Ihminen ja yli-ihminen: Komedia ja filosofia

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1906.

Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö.

Suomentajan huomautus.

Tähän kirjaan, kuten kaikkiin muihinkin teoksiinsa, on tekijä liittänyt hyvin laajan esipuheen, jonka hän on osoittanut ystävälleen herra Walkleylle, ja jossa hän selittää miksi hän on tämän "Don Juan näytelmän" kirjoittanut. Sitten hän kuvaa millaista miestä Don Juanilla filosofillisesti käsitetään, ja kummoiseksi eri kirjailijat ovat hänet kuvanneet. Vaikka tämä esipuhe onkin erinomaisen hauska ja nerokkaasti kirjoitettu, liikkuu se enimmäkseen aloilla, jotka ovat suomalaiselle lukijakunnalle kovin outoja, ja on paitsi sitä niin pitkä että se tulisi liiaksi vaikuttamaan teoksen kokoon ja hintaan. Siitä syystä se on tässä jätetty suomentamatta.

Ensimäinen näytös.

Roebuck Ramsden istuu työhuoneessaan avaellen aamupostin tuomia kirjeitä. Aistikkaasti ja hyvin kalustettu huone ilmaisee isäntänsä varakkaaksi. Ei tomun hiukkaistakaan ole näkyvissä: On päivän selvää että alakerrassa asustaa ainakin kaksi sisäkköä ja yksi kamarineitsyt ja yläkerrassa taloudenhoitaja, joka ei salli heidän säästää käsivarsiaan. Roebuckin päälakikin hohtaa kuin kiilloitettu: aurinkoisena päivänä hän voisi heliografeerata käskynsä etäiselle kentälle nyökäyttämällä päätään vain. Muutoin hän ei mitenkään muistuta sotilasta. Toimintarikkaassa siviilielämässä vain miehet saavat tuollaisen leveän tärkeyden ilmeen, tuollaisen arvokkaan kunnioituksen vaadinnan, tuollaisen varmapiirteisen suun, joka on lauhtunut ja hienonontunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen menestyksensä oli varma, kun vastustus tukahtui ja hänen osakseen tuli mukavuus, etevämmyys ja valta. Hän on enemmän kuin suuresti kunnioitettu mies: hän on ikäänkuin suuresti kunnioitettujen miesten päällikkö, hän on kuin johtajien puheenjohtaja, valtuusmiesten raatimies, raatimiesten pormestari. Neljä raudanharmaata karvatöyhtöä, jotka kohta tulevat muuttumaan valkoisiksi kuin selatiini, eivätkä muutoinkaan ole paljoa toisen näköisiä kuin se, kasvaa parittain kummankin korvan yläpuolella ja leukapielten mutkauksessa. Hänellä on yllään musta pitkätakki, valkoiset liivit ja housut, jotka eivät ole mustat eivätkä selvään sinisetkään, vaan tuota epämääräistä väriä, jonka nykyaikaiset vaatturit ovat keksineet sopusointuiseksi arvokkaiden miesten uskonnon kanssa. Hän ei ole vielä ollut ulkona tänään; siksi hänellä on vielä tohvelit jalassaan, saappaitten seistessä valmiina odottamassa niinimatolla. Aavistaen että hänellä ei ole mitään kamaripalvelijaa ja nähden että hänellä ei ole kirjuria pikakirjoitusvihkoineen ja kirjoituskoneineen, tulee ajatelleeksi kuinka vähän meidän suuri porvari-kodikkaisuutemme oikeastaan on häiriintynyt uusista muodeista ja keksinnöistä, taikka rautatie- ja ravintola-yhtiöiden yritteliäisyydestä, joka saattaa mahdolliseksi kenelle tahansa hankkia kahdella guinealla itselleen piletin, jolla lauantaista maanantaihin saa elellä kuin oikea gentlemanni Folkestonissa, matka ensi luokan rautatievaunussa edestakasin siihen luettuna.

Kuinka vanhako on Roebuck? Se on tärkeä kysymys mietedraaman kynnyksellä, sillä kaikki riippuu siitä oliko hänen nuoruutensa aika kuusikymmenluvulla vai kahdeksankymmenluvulla. Hän on syntynyt v. 1839, on lapsuudesta alkaen ollut unitaari, poika-iästä saakka vapaakaupan puoltaja, "Lajien synnyn" julkaisemisesta saakka kehitysopin puoltaja. Siis hän on aina pitänyt itseään vapaamielisenä ajattelijana ja rohkeapuheisena uudistajana.

Istuen kirjoituspöytänsä ääressä hänellä on oikealla puolellaan ikkunat Portland Placeen päin. Niitten läpi voi utelias katsoja tutkia hänen profiiliaan niin paljon kuin uutimet sallivat. Hänen vasemmalla puolellaan on sisäseinä, johon nojaa komea kirjahylly. Ovi ei ole vallan keskellä seinää, vaan hiukan kauempana hänestä. Seinän lähellä, vastapäätä häntä on kaksi rintakuvaa jalustoilla: vasemmanpuolinen on John Bright, oikeanpuolinen Herbert Spencer. Niitten välissä seinällä riippuu kuparipiirroskuva Richard Cobdenista ja suurennettuina valokuvina Martineau, Huxley ja George Eliot, sekä autotyyppejä G.F. Wattsin allegorioista (sillä Roebuck uskoo taiteeseen semmoisen miehen koko varmuudella, joka ei taidetta ymmärrä) ja jäljennös Dupontin piirroksesta, esittävä Delarochen puoliympyräkuvaa taiteista, jossa nähdään kaikkien aikojen suuria miehiä. Seinällä Roebuckin takana, uunin yläpuolella riippuu perhekuva, jonka synty on läpitunkematon salaisuus.

Lähellä kirjoituspöytää on tuoli asiatuttavia varten. Kaksi muuta tuolia seinää vastassa rintakuvien välissä.

Kamarineitsyt astuu sisään tuoden käyntikortin. Roebuck ottaa sen ja nyökäyttää päätään tyytyväisenä. Nähtävästi tervetullut vieras.

Ramsden. Saata hänet tänne.

Kamarineitsyt menee ja palaa vieraan kanssa.

Kamarineitsyt. Herra Robinson.

Herra Robinson on todellakin harvinaisen kaunis nuori mies. Täytyy väkisinkin uskoa häntä tarinan sankariksi, sillä ei ole syytä otaksua että toinen yhtä viehättävä mieshenkilö esiintyisi samassa kertomuksessa. Solakka, sopusuhtainen vartalo, hieno surupuku, pieni pää ja säännölliset kasvot, somat pikku viikset, vilpitön, kirkas katse, nuorekkaan hipiän terve kukoistus, hyvinharjattu kiiltävä tukka, ei kihara, mutta hieno ja kauniin tumman värinen, hyväluontoisen kaarevat kulmakarvat, suora otsa ja sievästi suippeneva leuka, kaikki ilmaisevat että siinä on mies, joka on rakastava ja kärsivä sittemmin. Eikä hän tule sitä tekemään saamatta myötätuntoisuutta; siitä ovat takeena miellyttävä luottavaisuus ja hartaan vaatimaton kohteliaisuus, jotka todistavat että hän on luonteeltaan rakastettava mies. Heti kun hän astuu sisään, ilmaisevat Ramsdenin kasvot isällistä ystävyyttä ja tyytyväisyyttä, joka ilme muuttuu soveliaaksi surumielisyydeksi, kun nuori mies lähestyy murhe sekä kasvoissaan että mustissa vaatteissaan. Ramsden näyttää tietävän surun syyn. Nuoren miehen lähestyessä ääneti kirjoituspöytää, vanha mies nousee ja puristaa hänen kättään sanaakaan sanomatta: pitkä, hellä kädenpuristus, joka kertoo äskeisestä, molemmille yhteisestä surusta.

Ramsden (lopettaen kädenpuristuksen ja vilkastuen). Semmoista se on, Octavius, se on maailman meno. Meidän täytyy jokaisen se kerran kokea. Istuppas alas.

Octavius istuu asiatuttavien tuolille. Ramsden asettautuu takaisin omaansa.

Octavius. Niin, meidän täytyy jokaisen se kokea, herra Ramsden. Mutta minä olin hänelle niin suuressa kiitollisuuden velassa. Hän kohteli minua niinkuin oma isäni olisi kohdellut, jos hän olisi elänyt.

Ramsden. Hänellä ei ollut omaa poikaa.

Octavius. Mutta hänellä oli tyttäriä ja kumminkin hän oli yhtä hyvä sisarellenikin kuin minulle. Ja hänen kuolemansa tuli niin äkkiä! Minä aina aioin kiittää häntä -- ilmaista hänelle että en ollut pitänyt hänen huolenpitoaan vallan päivänselvänä asiana, niinkuin poika isänsä huolenpitoa. Mutta minä odotin tilaisuutta; ja nyt hän on kuollut -- poissa luotamme aivan aavistamatta. Hän ei koskaan saa tietää mitä minä tunsin. (Hän ottaa nenäliinansa esille ja itkee teeskentelemättä).

Ramsden. Mistä me sen voimme tietää, Octavius? Ehkä hän tietää sen. Emme voi tuntea sitä. Kas niin! Elä sure noin (Octavius voittaa itsensä ja panee pois nenäliinansa). Se on oikein. Ja nyt minä kerron sinulle jotain lohduttavaa. Kun viimeisen kerran näin hänet -- tässä samassa huoneessa -- hän sanoi minulle: "Tavy on kunnon poika, oikein kunnon miehen perikuva. Kun näen kuinka vähän iloa monella on pojistaan, silloin ymmärrän kuinka paljoa parempi kuin oma poika hän on ollut minulle." Kas niin. Eikö tuntunut hyvältä?

Octavius. Herra Ramsden, hänellä oli tapana sanoa minulle, että hän oli koko maailmassa tavannut ainoastaan yhden kunnon miehen perikuvan, ja se oli Roebuck Ramsden.

Ramsden. Oo, se oli hänessä puolueellisuutta. Mehän olimme niin vanhat ystävät. Mutta hänellä oli tapana sanoa muutakin sinusta. Pitäisiköhän minun kertoa siitä?

Octavius. Itsehän sen parhain ymmärrätte.

Ramsden. Se koski hänen tytärtään.

Octavius (kiihkeästi) Annaa! Voi, kertokaa minulle se, herra Ramsden.

Ramsden. No niin, hän sanoi olevansa sittenkin iloinen siitä että sinä et ollut hänen oma poikansa, sillä hän arveli että ehkä sinusta ja Annista kerran -- (Octavius punastuu selvästi) Hm, ehkei minun olisi pitänyt kertoa sitä. Mutta hän oli vallan tosissaan.

Octavius. Voi jospa minulla olisi hiukankaan toivoa! Tiedättehän, herra Ramsden, että minä en välitä rahoista enkä siitä, mitä ihmiset sanovat asemaksi, ja minä en voi pakoittaa itseäni ponnistamaan voimiani niiden saavuttamiseksi. Annalla on tosin mitä erinomaisin luonne, mutta hän on elänyt semmoisissa olosuhteissa, että hän on tottunut pitämään miestä vähemmän arvoisena ellei hänellä ole kunnianhimoa. Hän tietää että jos hän menee naimisiin minun kanssani, hänen täytyy koettaa olla häpeämättä sitä että minä en ole suuri millään alalla.

Ramsden (nousten ylös ja asettuen selin nojaamaan uunia vastaan). Tyhjää puhetta, poikaseni. Sinä olet liian vaatimaton. Mitä hänen ikäisensä tyttö ymmärtää miesten todellisesta arvosta? (Vakavammin). Paitsi sitä hän on merkillisen kuuliainen tytär. Hänen isänsä toivo olisi hänelle pyhä. Tiedätkö, että siitä saakka kun hän alkoi mitään ymmärtää, en luule hänen kertaakaan sanoneen omaa toivomustaan syyksi tekoihinsa ja toimiinsa. Aina vain "isä tahtoo sitä", tai "siitä äiti ei pitäisi". Se on jo melkein muuttunut virheeksi hänessä. Minun on usein pitänyt sanoa hänelle, että hänen täytyy oppia itsekin ajattelemaan.

Octavius (pudistaen päätään). Minä en voi vaatia häntä vaimokseni siitä syystä että se oli hänen isänsä toivomus, herra Ramsden.

Ramsden. Hm -- ehket voine. Niin, niin, tietysti et voi. Sen ymmärrän. Ei, tietysti et. Mutta kun voitat hänet omilla ansioillasi on hän oleva onnellinen täyttäessään samalla isänsä tahdon kuin omansakin. Eikö niin! Ja tietysti sinä kosit häntä, vai mitä?

Octavius (suruisalla ilomielisyydellä). Ainakin lupaan etten koskaan kosi ketään toista.

Ramsden. Ei ole tarviskaan. Hän ottaa sinut, poikaseni -- vaikka (hän muuttuu äkkiä hyvin vakavaksi) sinulla on yksi suuri paha puoli.

Octavius (levottomasti). Mikä se on herra Ramsden? Oikeastaan minun pitäisi kysyä, mitä monista pahoista puolistani tarkoitatte?

Ramsden. Sanon sen sinulle, Octavius. (Hän ottaa pöydältä punakantisen kirjan). Tässä minulla on kappale alhaisinta, häpeällisintä, ilkeintä, konnamaisinta kirjaa, mikä ikinä on jäänyt pyövelin polttamatta. Minä en ole sitä lukenut. En koskaan likaa mieltäni sellaisella loalla. Mutta minä olen lukenut, mitä sanomalehdet siitä sanovat. Kirjan nimikin jo riittää minulle. (Hän lukee sen). Vallankumouksellisen käsikirja ja taskutoveri, kirjottanut John Tanner, L.R.L.J., Laiskan Rikkaan Luokan Jäsen.