Hemsöläiset: Kertomus saaristosta

1. Karlsson alkaa palveluksensa ja huomataan huliviliksi. 2. Sunnuntailepoa ja sunnuntaitoimia; hyvä paimen ja kehnot lampaat; mäkikurpat saavat mitä tarvitsevat, ja renki saa kammarin. 3. Renki lyö valtin pöytään, pääsee yksinvaltiaaksi ja kärventää kukonpoikain siivet. 4. Häitä hankitaan ja naidaan emäntä -- rahain vuoksi. 5. Kolmantena kuulutuspäivänä tapellaan, sitten mennään rippikirkkoon ja vietetään häitä, vaan morsiusvuoteelle ei sittenkään päästä. 6. Mielipiteet muuttuvat olojen mukaan; maanviljelys joutuu takapajulle, ja kaivosviljelys pääsee etukynteen. 7. Karlssonin unet toteutuvat; sifonjeeriä pidetään silmällä, mutta pesänsuorittaja tulee ja vetää viivan laskujen yli.

Ensimäinen luku.

Karlsson alkaa palveluksensa ja huomataan huliviliksi.

Hän tuli kuin tuulispää eräänä perjantaipäivänä huhtikuun keskitienoissa. Kiviruuska killui roikkuen remelihihnasta hänen kaulassaan. Lotta ja Liisa tulivat jataruuhella häntä noutamaan Dalarön laiturilta; mutta Karlsson luuli hiuksensa harmentuvan, ennen kuin päästäisiin lähtemään. Tyttöjen oli mentävä kauppamiehelle tervan ostoon ja apteekkiin ottamaan luuvoidetta porsaalle, sitten postiin kirjeitä kysymään, ja sitten Krookin Fiialle kukkoa lainaamaan. Ja nyt Karlsson, joka heti tahtoi päästä hyviin väliin, pyysi tytöt kestikievariin, missä juotti heille vehnäiskahvit. Kahviteltua tuli viimeinkin lähdetyksi. Tulokas tahtoi pitää perää, vaikka hän siihen ei ollenkaan pystynyt, hän kun ei ikittään ollut nähnyt venettä, jossa käytettiin raakapurjeita. Ja hän huusi, että tytöt nostaisivat keulapurjeen, jota ei ollut olemassakaan.

-- Kuules, sinun veneesi vuotaa! huusi eräs luotsioppilas tuulen halki. Tuki reikä, Herran tähden! Ja kun Karlsson kumartui reikää tapailemaan, survaisi Liisa hänet syrjään, tarttuen melaan, ja airojen avulla Lotan onnistui saada ruuhi tuulen päälle jälleen, jotta se nyt pyyhki aika puhtia Aspön suulle.

Karlsson oli pienenläntä, kulmikas vermlantilainen, silmät siniset ja nenä käyrä kuin patakoukku. Leikkisä, utelijas, vilkas ja sukkela hän oli, mutta meriasioihin peräti kykenemätön. Eikä häntä Hemsöhön muun vuoksi kutsuttukaan kuin peltoja ja karjaa hoitamaan, johon toimeen kukaan ei tahtonut ryhtyä Flod-ukon kuoltua ja lesken jouduttua talon hallitsijaksi.

Mutta kun Karlsson nyt rupesi tytöiltä urkkimaan paikkakunnan oloja, niin nämä vastailivat hänelle viisastelemalla:

-- Kas siihen minä en mitään ymmärrä! No tuota minä en ensinkään tiedä!... Mistäpä se meikäläinen semmoisia...

Kyselemisestä hän siis ei tullut hullua hurskaammaksi.

Ruuhi uida livisti saarien ja luotojen lomitse, allin kaakottaessa karikkojen ja kivien turvissa ja teirien soidessa saloilla; soluttiin salmia ja virtoja, kunnes ilta pimeni ja tähdet rupesivat tuikkimaan taivaalla. Jo jouduttiin väljemmille vesille, missä Hufvudskär'in majakka vilkui. Milloin laskettiin vastasta tehdyn, milloin valkoisen, aaveentapaisen meriviitan ohitse; milloin sivutettiin luodoilla lojottavia vaaleanharmaita lumikinoksia, milloin mustasta merestä nousi verkkotupuri, joka raapasi veneentalkaa; milloin taas peljästynyt lokki, jättäen piilopaikkansa, kimakalla äänellään herätti muut kajavat ja tiirat, jotka rupesivat kirkumaan pahemmin kuin lempo, ja tuolta taivaan rannasta, missä tähdet aaltoihin sammuvat, näkyi ison höyrylaivan punainen ja vihreä silmä.

Karlssonille kaikki täällä oli outoa. Hän kyseli kyselemistään, ja nyt tuli vastauksia niin viljalti, että selvään tunsi joutuneensa ventovieraille maille.

Ruuhi lipui salmeen, tuulen suojaan, jotta täytyi kääriä purjeet ja turvautua yksistään airoihin. Toisen salmen suuhun saavuttuaan he näkivät valkeata pilkoittavan metsän ympäröimästä tuvasta.

-- Nyt ollaan kotona, sanoi Liisa, kun pursi poikkesi kotilahden ruohokkojuottiin. Sen syrjät kahisivat veneen laitoja vastaan, joka herätti polakoukun eteen mietteisiinsä vaipuneen kutuhau'in.

Kylärakki rupesi haukkumaan, ja lyhdyn valoa näkyi tuvan nurkalta.

Ruuhi sidottiin laiturin päähän ja lastia ruvettiin purkamaan. Purje käärittiin raakapuun ympärille, masto irroitettiin ja pantiin pitkälleen ruuheen.

Tervatynnyri vieritettiin maihin, ja hulikat, vasut sekä kääryt kössöttivät jo laiturilla.

Pelkkää outoa ja tavatonta tavaraa osui Karlssonin silmiin. Laiturin päässä oli kala-arkku vipusimineen, sillan molemmin puolin kaidepuut, täynnä verkkotupureita, pestejä, harkkeja, kiveksiä, köysiä, pitkäälankaa, koukkuja; laiturilla hailitynnyreitä, altaita, tiinuja, sammioita, pönttöjä; laiturin maapäässä ranta-aitta, jonka seinät täpötäynnä kaavikkaita, täytöstettyjä haahkoja, röhkiä, jouhikoskeloita, sortteja, sotkia ja räystään alla pitimillä purjeita ja mastoja, airoja, keksejä, tulloja, viskaimia, tuuria, madenuijia. Vapeilla venyivät kirkonikkunain kokoiset silakkaverkot ja kampelaverkot, jotka olivat niin harvasilmäiset, että niistä olisi käsi sopinut; ahvenpyydyksiä, uusia ja valkoisia kuin komeimmat rekiverkot; ja sillasta suoraan lähti kuin herraskartanon kujanne ikään, minkä muodostivat kahden puolen tietä törröttävät haarapuut, joista isonuotta riippui. Lyhty alkoi nyt luoda valoaan käytävän toiseen päähän, jonka hiekasta näkinkengät ja kalankitusimet säkenöivät, ja nuotasta välkkyivät silakansuomukset kuin huude hämähäkin verkosta. Mutta lyhty valosti erään vanhan vaimonkin kasvoja, jotka näyttivät tuulen kuivaamilta, ja kahta ystävällistä silmää, jotka olivat kutistuneet pesävalkeasta. Vaimon jaloissa pyöri rakki, karvainen otus, joka liikkui vedessä yhtä liukkaasti kuin maalla.

-- Johan olette kotona, lapsiraiskat, -- no onko teillä poika mukananne?

-- Parempiko kysymä kuin näkemä? vastasi Liisa. -- Täss' on mies, täti!

Muori kävi pistämään kättä rengille.

-- Terveeks!

-- No, tervetuloa sitten, Karlsson! Toivonpa viihtyvänne olemaan meillä. -- Onko teillä kahvit ja sokurit mukananne, tytöt? Ovatko purjeet jo aitassa? -- No, tulkaa sitten suojaan, jotta saatte jotain suuhunne.

Lähdettiin tallustamaan mäkeä ylös, Karlsson äänetönnä, utelijaana. Minkähänlaiseksi hänen elämänsä nyt oli muodostuva?

Takkavalkea loimotti tuvassa, ja valkoiseksi pestyn pöydän kattoi puhdas liina. Pöydällä upeili tuntilasin muotoinen viinapullo ja sen ympärillä ruusun ja orvokin kuvilla kirjatut kupit; äskenleivotut vehnäset ja murakat korput, voilautanen, sokeriastia ja kermakannu. Karlssonin mielestä painoivat nuo esineet pöytään rikkaan miehen leiman, jota hän ei olisi luullut tapaavansa näin etäällä ihmisten asunnoista. Eikä tupakaan kovin vihelijäiseltä näyttänyt, kun sitä tarkkaeli takkatulen leimuavassa valossa, joka murtui vaskijalasta lähtevän talikynttilän liekkiin, loisti mahonkipuisen sifonjeerin tuhritussa pinnassa, kuvastui seinäkellon lakierattuun kaappiin ja vaskiheiluriin, säihkyi pitkien korupiippuisten lintupyssyjen kulta- ja hopeaheloista, ja pani päilymään postillain, virsikirjain ja almanakkain selkäkoristeet.

-- Tulkaahan peremmälle, pyysi muori, ja Karlsson, joka oli uuden ajan lapsi, ei kilpaissutkaan pihalle, vaan astui esiin ja istuutui ujostelematta lavitsalle. Tytöt korjasivat hänen kirstunsa kyökkiin, etehisen toiselle puolelle.

Muori nosti pannun tulelta, sekoitti selvikettä, pani sen uudelleen tulelle, kiehautti vielä pikkuisen, kehotti toistamiseen Karlssonia peremmälle, ja käski pöytään istumaan.

Mutta Karlsson pysyi paikallaan, ja lakkiaan pyöritellen hän koki ottaa vaarin tuulenpuuskista tarvittaessa voidakseen nostaa purjeensa, sillä hänen oli alusta pitäen päästävä hyviin kirjoihin. Kun hän ei vielä ollut varma siitä pitikö muori pakinoimisesta, niin hän ei lengottanut sanalipastaan, ennen kuin kuulostellen ja vaanien oli päässyt muorin mielipiteiden perille.

-- Tuopa on vietävän soma tuo sifonjeeri, hän sanoi puheen aluksi, vaskiheloja hypistellen.

-- Hm! eukko vastasi, mutta siin' ei oo paljost' mitään sisällä.

-- Johan nyt -- kyllä minä tiedän -- imarteli Karlsson, tunkien pikkusormensa laskulaudan avainreikään, -- tuolla on kolikkaa kosolti!

-- Saattoipa siinä ennenvanhaan joku killinkinen ollakin, mutta Flod-vainaja oli haudattava ja Kusti äksieraukseen laitettava. Siitä lähtien on koko talous ollut vähän niin ja näin. Vielä päälle päätteeksi pälkähti poikain päähän ryhtyä uuden tuvan salvantaan, josta meille ei ole ollut vähintäkään hyötyä. Siihen menivät viimeisetkin. Karlsson tekee hyvin ja panee sokuria kuppiin!

-- Minäkö ennen emäntää? Enhän toki, kursaili Karlsson.

-- Niin kyllä, kosk'ei kukaan vielä ole kotona. Poika veitikka on vesillä pyssyineen, ja Normaniakin hän kulettaa mukanaan, jotta työt jäävät tekemättä. Ne kun kerran pääsevät linnun hajuun, niin jättävät elikot ja kalanpyynnin oleville onnillensa, ja katsokaas, sentähden Karlsson on tänne kutsuttu saattamaan kaikki uuteen kuntoon; sentähden Karlssonin tulee pitää itseään ikääskuin hiukan parempana ja pitää poikia silmällä. Karlsson tekee hyvin ja ottaa korppua!

-- Jaa, katsokaapas, täti, jos niin on, että minun tulee pitää itseäni ikääskuin vähän parempana, jotta muut minua tottelisivat, silloin minä tarvitsen teidän tukeanne, sillä kyllä minä tiedän, minkälaisia pojat ovat, jos niiden vertaiseksi heitäiksen, vastasi Karlsson rohkaistuneena. -- Mitä meriasioihin tulee, niin niihin minä en puutu, sillä niitä minä en ymmärrä, mutta maalla minä olen isäntänä, täällä minä tahdon hallita.

-- Niin, tuon me järjestämme huomenna, sunnuntaina, silloin saamme keskustella päivänvalossa. Karlsson ottaa ryypyn, että pääsee levolle sitten.

Muori nuristi pannusta lisätilkan, uusi isäntärenki otti "tuntilasin" ja valutti siitä neljänneksen kuppiinsa. Kun Karlsson oli ryypännyt kunnon kulauksen, teki hänen mielensä uudelleen puuttua äsken katkenneen keskustelun juoneen, sillä se oli suuresti häntä viehättänyt. Mutta muori oli noussut askartelemaan lieden ääreen, tytöt juoksentelivat edestakaisin, ja rakki rupesi haukkumaan, vetäen huomion pihasalle.

-- Kas niin, nyt pojat ovat kotona, huudahti eukko.

Ääniä ja korkorautain kalinaa kuului ulkoa, ja balsamiinien lomitse Karlsson näki kuuvalossa kaksi miestä, pyssyt olalla ja muut kannettavat selässä.

Jo kuului rakin haukunta porstuasta, ja tuvan ovi aukesi. Ovesta väänsiin poika kurtikassa ja jahtisaappaissa; hyvä-onnisen erämiehen huolettomalla ylpeydellä hän mätkäytti metsälaukkunsa ja haahkakimpun ovenpieliselle pöydälle.

-- Terve, äitiseni, siin' olis lihaa.