Vanhanpojan moraali

Syistä, jotka myöhemmin tahdon selvitellä, istun täällä Veronassa ja kirjoitan ihmeellisten seikkailujeni tarinaa. Aion täydentää lyhyet päiväkirjamuistiinpanoni, jotka ovat pöydällä edessäni, ja alotan onnellisesta toukokuun iltapäivästä kuusi kuukautta sitten.

Toukok. 20 p.

Lontoossa. Tänään on vankeudesta vapautumiseni seitsemäs vuosipäivä. Jokaisena tulevanakin vuonna olen äärettömästä kiitollisuudesta huoahtaen merkitsevä sen päivän päiväkirjaani. Seitsemän pitkän siunatun vuoden aikana olen ollut vapaana Jones Juniorin ja Euklideksen ensimmäisen kirjan alentavasta vaikutuksesta. On olemassa ihmisiä, jotka pitävät uudenaikaista englantilaista poikaa mielenkiintoisena ja vanhoja egyptiläisiä huvittavina. Mutta sellaiset ovat syntyneet koulumestareiksi ja koulunopettajiksi, aivan kuin runoilijat nascuntur non fiunt [syntyvät (runoilijoiksi), eivät tule (sellaisiksi)]. Miksi minä olen syntynyt, sitä ei järkeni jaksa käsittää. En missään tapauksessa koulumestariksi -- eivätkä pitkät opetusvuotenikaan voineet tehdä minusta sellaista. Ne tekivät minusta vain tahdottoman koneen, jota minä itse pelkäsin, jota opettajatoverini pitivät pilkkansa esineenä ja jolle pojat toisinaan osottivat hyväntahtoista suvaitsevaisuutta.

Seitsemän vuotta sitten tuli asianajajan kirje. Posti saapui tavallisesti juuri ennen tunnin alkua. Minä aukasin kirjeen luokkahuoneessa ja vaivuin kauhun jäätämänä istumaan pöytäni ääreen. Tiedonanto, että kaikki sukulaiseni olivat joutuneet tapaturman uhreiksi teki minuun suorastaan lamauttavan vaikutuksen. Aavemaisista kasvoistani luokka kai ymmärsi, että jotakin oli tapahtunut -- kaikki kolmekymmentä poikaa istui hiiskahtamatta ja odotti, että alkaisin tunnin. Muistaakseni he odottivat koko tunnin ajan. Kun se oli lopussa, menin käytävää pitkin huoneeseeni. Kuulin, miten eräs pojistani, joka juosta livisti edessäni, huusi toverilleen:

"Hän on varmaankin saanut potkut!"

Samassa hän kääntyi ja huomasi minut. Hän lensi kalkkunanpunaiseksi. Minä nauroin ääneen. Olin todella saanut eron, vaikka en siten, kuin hän luuli. Minun ei koskaan enää tarvitsisi opettaa häntä ratkaisemaan toisen asteen yhtälöitä. Minä saisin ainaiseksi kääntää selkäni näille vihatuille muureille ja näille vielä inhoittavimmille leikkikentille. Eikä minun tarvitsisi lähteä vankilastani -- kuten pari kertaa aikaisemmin olin tehnyt -- vain jatkaakseni jossakin muualla orjanelämääni. Minä olin vapaa. Saatoin mennä ulos auringonpaisteeseen ja katsella kanssaihmisiäni silmiin vapaana siitä kiusallisesta, turmelevasta kyvyttömyydentunteesta, joka siihen asti oli vaivannut minua. Olin vapaa. Vasta nuo pojan huutamat sanat saivat minut ymmärtämään sen. Olin niin hermostunut, että hampaani kalisivat.

Onneksi oli seuraava tunti vapaa. Käytin suurimman osan siitä tasapainoni jälleen saavuttamiseen. Kun olin saavuttanut sen, menin johtajan luo. Hän oli pieni, pyöreä herra, jolla oli pallonmuotoinen vartalo, pallonmuotoiset kasvot ja isot pyöreät kultasankaiset silmälasit. Hän muistutti erästä kuviota Euklideen kolmannesta kirjasta. Mutta hänen silmänsä kimaltelivat kuin lasipalaset auringossa.

"No, Ordeyne?" hän kysyi ja nosti katseensa kirjeistään.

"Minä olen tullut pyytämään eroani", minä sanoin. "Tahtoisin kernaasti jättää virkani nyt heti."

"No no, no no, niin pahasti kai eivät asiat kuitenkaan ole", hän sanoi ystävällisesti.

Minä tuijotin häneen hetken ajan kuin mielipuoli.

"Minä tiedän, että teille on sattunut jokunen luokka, joka tuottaa teille hankaluuksia", hän jatkoi.

Silloin minä säpsähdin. Hänen olettamuksensa loukkasi minua syvästi.

"Ei nyt ole kysymys kykenemättömyydestäni", minä keskeytin.

"Mistä sitten on kysymys?"

"Isoisäni, kaksi setää, kaksi serkkua ja eräs palvelija hukkuivat pari päivää sitten Välimereen", vastasin minä tyynesti.

Sittemmin olen ymmärtänyt, miten kyynillisesti annoin hänelle tämän tiedon. Esimieheltäni jäi suu auki.

"Otan vilpittömästi osaa suruunne", hän vihdoin sanoi.

"Kiitos!" sanoin minä.

"Kauhea tapaturma. Eipä ihme, että olette suunniltanne. Kamalaa! Kuusi ihmishenkeä! Kolme sukupolvea!"

"Niin juuri", minä sanoin. "Kolme sukupolvea minun perhettäni kuin lakaistu pois maailmasta. Siten minä nyt olen suvun päämies."

Samassa johtajan rouva hyökkäsi huoneeseen aamulehti kädessä. Minut nähdessään hän syöksyi luokseni.

"Oletteko saanut mitään surullisia tietoja?"

"Olen. Puhutaanko siitä sanomalehdessä?"

"Minä tulin juuri näyttääkseni sen miehelleni. Nimi on harvinainen. Ajattelin, ehkä he olivat teidän sukulaisianne."

Minä nyökäytin päätäni myöntymisen merkiksi. Johtaja luki artikkelin, jota hänen vaimonsa osotti; sitten hän katsahti minuun.

"Minulla ei ollut aavistustakaan --" hän sanoi. "Mutta nyt -- nyt te olette Sir Marcus Ordeyne!"

"Se kuuluu tavattoman typerältä, eikö totta?" sanoin minä hymyillen. "Mutta kyllä kai se nyt on nimeni!"

Tällainen oli vapautumiseni vankeudesta. Kauhea tapaturma teki minuun syvän vaikutuksen, mutta olisi pelkkää teeskentelyä, jos väittäisin, että tunsin henkilökohtaista surua. En ollut tuntenut ainoatakaan näistä kuolleista -- ja luulen totisesti, että palvelija oli heistä paras. Isoisäni ja setäni eivät olleet olleet tietävinäänkään, että minua oli olemassa. Ei kukaan ollut ojentanut auttavaa kättä köyhälle äiti raukalleni, kun hän jäi leskeksi.

Ordeynein perhe ei näytä olleen erikoisen rakastettava. Millainen minun isäni -- nuorin poika -- oli, siitä minulla ei ole aavistustakaan, koska hän kuoli minun ollessani kahden vuoden vanha, mutta äitini, joka oli ankara puritaani, puhui hänestä suunnilleen samalla tavalla kuin hän, äiti, olisi puhunut profeetta Joelista, jos olisi tuntenut hänet mieskohtaisesti.

Seitsemän vuotta olen nyt ollut vapaa mies.

Koska sydämessäni olin tyytyväinen koko maailmaan, menin tänään iltapäivällä tervehtimään Jessica tätiä, rouva Ordeyneä, joka ei ole vihastunut minuun, siksi että minä nyt olen sillä paikalla, jossa hänen miehensä ja hänen poikansa oikeastaan pitäisi olla. Hän on päinvastoin ehdottanut, että hän ottaisi minut ottopojakseen, opastaisi minua ja näyttäisi minulle, mitkä minun velvollisuuteni perheen päämiehenä ovat. Jos en suostu rupeamaan ottopojaksi, jos en huoli opastuksesta ja jos laiminlyön velvollisuuteni, ei se riipu siitä, että häneltä puuttuisi hyvää tahtoa. Hän on hyvin säilynyt viisikymmentäviisivuotias nainen ja on alkanut värjätä tukkaansa. Toivon, että voisin pitää hänestä. Mutta sitä en voi. Nyt hän kehrää. Tunnen, että hän jonakin kauniina päivänä vielä raapii. Nyt hän hymyili minulle sangen armollisesti.

"Hyvä Marcus! Vihdoinkin! Etkä tiennyt, että minä olen ollut kaupungissa pääsiäisestä saakka?"

"En", sanoin minä. "Pelkään, etten ole tiennyt sitä." Ja se oli totta. "Miksi ette ole ilmottanut sitä minulle?"

"Minä olisin pyytänyt sinua syömään päivällistä kanssamme, mutta sinähän et koskaan tahdo tulla. Eikä taas päähäni pälkähtänytkään lähettää sinulle kutsumakortteja iltakutsuihimme. Se olisi postimerkkien tuhlailemista."

"Te olisitte voinut kirjottaa minulle pienen kirjeen, joka ei olisi sisältänyt mitään erikoista", ehdotin minä.

"Jotta sinä olisit voinut sanoa: Mitä ihminen tarkottaa tyhmillä kirjeillään? Minä tiedän millaiset te miehet olette!" Hän hymyili viekkaan näköisenä.

Niin minä juuri olisin sanonutkin. Koska en ole mikään kekseliäs valehtelija, saatoin vain hymyillä raukeasti. Minä en koskaan ole hyvillä mielin Jessica tädin seurassa. Hänen kutsuistaan minä en välitä. Minä en kuulu hänen hienoon maailmaansa, ja jos minulla olisikin halua -- siitä minut jumalat muuten varjelkoot -- niin eivät tuloni kuitenkaan sallisi minun esiintyä niin ylellisesti kuin siellä vaaditaan. Lisätäkseen perheen "vähentynyttä" rikkautta setäni erityisten yritysten perustajana kokosi suunnattoman rikkauden, jota vastoin minä, joka olen perinyt arvonimen, olen täysin tyytyväinen vähentyneeseen rikkauteen. Tädillä ja minulla on tuskin ainoatakaan yhteistä ajatusta tai mielipidettä. Itse asiassa minä varmaankin kiusaan häntä tavattomasti. Sen hän kuitenkin peittää säteilevän hymyilyn alle ja koettaa saada minut uskomaan, että minun seurani tuottaa hänelle sanomatonta iloa. Ihmettelen, mistä syystä. --

Aina hän tahtoo opastaa ja neuvoa minua ja esiintyä suojelijanani. Siitä en pidä. Neljänkymmenenvuotias mies ei tarvitse typeränlaisen, vanhanpuoleisen naisen neuvoja. Minä luulen, että muutamat naiset ovat varmasti vakuutettuja siitä, että jo yksistään heidän sukupuolensa edellyttää heissä kaikenlaisia neronlahjoja. Tänään täti ehdotti, että minun pitäisi mennä naimisiin. Minä kysyin, minkävuoksi? Se näyttää olevan joka miehen velvollisuus.

"Miltä näkökannalta?" minä kysyin. "Siksikö vain, että hänen kauttaan ihmiskunta lisääntyisi, tai siksikö, että joku hyödytön nuori nainen saisi elatuksensa? Mitä edelliseen tapaukseen tulee, on minun mielestäni jo aivan liian paljon ihmisiä maailmassa; ja jos taas ajattelen jälkimmäistä, pelkään, etten ole tarpeeksi epäitsekäs."