Puhe kunniaseppeleestä

Esipuhe. I. Historiallinen johdanto y.m. II. Puhe kunniaseppeleestä. III. Suomentajan selityksiä.

Esipuhe.

Kuunnellessani Tübingenin yliopistossa talvikautena 1909/10 professori tri Wilhelm Smidin luentoja, jotka m.m. koskettelivat Demostheneen pitämää puhetta kunniaseppeleestä ("Erklärung v. Demosthenes' Kranzrede"), heräsi minussa ajatus, että tämä merkkiteos olisi liitettävä myöskin suomalaiseen kirjallisuuteen. Sillä tietääkseni tuota puhetta suomeksi ei ole muuta ilmestynyt, kuin muutamia tri K.S. Laurilan julkaisemia pieniä otteita: §§ 8-17; 297-324 ("Kuuluisia puhujia ja puheita" II s. 27-38, 1914). Ajatustani toteuttamaan ryhdyin jo Tübingenissä, mutta tämä työni on keskeytynyt monien muiden tehtävien tähden.

Työssäni on minulla ollut käytettävinäni seuraavat painokset johdantoineen, selityksineen: Friedrich Blassin toimittama v. 1890, Anton Stitzin, 1898 sekä Anton Westermann--Emil Rosenbergin, 1903, mitä viimeksi ilmestynyttä painosta tekstiin nähden olen suomennoksessani seurannut. Myöskin on ollut välttämätöntä tutustua Aiskhineen puheeseen Ktesiphonia vastaan, mikä aiheutti Demostheneen kyseenalaisen puheen. A. Weidnerin v. 1878 toimittama painos johdantoineen, selityksineen on minulla tässä suhteessa ollut oppaanani.

Paitsi ylläolevia lähteitä sekä omia mainituissa luentotilaisuuksissa tekemiäni muistoonpanoja ja saamiani vaikutelmia, ovat apuneuvojani olleet Jacobs--Oberbreyerin ("Universal-Bibliothek") ja Westermann--Uhlen ("Langenscheidsche Bibliothek") tunnetut saksankiel. käännökset johdantoineen, selityksineen, muuta mainitsematta.

Tehdäkseni tämän julkaisun niin yleistajuiseksi kuin mahdollista, olen johdannossani koettanut lukijaa tutustuttaa niihin historiallisiin oloihin ja yleiseen tilanteeseen, jotka edellyttivät ja aiheuttivat Demostheneen esiintymisen. Useimmat hänen mainitsemansa palkkain ja henkilöiden nimet tulevat esityksessäni jo esille. Tuo murroskausi Kreikan historiassa sekä perehtyminen silloin vallitseviin puolueisiin ja niiden edustajiin on meillekin monessa suhteessa opettavaista. Myöskin alustava yleissilmäys Demostheneen kyseenalaisen puheen sisällykseen sekä vertaileva katsaus hänen ja hänen kilpailijansa puhujaluonteeseen ynnä muu selostus, mikä tuota aikanaan niin kuuluisaa "turnausta" jotenkuten valaisee, lienee paikallaan. Itse tekstiin liittyvät asiaselitykset, jotka tavataan yhdessä jaksossa kirjan lopussa, olen koettanut supistaa mitä vähimpään, välttämättömimpään. Paikallaan olevat numerot viittaavat niihin. Suomennoksessa on niin paljon kuin mahdollista tahdottu säilyttää Demostheneelle ominaista puhesävyä, tarkkaa yhdenmukaisuutta alkukielen kanssa ynnä selvyyttä. Tämän ohessa myöskin suomenkielen vaatimuksia, sujuvaa, luontaista kielenkäyttöä on tarkasti koetettu aina silmällä pitää.

Oulussa, lokakuulla 1917.

Walter J. Snellman.

I.

Historiallinen johdanto y.m.

Noin puolitoista vuosisataa oli siitä kulunut, kun Kreikan pieni kansa ihmeellisellä voittoisalla taistellullaan oli torjunut Persian jättiläisvallan hyökkäykset ja samalla pelastanut itselleen vapauden ja uudet kehitysmahdollisuudet tulevaan sivistyselämäänsä. Vuosituhansien takaa tuo taistelu vielä tänäänkin herättää samaa ihailua, ja me näemme siinä rohkaisevan ihanteen, mitä kansa heikoillakin voimilla voi saada aikaan, kun sitä elähyttää uhrautuva, palava isänmaanrakkaus, korkealle kohonneen, monipuolisen sivistyksen valveuttama tietoisuus kansalaisvelvollisuuksista sekä ennen muuta elävä vapaudentunne, jonka vaikutuksesta kansalaisten elpynyt itsetajunta, urhoollisuus, sitkeys ja tarmo saavat ennen aavistamattoman voiman.

Mutta toiselta puolen tarkastaessamme Kreikan kansan historiallisia vaiheita tämän valtavan voimainponnistuksen jälkeen tunnemme mielessämme monessa suhteessa pettymystä. Tosin meidän edelleen täytyy ihmetellä niitä lukuisia unhottumattomia saavutuksia, jotka kansan luova nero sisäisestä olemuksestaan kaikilla sivistyselämän eri aloilla toi ilmi, siinä määrässä, että on ollut syytä tunnustaa muinaiskreikkalaisten määränneen "totuuden ja kauneuden lait kaikille ajoille ja kaikille kansoille". Mutta näiden loistavien ominaisuuksien ohella on huomattavissa heikkouksia, jotka ratkaisevasti vaikuttivat onnettomalla tavalla kansan tulevaisuuteen. Kreikkalaisten yhteiskansallinen tietoisuus ei koskaan päässyt selvään tajuntaan, vaan pysyi heikkona, mistä sitten ajan pitkään koitui turmio: kansallisen itsenäisyyden häviö. Nuo eri heimojen muodostamat pienet kaupunki-yhteiskunnat olivat kyllä omiaan huippuunsa itsenäisesti kehittämään erikoisia yksilöllisiä taipumuksia, mutta samalla ne myöskin hajoittivat kaiken yhteistunteen: kukin ahersi ja toimi vain omien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi. Tämä taas lakkaamatta johti sisäisiin eripuraisuuksiin ja riitoihin, valta-aseman tavoitteluun ja kansalaissotiin, jolloin omanvoitonpyynti sekä keskinäinen kateus ja viha tekivät ihmiset sokeiksi yhteishyvän vaatimuksille. Näin tietysti muodostui otollinen maaperä ulkoa tulevan vallanpyytäjän heidän asioihinsa sekautua. Tällainen oli yleinen tilanne, kun Makedonian kuningas Philippos II (382-336) astui kreikkalaisten heimojen muodostamalle näyttämölle.

Tämä mies, Makedonian suuruuden perustaja, oli nuorena ollessaan panttivankina Theebassa perehtynyt kreikkalaiseen sivistykseen ja sitä hän kaikin tavoin hallitsijaksi tultuaan koetti istuttaa myöskin kansaansa. Samalla hän itsekin läheltä oli nähnyt kreikkalaisen elämän varjopuolet, ja niin hänessä vähitellen heräsivät nuo suurensuuntaiset tulevaisuuden suunnitelmat, liittää yhteen kaikki kreikkalaiset heimot ja näiden avulla sitten ryhtyä mahtavaan kostoretkeen Persian suurkuningasta vastaan. Saatuansa valtakuntansa sisällisen järjestyksen ja rajat turvatuiksi sekä "makedonialaisen falanginsa" kuntoon, Philippos aluksi valloitti Makedonian ja Thraakian rantamailla olevia kreikkalaisia kaupunkeja ja siirtokuntia. Pian hän sai aiheen sekautua myöskin varsinaisen Kreikan asioihin. Thessalian aleuadit näet kutsuivat hänet avukseen phokilaisia vastaan. Voitettuaan heidät Philippos oli valmis tunkeutumaan Keski-Kreikkaan, mutta ateenalaiset, jotka jo ennen olivat hänen kanssaan sotatilassa, estivät hänet siitä.

Philippoksen valloituspuuhat olivat täten välttämättä johtaneet siihen, että hänen ja ateenalaisten välit rikkoutuivat. Kuningas, joka ei tahtonut Kreikan valtioita perinpohjin kukistaa, eikä heidän kansallistuntoaan kipeästi loukata, oli valmis, päästäkseen tarkoitustensa perille, suuriinkin myönnytyksiin. Kun lähetystöt molemmin puolin olivat keskusteluja välittäneet, saatiin rauha hänen ja ateenalaisten kesken toimeen joksikin aikaa. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut pitkällinen Philippoksen jatkuvien valloituspuuhien tähden. Hän sai uudestaan theebalaisten kutsusta aiheen ryhtyä phokilaisia vastaan n.s. "pyhään sotaan", koska heitä syytettiin siitä, että olivat anastaneet Delphoin temppelin pyhää maata. Lyötyään nämät Philippos pääsi heidän sijalleen amphiktyonineuvoston jäseneksi (346) ja siis voi tehokkaasti siitä lähtien ottaa osaa kreikkalaisten heimojen välisiä asioita koskeviin neuvotteluihin. Niinpä häntä piankin taas kehoitettiin rankaisemaan Lokris-maakunnassa olevan Amphissan asukkaita samasta syystä kuin muka phokilaisia. Philippos hävitti mainitun kaupungin, mutta ei tyytynyt vielä tähän, vaan otti haltuunsa myöskin Elateian, Keski-Kreikan avaimen. Tämä aiheutti uudestaan sodan ateenalaisten kanssa. Näiden onnistui silloin liittoonsa yhdyttää myöskin theebalaiset, torjuakseen hänen kreikkalaisten -- eikä suinkaan vähimmässä määrässä ateenalaisten -- vapautta uhkaavia hankkeitaan. Mutta onni ei ollut suotuisa. Philippos voitti liittolaiset ratkaisevasti Khaironeian luona (338), missä tuhansien kaatuneiden kera myöskin Kreikan vapaus ainaiseksi kätkettiin hautaansa. Kaksituhatta ateenalaista sotavankia kuningas jalomielisesti päästi menemään kotiin.

Tämän jälkeen Kreikan valtiot sopivat Philippoksen kanssa ja valitsivat hänet ylipäällikökseen Persiaa vastaan aloitettavaan sotaan, mutta kesken varustustöitään Philippos kaatui murhaajan kädestä.