lähteenä, mutta meidän kesken sanoen ja suoraan puhuen, nyt, kun meidän välillämme ei enää ole mitään likaista voitonpyyntöä totuutta himmentämässä, voin sanoa teille että se lienee tyhjä.'

"Hengitin raskaasti; miehen hävyttömyys oli sanomaton. Ainoastaan viisi minuuttia sitä ennen hän oli kaikkein Jumalainsa nimessä vannonut -- ja niitä näkyi löytyvän lukuisia ja sekalaisia -- että maahan jäi tusinoittain aarteita, ja että hän jätti sen ainoastaan siksi että oli täydellisesti väsynyt kullan lapioimiseen.

"'Elkää näyttäkö niin suuttuneelta, muukalainen', jatkoi kiduttajani, 'ehkäpä vanhassa tytössä kuitenkin vielä löytyy vähän kiiltoa. Olette suoraluontoinen, hyvä poika, siitä syystä voitte täydellä syyllä toivoa saavanne onnettaren tunteita heltymään. Ainakin se kehittää lihaksia käsivarsissanne, sillä mateeria on tavattoman kovapintaista, ja sen lisäksi, voitatte vuoden kuluessa enemmän kuin kahden tuhannen dollars'in edestä kokemusta.'

"Ja hän poistui hyvään aikaan, sillä seuraavalla hetkellä olisin juossut hänen jälkeensä, -- mutta nyt en nähnyt häntä enään.

"No niin, minä rupesin työhön vanhassa kaivoksessa, poikani Harry'n ja puolen tusinan Kafferilaisten kanssa, muuta en tainnut tehdä, kiinnitettyäni melkein kaiken maallisen omaisuuteni siihen. Ja kunniani kautta me teimme työtä, -- varhain ja myöhään tulimme sinne -- vaan kullan palasta emme koskaan nähneet; ei edes kultajyvää niin pientä että olisi riittänyt neulaksi kaulahuiviin. Amerikalainen herrasmies oli kyllä pitänyt kaikesta huolen ja jättänyt meille rikat.

"Tätä kesti kolme kuukautta, kunnes viimein olin kuluttanut kaiken, tai melkein kaiken, joka pienestä omaisuudestamme oli jäänyt, palkkoihin ja ravintoon Kafferilaisille ja itsellemme. Kun saatte kuulla että Boer jauhon hinta toisinaan nousi aina neljään puntaan säkki, ymmärrätte että ei kestänyt kauan ennenkun olimme katsoneet läpi pankkilaskumme.

"Vihdoin tuli käännekohta. Eräänä lauantai-iltana olin kuten tavallisesti maksanut miehet ja ostanut jauhoja ja sitten istuuduin poikani Harry'n kanssa suuren aukeaman reunalle, jonka olimme mäelle kaivaneet, ja jota katkeralla pilkalla kutsuimme Eldoradoasi. Siinä istuimme kuutamossa ja olimme jotenkin surumieliset. Yht'äkkiä vedin esiin kukkaroni ja tyhjensin sen käteeni. Siinä löytyi puoli sovereign'ia, kaksi florinia ja yhdeksän pence'ä hopeata -- kuparia ei lainkaan -- sillä kupari ei ole käytännössä Etelä-Afrikassa, yksi niitä syitä, jotka tekevät elämän niin kalliiksi siellä -- kaikkiaan siis neljätoista ja yhdeksän pence'ä.

"'Tuossa, Harry poikani!' sanoin, 'tuossa on maallisen omaisuutemme koko summa; kaivos on niellyt kaiken muun!'

"'Pyhän Yrjänän nimessä', sanoi herra Harry. 'Minä sanon sinulle isä, meidän täytyy lopettaa tekemästä työtä Kafferein kanssa ja syömästä jauhopöperöä', ja hän naureskeli ikävälle pikku pilalleen.

"Mutta minä en ollut leikkituulella, sillä ei ollut mikään hauska asia kaivaa moista laitosta kuukausmääriä, ja joutua täydelliseen häviöön siinä työssä, erittäin jos kaivaminen vielä on sinulle vastenmielistä, ja niin muodoin kostin Harry'a hänen hyvästä tuulestaan.

"'Ole vaiti, poika', sanoin, kohottaen käteni antaakseni hänelle korvapuustin, sillä seurauksella että puoli sovereign'ia luiskahti ulos ja putosi kuiluun allamme.

"'Sen vietävä', sanoin, 'nyt se meni.'

"'Katsoppas, isä', sanoi Harry, 'niin kävi antaessasi pahoille himoillesi valtaa, nyt meillä on vaan neljä ja yhdeksän!'

"En vastannut mitään näihin viisaihin sanoihin, vaan aloin kiivetä alas jyrkkää rinnettä etsiäkseni pientä omaisuuttani. Haimme hakemistamme, mutta kuunvalo on hyvin epävarma puolta sovereign'ia hakiessa, ja yltympäri oli löysää maata, jota Kafferit olivat irroittaneet työskennellessään samalla paikalla muutamia tuntia sitten. Otin kuokan ja liikutin mullan kappaleita toivoen siten löytäväni rahan, mutta turhaan. Viimeksi sulasta harmista työnsin kivikuokan terävän puolen alas maahan, joka oli hyvin kovanluontoista, Suureksi hämmästyksekseni se vaipui suoraa päätä sisään kahvaa myöden.

"'Mitenkä Harry, tätä maata on liikutettu.'

"'Enpä luule, isä', hän vastasi, 'vaan kyllä pian näemme', ja hän alkoi lapioida ulos multaa käsillään. 'Oh', hän äkkiä sanoi, 'se on vaan vanhoja kiviä, kuokka on tunkeutunut maahan niiden lomitse, katso!' ja hän alkoi vetää ulos yhtä kiveä.

"'Minäpä sanon sinulle, isä', hän äkkiä huusi, 'se on harvinaisen raskas, koettelepas'; ja hän nousi antaen minulle pyöreän, ruskeahtavan möhkäleen, suuruudeltaan hyvin suuren omenan kokoisen. Minä tartuin siihen uteliaasti ja kohotin sitä valoa vastaan. Se oli hyvin raskas. Kuunvalo lankesi sen karkealle, likapeitteiselle pinnalle, ja sitä katsellessani alkoi pieniä, omituisia värähdyksiä kulkea sisässäni. Mutta en voinut olla varma.

"'Harry, anna minulle veitsesi', sanoin.

"Hän teki niin ja pitäen ruskeata kiveä polvellani, kaavin sen pintaa. Suuri Jumala, se oli pehmeätä!

"Seuraavalla hetkellä salaisuus oli ilmi, olimme löytäneet suuren möhkäleen puhdasta kultaa, noin neljän punnan arvosta. 'Se on kultaa, poikanen', sanoin, 'kultaa on, tai minä mahdan Matti olla.'