Auskultantin päiväkirja: Pöytälaatikon salaisuuksia

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

Proloogi.

Elämä menee menoaan ja useimmat päivät tunnelmineen, havaintoineen painuvat unhotuksen yöhön...

Mitähän? jos rupeaisi pitämään päiväkirjaa siltä elämänsä aamuajalta, jolloin juuri on saanut kiusalliset yliopistotutkintonsa suoritetuiksi ja kesäloman perästä "nuorena toivorikkaana maisterina" maaseudun hiljaisuudesta rientää takaisin pääkaupungin hälinään juhlallisesti kuunnellakseen opetusta Suomalaisessa normaalilyseossa --? Millainenhan kronika tuostakin tulisi ja olisiko siitä kenellenkään hupia tai hyötyä? Vai joutuisikohan moisen tekeleen tautta naurunalaiseksi ihmisten edessä, nimittäin jos sen sitten jolloinkin julkaiseisi --? Kuka ylipäänsä ilkeää näytellä päiväkirjojaan muu kuin kaunokirjailija, vaikka monet muutkin kuolevaiset hiljaisuudessa elämänsä yksilöllisyyksiä kirjoittelevat?

Sillä ensimäinen ehto päiväkirjan siveelliseen oikeutukseen on luonnollisesti se että kirjoittaja siinä ilmaisee tunteensa ja arvostelunsa juuri sellaisina kuin ne sydämestä tulevat eikä keinotekoisesti rupea päiväkirjansa lehtiä koristelemaan. Toisin sanoen: vaaditaan erinomaista rehellisyyttä ja erikoista lapsen mieltä, jota pienetkin seikat huvittavat yhtäpaljon kuin suuret. Ja kun kerran päiväkirjaa kirjoittaa, niin pitää kirjoittaa aivankuin kokeeksi omalle itselleen tai aivankuin ei kirjan koskaan tarvitseisi joutua muiden nähtäviin -- jos kohta hämärästi tuntee, että se mahdollisesti joskus joutuukin. Eiköhän esimerkiksi Leo Tolstoi monia tunnustuksiaan kirjoitellessaan elämänsä eri aikoina liene aavistanut että arimmatkin mielenilmaisunsa joskus joutuvat päivänvaloon, eikä se ihminen kuitenkaan noita lehtiä ole salannut eikä papereitansa liioin polttanut? Joku tietenkin huomauttaa terävästi että onkin suuri ero neron ja tusinaihmisten välillä, mutta tähän voipi väittää että kun kerran neron päiväkirjat julkaistaan ihmissielun tutkimuksia varten, niin eiköhän joskus olisi hupaista saada lukea tusinaihmisenkin päiväkirjan lehtiä, jollei muun vuoksi, niin ainakin nähdäksemme, kuinka suuri todella on eroitus neron ja tusinasielun välillä?

Olipa miten oli, se nyt vain on varma, että jos esimerkiksi "minä" päiväkirjan pitoon ryhdyn, niin en sitä tee sentähden että joku suuri ihminen on samoin tehnyt, vaan aivan omaksi huvikseni ja omaksi kehityksekseni piirtelen muistiin mitä milloinkin haluan enkä kaavanani tässä tahdo käyttää mitään muuta kuin mainitsemaani rehellisyyttä sekä tuota lapsenmieltä, jolle salamieliset suurmailman ihmiset nauravat.

Auskultantti.

I. SYYSKAUSI.

VUONNA 1898.

16 p. syyskuuta. Tänään kuuntelin ensimmäisen tuntini Suomenmaan suurimmassa Mallikoulussa ja sattui se tapahtumaan I luokalla; meitä oli siellä penkillä istumassa viisi kappaletta vastaleivottua kandidaattia. Pikkupojat eivät läsnäoloaan paljonkaan arastelleet. Tohtori Pontevan opetus oli selvää ja reipasta; aineena oli suomi, äidinkieli. Ensin oli kielioppia: Mikä on subjekti? -- Subjekti on se, josta lauseessa jotakin sanotaan! Oikein! Mikä on lause? -- Lause on sanoilla ilmoitettu ajatus! Oikein! Harjula, tiedätkös jonkun lauseen? -- Poika juoksee! Tohtori lisäsi: Niin, poika juoksee ja -- huutaa. Hän on samalla leikillinen mies tuo opettaja. Sitten oli heillä Maammekirjasta runo luettavana:

Laps Suomen, kasva siinä vaan Kuin nuori koivu puistossaan, Ja sille henkes uhraa!

Se oli joku patrioottinen runo, jossa kehoitettiin uhraamaan henkensä isänmaan puolesta. Mitä on uhrata? kysyy opettaja. -- Se on samaa kuin antaa, -- vastaa kimakasti eräs oppilas. Kuinkas voi henkensä antaa isänmaalle? Kun menee sotaan! vastaa eräs pikkuolento varmasti. "Vanha, turmiollinen lauseparsi!" ajattelen minä itsekseni, olen näet nykyisin lukenut Bertha von Suttnerin valtavan "Aseet pois"!...

Kummallinen tunnelma valtasi sieluni: Minäkinkö tässä nyt muka olen maisteri ja kaikkia noita pikkupoikia viisaampi? Minustako, joka aivan tuollaisena pullukkana tuonoin istuin koulupenkillä, nyt on tuleva samallaisten pikkupoikain herra ja ohjaaja? Suuri erehdys! Olen jokaista noista tuhmempi. Kieliopissa ovat he jokainen minua viisaammat. En tottatosiaan niin tarkoin kuin he osaisi selittää, mikä on nomini tai mikä partikkeli. Minusta koko kielioppi onkin hyvin ikävä ja joutava juttu. Vai onko siitä rahtuakaan hyötyä todelliselle elämälle? Mitähän, jos opettajaksi tultua jättäisi kajoomatta koko kielioppiin? Opettaisi vain runoja ja lauluja ja kertoisi "elämän totuuksia"? Neuvoisi luontoa ja terveydenhoitoa -- eikö olisi se paljon tärkeämpää kuin "partikkelit ja noominit"? Varjeleisi nuoret ihmistaimet siitä, mistä omat opettajani minua eivät varjelleet? Jaa, mitähän tästä tullenee...

17:s päivä. Kuuntelin ensi tuntini venäjänkielessä, -- aineessa, jossa vakaa aikomukseni on tulla pedagoogiksi. Menin VI:lle luokalle, jossa ilmoituksen mukaan oli venättä sinä tuntina. Kun opetus alkoi, äkkäsin kuuntelevani -- kreikkaa. Nousin ylös, kumartelin ja pyytelin anteeksi sekä poistuin kiireesti. Nämät olivatkin kreikanlukijoita, mutta venäjänlukijat olivat eräässä syrjähuoneessa alakerroksessa. Repäsin oven auki ja tapasin itseni kumartamassa venäjänkielen opettajalle kumminkin jättäen esittelyn toiseen kertaan. Aivan oikein: täällähän venättä luettiin. Puhuttiin parhaillaan niin viehättävästä kulttuurimailman asiasta kuin "passiivin partisipin preteeritistä"... "Onnii" ja "Jennii" kajahteli muikeasti vastaani. Selkäpiitäni värisytti ajatellessa että nyt muka olin siinä varsinaisessa elementissäni, jossa elämänleipäni olin ansaitseva! Joka kerta kun opettaja teki kysymyksen, säpsähdin ja pidätin hengitystä; en olisi tiennyt, jos minulle nuo kysymykset olisi tehty. Säikähdin kauheasti, kun muistin että olin maisteri, jolla oli korkein arvosana mainitussa kielessä. Koetin kumminkin näyttää siinä yksin kuuntelijana istuessani varsin asianymmärtäväiseltä. Eräs oppilaista toi kohteliaasti kirjansakin minulle, jotta suvaitseisin mukana seurata. Ja minä olin seuraavinani, loin silloin-tällöin silmälasieni takaa oppineen katseen milloin opettajaan, milloin johonkin oppilaaseen, joka sattui vastaamaan huonosti. Saas nähdä, mikä tästä tulee, sanon vieläkin. Mutta ruokahaluni on ihmeen hyvä. Ja se kai on oiva enne...

19:s päivä. -- Kuuntelin toisen tuntini venäjää V:nnellä luokalla. Nähtävästi ei auskultanteista kukaan muu tätä kieltä kuuntele. Päätäni vähän huumasi seuratessani kysymyksiä ja vastauksia. Väsyneenä astuin ulos Normaalilyseosta ja marssin suoraapäätä saunaan. Minulle on sanottu että kuunteleminen enemmän uuvuttaakin kuin itse opettaminen.

20:s päivä. -- Kolme tuntia yhteen perään! Kuuntelin syrjäaineina ensin historiantuntia, jolloin puhuttiin Englannin parlamentista, maurilaistaisteluista ja jostakin Henrik Purjehtijasta; sitten myös "uskontoa", jossa puhe oli jostain "saeculum obscurum'ista", himmeästä vuosisadasta -- joista kaikista en tietäisi tuontaivaallista. Venäjän tunnilla myös kävin -- torkkumassa. Shto budjet, Bozhe moj? -- Tänään olen viimeistellyt valmiiksi käsikirjoituksen uuteen runokokoelmaani...

21:nen päivä. -- IV luokka, suomea. Tekijän ja olijan nimiä, paikan nimiä... Männikkö, lepikko, päivyt, yöhyt, poikue, pappila... Tässä on kuitenkin ikäänkuin jotain kotimetsän tuoksua, sointuvan kansankieleni sanoja. Tohtorin opetustapa on verrattoman raikasta. Jospa hänen laillaan kerran voisi opettaa! Döbeln Juuttaalla... -- Se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot... -- Niin, se on mahtava runo, sillä vain pilassa että sotaa ja verityötä ihastellen lauletaan. Mikä on korpraali? kysyy opettaja. -- Se on vähän ylempi kuin sotamies! huutaa oppilas tolkussaan. Jaa, se on sama kuin nykyaikainen jefreitteri, jolla on kolme nauhaa, -- selittää tohtori. Tässä pikkuasiassa viisaustieteen tohtori kuitenkin erehtyi. Entisenä isänmaanpuolustajana tiedän näet jefreittereillä olevan vain yhden kapean nauhan! -- Tunnin loputtua kävelimme tohtorin kanssa rinnan alas rappusia.

-- Milloin annatte ensimmäisen harjoitustuntinne?

-- Minäkö? En uskalla vielä ajatellakkaan.

-- Antakaa pois vain I luokalla, eihän maammekirja ole vaikeaa. Hymm...

Ystävällinen tohtori erosi minusta komeasti rykäisten. Se oli seitsemäs tuntini. Aamiaisen jälkeen kuuntelin kahdeksannen ja yhdeksännen.

22:s päivä. -- Latinaa 8--9 II luokka.

Nominatiivi Puella, suomeksi tyttö. Genitiivi Puellae -- tytön. Datiivi Puellae -- tytölle. Akkusatiivi Puellam -- tyttöä. Vokatiivi Puella! -- oi tyttö! Ablatiivi Puella -- tytöltä, tytön kautta jms.

Mitenkäs kuuluu pluraalin datiivi? Armas?

Armas: Puellis -- tytön.

Opettaja (kiivaasti): Mihinkä kysymykseen vastaa datiivi?

Hän, Armas onneton, ei sitä tietänyt!

-- Tule minun luokseni kello 6! karjasi opettaja: -- kun kerran on koulussa, niin täytyy oppia!

Taivutettiin myös Incola sanaa.

-- Toivo, miten kuuluu monikon genitiivi?

-- Incola... Opettajan keppi paukahti pöytään: -- kello 6 minun luoks...

-- Incolarum! kajahti samalla Toivon vastaus. Se pulpahti samalla silmänräpäyksellä kun rangaistus määrättiin. Sillä kertaa vältti siis poika rangaistuksen, mutta auta armias: kohta sai hänet opettaja kiinni siitä ettei poika oikein tiennyt mihin asti oli läksyä. -- Kello 6 minun luokseni Armaan kanssa! huusi ankara ludimagister. -- Ja tuo päiväkirja mukanasi! Saat puolen tunnin arestin siitä ettet tiennyt läksyä...

Toivo parka koetti turhaan sopertaa ettei hänellä viime kerralla ollut ollut kirjaa ja että sentähden... Mutta tuomio oli lausuttu. Toivo purskahti hiljaiseen itkuun eikä koko lopputuntina voinut mielenliikutukseltaan seurata mukana, kun uutta läksyä valmistettiin. -- Tämän, kaiketi ihan jokapäiväisen tragikomedian latinantunnilla näin minä, auskultantti, "ja olen sen valmis valallani todeksi todistamaan".

23:s päivä. -- Tänään kuten eilenkin olen istunut koulussa kaikki viisi tuntia, mutta kyllämaar tuntuukin niissä kappaleissa, joilla istutaan. Välitunneilla käyn ympäristössä kävelemässä ja hengittämässä ulkoilmaa. Muutamilla tunneilla olen koettanut päässäni sommitella runontapaista, -- mahdotonta! Jos vain tietäisin että opettajaksi-antautuminen vahingoittaa runollista tuotantoa tai vie hiiteen mielialat ja tunnelmat, niin hetipaikalla hylkäisin niin kuivakiskoisen alan. Kuinka saisi tietää? Missä on kohtalon sormi? Illalla palasin asuntooni paratiisillisesta paikasta. Tunteeni olivat kukkuroillaan kultaa. Niitä oli niin paljon että oli mahdoton niistä sulattaa riemunrunoa. En ole sepittänyt ainoatakaan runoa senjälkeen kun auskulteeraamaan rupesin. Mitä tämä merkinnee? Hyväjumala!

24:s päivä. -- Eilenillalla kun kävelin runoilija Tantus Kvantuksen kanssa Aleksanterilla, tuli vastaamme parvi koulupoikia, jotka nostivat minulle lakkia. Tietenkään en kerennyt vastaamaan tervehdykseen. Toverini onnitteli minua leikillisesti (ja luultavasti sala-ivalla): Pitääköhän minun elää se päivä, jolloin olen näkevä sinut lehtorina? Pudistin päätäni ja huokasin: "jospa tietäisit!" Mutta sitten käänsin asian leikiksi.

-- Koulupojat nostavat minulle lakkia, ha, ha!

-- Tietääpäs sen: runoilija Kannelrinnalle!

-- Eivät he tiedä salanimeäni?