Israelin kuu Kertomus II:sta Moseksen kirjasta

Tämä kirja kertoo minusta, kirjanoppineesta Anasta, Merin pojasta ja siitä ajasta, jolloin minä elin maan päällä. Olen kirjoittanut nämä asiat nyt, kun hyvin vanhana elän Rameses III:nnen valtakunnassa, jolloin Egypti on vielä kerran yhtä mahtava kuin entisinä aikoina. Olen kirjoittanut tämän ennen kuin kuolema noutaa minut, jotta kertomukseni voidaan haudata minun mukanani, sillä niinkuin henkeni nousee ylösnousemushetkellä, samoin nämä kertomukseni nousevat ajallaan ja kertovat niille, jotka tulevat jälkeeni maan päälle, siitä, mitä minä sain kokea maailmassa. Olkoot kokemukseni sellaisia, ettei taivas voi niitä tuomita. Ainakin kirjoitan, ja mitä kirjoitan, se on totta.

Kerron hänen jumalallisesta Majesteetistaan, jota rakastin ja rakastan kuin omaa sieluani, Seti Meneptah II:sta, jonka syntymäpäivä oli sama kuin omanikin, haukasta, joka on lentänyt taivaaseen ennen minua. Kerron hänen kuningattarestaan, ylpeästä Usertista, hänestä, joka myöhemmin meni naimisiin jumalallisen Majesteetin Saptahin kanssa, ja jonka näin sitten laskettavan hautaansa Tebessä. Kerron Merapista, jota sanottiin Israelin kuuksi, ja hänen kansastaan hebrealaisista, jotka asuivat kauan Egyptissä ja lähtivät viimein sieltä maksettuaan ensin meille takaisin turmiollisesti ja monin kerroin kaiken sen hyvän ja pahan, mitä meiltä olivat saaneet. Kerron Egyptin jumalien ja Israelin Jumalan välisestä taistelusta ja paljosta muusta, mitä siinä tapahtui.

Samalla minä, kuninkaan seuralainen, suuri kirjanoppinut, faraon suosikki, faraon, joka on elänyt yhtä aikaa minun kanssani täällä auringon alla, kerron muistakin ihmisistä ja tapahtumista. -- Lukekaa, tulevaisuuden lapset, tätä ja oppikaa salaisuuksia noista menneistä ajoista, jotka näyttävät olevan niin kaukana teistä, mutta jotka todellisuudessa ovat kuitenkin niin lähellä.

Prinssi Seti ja minä olimme syntyneet samana päivänä, ja siksi, kuten muutkin ylhäissäätyiset äidit, joiden lapset näkivät valon tuona päivänä, minunkin äitini sai lahjan faraolta, ja minä arvonimen "Raan kuninkaallinen kaksoinen". Mutta vaikka olimmekin syntyneet samaan aikaan, en nähnyt tuota jumalallista prinssi Setiä ennen kuin meidän kumpaisenkin kolmantenakymmenentenä syntymäpäivänä. Senjälkeen kaikki tämä tapahtui.

Niihin aikoihin hallitsi Egyptiä mahtava farao Rameses toinen, ja häntä seurasi poikansa Meneptah. Hän oli jo vanha silloin, kun mahtava Rameses otettiin Osiriksen luo laskettuaan sata Niilin nousua. Meneptah oleskeli enimmäkseen Taniksen kaupungissa, jota vastoin minä vanhempaini kanssa asuin valkoisilla muureilla ympäröidyssä Memphiksessä Niilin varrella. Välistä vieraili hän kyllä hovineen Memphiksessä sekä myöskin Tebessä, jossa tämä hallitsija nyt makaa kuninkaallisessa haudassaan, mutta nuori prinssi Seti, kruununperillinen, Egyptin toivo ei ollut milloinkaan mukana. Kerrotaan, että hänen äitinsä, As-nefert, ei pitänyt Memphiksestä, missä hänelle nuoruudessaan oli tapahtunut ikävyyksiä -- hän oli joutunut siellä rakkausseikkailuihin, jotka olivat maksaneet rakastajalle elämän ja hänelle itselleen särjetyn sydämen -- ja Seti pysyi äitinsä luona, joka ei päästänyt häntä näkyvistään.

Kerran hän kuitenkin, ollessaan viisitoistavuotias, tuli näyttäytyäkseen kansalle isänsä poikana, Auringon poikana, kaksinkertaisen kruunun tulevana kantajana. Ja silloin me hänen kaksoisensa Raassa -- meitä oli siellä yhdeksäntoista korkeasäätyistä -- olimme kutsutut tervehtimään häntä ja suutelemaan hänen kuninkaallisia jalkojaan. Valmistauduin lähtemään hienossa, uudessa viitassani, joka oli koristettu Setin ja omalla nimelläni. Mutta tuona aamuna lähetti joku paha jumala minulle sairauden. Kasvoni ja koko ruumiini olivat täynnä täpliä, jollainen tauti on hyvin tavallinen nuorilla. Ja niin kävi, etten nähnyt prinssiä, sillä ennen kuin jälleen olin terve, oli hän lähtenyt Memphiksestä.

Isäni Meri oli kirjanoppinut Ptahin suuressa temppelissä, ja minut oli opetettu hänen tehtäviinsä koulussa, jossa kopioin useita aikakirjoja ja jäljensin kohtia Pyhästä kirjasta koristellen niitä maalauksilla. Ja minä tulin niin taitavaksi tässä työssä, että, sen jälkeen kuin isäni tuli sokeaksi muutamia vuosia ennen kuolemaansa, minä ansaitsin sillä riittävästi elättääkseni hänet sekä siskoni, kunnes nämä menivät naimisiin. Äitiä ei minulla ollut, sillä hänet oli korjattu Osiriksen luo silloin, kun olin vielä aivan pieni. Niin kului aika vuodesta toiseen, mutta sydämestäni vihasin kohtaloani. Jo poikana ollessani heräsi minussa halu -- ei kopioida, mitä toiset olivat kirjoittaneet, vaan kirjoittaa, mitä toiset kopioisivat. Minusta tuli uneksija. Kävelin öisin palmupuiden alla Niilin rannalla ja katselin kuun loistetta veden pinnalla, ja noissa säteissä olin näkevinäni paljon ihania asioita. Silmäini eteen ilmestyi kuvia, jotka olivat vallan erilaisia kuin ne, joita olin nähnyt täällä ihmisten maailmassa, vaikka niissäkin oli miehiä ja naisia, jopa jumaliakin.

Näistä kuvista muodostelin sitten ajatuksissani kertomuksia ja viimein, vaikka se ei tapahtunut aivan samoina vuosina, aloin kirjoitella noita kertomuksia vapaahetkinäni. Sisareni löysi minut sitä tekemästä ja kertoi isälleni, joka nuhteli minua sellaisesta hullutuksesta sanoen, ettei se milloinkaan tuottaisi minulle leipää ja olutta. Mutta kuitenkin jatkoin kirjoitustani salaa öisin kammiossani lampun valossa. Sitten sisareni menivät naimisiin, ja eräänä päivänä kuoli isäni äkkiä ollessaan lukemassa rukouksia temppelissä. Annoin balsamoida hänet korkeimman säädyn mukaisesti ja kantaa kunnialla hautaan, jonka hän oli valmiiksi hankkinut itselleen, vaikka minun, maksaakseni kaikki siitä johtuvat menot, täytyi kopioida "Kuoleman kirjoja" lähes kaksi vuotta niin uutterasti, ettei jäänyt yhtään aikaa kertomusten kirjoittelemiseen.

Kun viimein olin päässyt velasta, kohtasin tebeläisen neidon, jonka ihanat kasvot näyttivät aina hymyilevän, ja hän vei sydämen rinnastani ja otti sen omaansa. Viimein, palattuani sodasta niiniveläisiä barbareja vastaan, jonne minut, kuten muutkin nuoret miehet, oli komennettu, nain hänet. Mitä hänen nimeensä tulee, jääköön se sanomatta, en tahdo edes ajatellakaan sitä. Meillä oli yksi lapsi, joka kuoli kahden vuoden vanhana, ja silloin opin mitä suru voi merkitä ihmiselle. Aluksi oli vaimoni surullinen, mutta ajan mukana poistui hänen surunsa ja hän hymyili jälleen, kuten hänen tapansa oli tehdä. Hän sanoi ainoastaan, ettei hän tahtonut enään useampia lapsia jumalien otettaviksi. Koska hänellä oli vähän tehtävää, alkoi hän kulkea ympäri kaupunkia ja hankkia itselleen ystäviä, joita minä en tuntenut, sillä ollen suloinen nainen löysi hän paljon niitä. Lopuksi kävi niin, että hän pakeni takaisin Tebeen erään sotilaan kanssa, jota en ollut milloinkaan edes nähnyt, sillä minä työskentelin aina kotona ajatellen pienokaista, joka kuoli. Ja ajattelin, miten onnellinen on lintu, jota ei ihminen voi pauloihinsa kietoa, vaikka se välistä, omasta halustaan, lentääkin sisälle hänen ikkunastaan.

Tämän jälkeen tulivat hiukseni valkoisiksi, ennen kuin olin täyttänyt neljäkymmentä vuotta.

Nyt, kun minulla ei ollut ketään, jonka hyväksi työskennellä, ja omat tarpeeni olivat vähäiset ja vaatimattomat, sain enemmän aikaa kertomusten kirjoittamiseen, joista suurin osa oli jotenkin surullisia. Yhden näistä kertomuksistani lainasi minulta muudan kirjanoppinut toverini ja luki sen ääneen eräälle seuralle, jota se miellytti niin paljon, että useat pyysivät lupaa kopioida ja julkaista sen. Siten tulin vähitellen tunnetuksi kertomusten kirjoittajana. Annoin kopioida ja myydä niitä. Ja maineeni kasvoi niin suureksi, että eräänä päivänä sain tervehdyksen prinssi Setiltä, kaksoiseltani. Hän kertoi lukeneensa muutamia kirjoituksiani, jotka miellyttivät häntä paljon, ja ilmoitti toivonsa olevan saada nähdä kasvoni. Kiitin häntä nöyrästi lähettilään välityksellä ja vastasin, että matkustaisin Tanikseen ja kävisin kunniatervehdyksellä hänen Korkeutensa luona. Ensin kuitenkin lopetin pisimmän kertomukseni, mitä tähän asti olin kirjoittanut. Sen nimi oli "Tarina kahdesta veljeksestä", ja siinä kerrottiin, miten toisen petollinen vaimo aiheutti toiselle veljelle sellaisia ikävyyksiä, että tämä joutui surmattavaksi. Ja edelleen kerrottiin siinä, miten oikeuden jumalat toivat hänet takaisin elämään ja paljon muita asioita. Tämän kertomuksen omistin hänen Korkeudelleen, prinssi Setille, ja se viittani taskussa sekä säästämäni rahat visusti kätkettyinä pukuuni, matkustin Tanikseen.

Saavuin sitten Tanikseen syystalvella, menin prinssin palatsiin ja pyysin rohkeasti puheille pääsyä. Mutta nyt alkoivat vastukset, sillä sotamiehet ja vartijat heittivät minut kadulle. Lopulta sain lahjottua heidät, ja minut päästettiin etuhuoneeseen, jossa oli kauppamiehiä, silmänkääntäjiä, tanssijattaria, upseereita ja paljon muita, jotka kaikki näyttivät odottavan saadakseen nähdä prinssin. Heillä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi he huvittelivat itseään tekemällä pilkkaa minusta, joka olin muukalainen. Mutta kun olin ollut heidän kanssaan muutamia päiviä, voitin heidän ystävyytensä kertomalla heille yhden kertomukseni, jonka jälkeen olin aina tervetullut heidän seuraansa. Mutta sittenkään en voinut päästä lähemmäksi prinssiä, ja koska rahavarani alkoivat melkein loppua, tuumin itsekseni palata takaisin Memphikseen.

Mutta silloin eräänä päivänä pysähtyi eteeni pitkäpartainen vanha mies, jolla oli virkansa mukainen kultapäinen keppi, ja jonka viittaan oli kirjailtu härän pää. Hän nimitti minua valkopäiseksi varikseksi ja kysyi, mitä varten hypin kaiket päivät palatsin huoneissa. Esitin hänelle nimeni ja ammattini, ja hän sanoi minulle omansa, josta sain tietää, että hän oli Pambasa, eräs prinssin kamaripalvelija. Kun pyysin häntä viemään minut prinssin luo, nauroi hän vasten kasvojani ja sanoi salaperäisesti, että tie hänen Korkeutensa läheisyyteen oli kivetty kullalla. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti ja annoin hänelle lahjan, jonka hän otti yhtä nopeasti kuin kukko nokaisee jyvän, luvaten puhua minusta isännälleen ja sanoen, että minun oli tultava myöhemmin uudelleen.

Tulin kolme kertaa, ja joka kerta tuo vanha kukko noukki yhä enemmän jyviä. Lopulta suutuin ja unhottaen missä olin, aloin huutaa ja sanoa häntä varkaaksi, jolloin ihmiset kokoontuivat ympärille kuuntelemaan. Tämä näytti pelästyttävän häntä. Ensin hän katsoi ovea kohti kuin kutsuakseen vartioita heittämään minut ulos, sitten hän muutti mieltään ja ärtyisellä äänellä pyysi minua seuraamaan mukana. Kuljimme pitkiä käytäviä myöten, sivuutimme sotilaita, jotka seisoivat siellä vartioimassa liikkumattomina kuin muumiot arkuissaan, kunnes viimein saavuimme kirjaillun esiripun luo. Siinä Pambasa kuiskaten käski minua odottamaan ja meni itse verhojen toiselle puolen. Ne eivät aivan sulkeutuneet, joten minä voin nähdä niiden takana olevaan huoneeseen ja kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui.

Se oli samanlainen pieni huone kuin kirjanoppineilla oli, sillä pöydillä oli värilautasia, kirjoituskyniä, mustetta alabasteripulloissa ja lautoihin kiinnitettyjä papyrus arkkeja. Seinät oli maalattu vanhemman ajan tavan mukaan, niinkuin olin nähnyt muutamissa vanhoissa hautaholveissa. Siellä oli kuvia vilulinnuista, jotka vähitellen kohoavat rämeiköstä, kasvavista kukista ja puista. Seiniä vasten oli asetettu telineitä, joissa oli papyruskääröjä, ja takassa paloi keetripuista tehty tuli.