Kiannan rannoilta Kaspian poikki: Päiväkirjani kotimaassa ja Venäjällä v. 1902

Alas Oulujokea Alas Volgavirtaa Yli Kaukasus-vuorten Läpi Krimmin Niemen

Kiannan rannalla 2 p. elokuuta 1902.

Rakas koti! Sydäntäni repii sinusta taas erota. Mieltynyt olen tähän luontoon niin syvästi, ymmärrän tämän erämaan hengen niin hyvästi, arasta paikasta olen siihen kiinnikasvanut... Jumala minua auttakoon. Jumala armahtakoon meitä kaikkia, jotka särkynein sydämmin orpoina lähdemme kylmän maailman selkään.

-- -- Lähdin astumaan metsäpolkua Ämmän ruukkiin, sillä oli jo myöhäistä ja tähän piti jäädä yöksi. Yötä vasten eivät näet laskumiehet lähde koskille, täytyy vartoa auringon nousua.

Tulen Ruukkiin, tuttuun taloon, kuljen läpi kaikkien huoneiden tapaamatta ristinsielua. Missähän se Miidas setä on? Raotan keittiön ovea: Elli rouva siellä makaa halkolaatikon kannella ja pinkaisee kuin kautsupallo ylös, kun sisään kurkistan. Hän on hämillään, jospa hyvilläänkin, ja ottaa minut heti hellimpään hoitoonsa. Vai näin sinä nyt lähdet Kaukaasiaan... Miidas rukka on lähetetty saunaan. Kun hän sieltä palaa, hämmästyn hänen näköään: ukko riepu on kuin valmis ruumisarkkuun pantavaksi. "Ei minusta nyt ole sinulle seuraksi," voihkii hän, "kaksi vuorokautta yhteenperään on jäseniä repinyt... tämä pouta ihan kuivettaa suonet." Hän on todella surkuteltava ja minun käy häntä kovasti sääli. -- Oli jo niin hämärä että täytyi sytyttää kynttilät. Nämät kaksi ihmistä olivat aivan kahden tuossa suuressa rakennuksessa. Kuoleman hiljaisuus vallitsee -- ainoastaan Ämmän pauhu kuuluu kumeasti läpi kaksinkertaisten ikkunain. On tämäkin elämää erämaassa Kiannan rannalla... Me jäimme puhelemaan rouvan kanssa liki puoliyöhön. Puhellessa hän samalla minua syötti ja juotti kaikilla herkuillaan: hilloilla, punaisella koskilohella. "Vaan kyllä sinn' oot kummallinen poika!" huudahti hän yht'äkkiä. "Sinn' oot kaikista pappilan poijista kummallisin -- ka minkätähen sinn' oot niin kummallinen?" uteli hän tapansa mukaan puhuen räikeää ylimaan suomeansa. "Painaako sinnuu joku suru, vai muutenko sinn' oot luonnostasi semmonen raskasmielinen?" -- Minua on aina huvittanut tämä Elli rouvan naivisuus, väliin on oikein nautinto kuulla hänen vilkkaita sanojansa, vaikkei hän viittä minuuttia yhteen jaksoon voikkaan pysyä samassa asiassa eikä puhua samalla kielellä. Mahdoton olisi kielentutkijan päättää, mikä on hänen oikea kielensä, sillä hän puhuu aina sekaisin Kiannan suomea ja Kajaanin ruotsia. -- Maata mentyä kuulen setä Miidaksen voivotuksia ylikerrasta. Ukko raiska: ei kukaan häntä auttaa osaa, täytyy vain kitua. Sangen surullisessa mielialassa minä nukahdin, korvissani Ämmäkosken pauhu...

Ja tämä oli lähtöni päivä Kiannan rannoilta.

3 p. elokuuta.

Aamulla varhain auringon noustua nielasi tervavenheemme ensimmäinen koski. Ne ovat minulle jo lapsuudesta tutut nämät kymmenkunta kaunista koskea, jotka kuohuvat yhden ainoan penikulman rajojen välissä. Luettelenpa ne tässä järjestyksessään. Ensin on se virkeä, hopeanvälkkyvä, syvään kalliorantaiseen suvantoonsa suistuva Jalo, sitten on kyydin antava Kynä, sitten pauhaava Pato, sitten kylmä Kyynäspää, sitten pyrisevä Pysty, värisevä Vääntiö, pirisevä Pitkänjatko, sitte itse Pitkä, sitten laineita laukkaava Peura, sitten harras Haara ja vihdoin se ärjyvä Aitto. Aittokoskessa on kaksi kuuluisaa aaltoa: Rusko ja Portti, jotka tavallisesti kastelevat kulkijaa. Niinpä meitäkin Rusko räiskäytti, mutta, Portti ei ainoastaan räiskäyttänyt, vaan vieläpä "rytkäytti". Tämä on paha sana tervamiesten kielellä. Yhtäkkiä näet keskellä palavinta koskea vyörähti osa tervatynnyreistä toiselle laidalle, venhe kallistui pelottavasti, vesi ryntäsi tulvana sisään, koko lasti jäi vinoksi ja jopa Aiton haltija taisi irvistää ilosta, mutta onneksi oli koskisarja samalla lopussa ja päästiin maihin. Tässä vanhan tavan mukaan nuotio nurmelle rakennettiin, laskumies Juntunen syötettiin, juotettiin ja Lehtolainen lastinsa laitteli, jotta ei toista kertaa "rytkäyttäisi". Minä koivun lehtiä läjän kannoin tynnyrien päälle, etten kovin tervautuisi. Ja niin työnnyttiin taipaleelle alas viheriärantaista virtaa. Mikä ihana sunnuntai-aamu Kiannan joella! Koskien kohina on häipynyt taaksemme, virta vierii sileänä eteenpäin, auringon säteet hivelevät sen pintaa, erämaan metsä seisoo molemmin puolin juhlallisena kuni kunniavartio, koska kulkee majesteetti -- ei hiiskausta mistään kuulu... Silloin tällöin loiskahtaa hilpeä jokilohi ylös veden alta, tehden hauskan kuperkeikan ilmassa ja välähyttäen kirkkaita suomujaan, mutta mykkänä pakenee sorsa pienten poikaistensa kanssa. Kaikki täällä on niin raikasta ja puhdasta, tämä on oikea sunnuntai-idylli ylimaassa. Jo viriää vieno jokituuli, se on myötäisen puolelta, venheeni isäntä Juho Lehtolainen irvistää ilosta ja komentaa soutomiehen purjetta pystyttämään. Soutomiehen nimi on Kalle Tapio, Pölkky-Iikan poika. Ja sillä aikaa kun Pölkky-Kalle purjetta laittelee, tehkäämme selko Lehtolaisen tervalastista. Hänen venheessään on 22 tynnyriä: Heikkisen tervoja 9 tynnyriä, Kolikka-Antin tervoja 7 tynnyriä, Julman-Santerin, sen joka tänä kesänä karhun tappoi, 6 tynnyriä, vaikka "vajaa", koska eivät oo niitä "kusetelleet". Tämän venheen on Lehtolainen ostanut "Luttu-Heikiltä" ja maksanut siitä 38 markkaa; niin, ja uudet paltamot kuuluvat maksavan aina 80--90:kin markoin. Paljonko saa hän rahtipalkkaa siitä että näin kuljettaa tervat Ouluun asti? Ei enempää kuin 4 markkaa tynnyriltä. Ja semmoinen matka -- 30 peninkulmaa! Laskupalkat ja eväät saa panna omistaan. Mutta aikaa kuluu väliin pari-kolmekkin viikkoa, kun vastatuuleksi rupeaa Oulujärvellä. Montako penniä silloin säästyy kukkaroon? -- Mutta Lehtolainen on tyytyväinen kuin silakka vellissä... Sellaista se on rahtijunnun elämä.

Hiljaisessa tuulessa, väliin autellen airoilla, saavumme Keralan virtain niskaan ja laskemme maihin mökin rantaan. Lehtolainen pelkää "Pöpönkaria" eikä sentähden lähde ilman laskumiestä virroille. Puolen penikulman päästä haetaan laskumies, Kuikan talosta asti, sillä mökin mies ei satu olemaan kotosalla. "Kyllähän minä itsekkin laskisin, vaan kun on nuita pastori Mäkliinin kamssuja venheessä, niin sitä täytyy olla varovainen", selittää Lehtolainen laskumiehelle, jota on kärsivällisesti saatu odottaa pari- kolme tuntia. Ja onnellisesti solutaan alas Keralan virroista ja vältetään sen "Pöpönkari" ja "Markankari". Kuikan rannasta astuu venheesemme toinenkin "turisti", eräs paltamolainen talontyttö, joka on ollut Keralan kylässä "atimassa". Kuulen hantit kutsuttavan "Iitaksi" ja tällä "Iitalla" näkyy olevan oikein kiiltävä herraskapsäkki ja kultakello. Pidän paljon talonpoikaistytöistä, mutta enemmin kuitenkin sellaisista, joilla ei ole kapsäkkiä eikä kultakelloa.

Harvakseen pakisten saavuimme illansuussa Hyrynsalmen sievälle kirkolle, johon yövymme, koska taas on myöhäistä lähteä koskille. Kanttorin pulleat tyttäret, nuot "Hyrynsalmen amatsioonit", jotka joka kesä ovat ilahuttaneet naapuripitäjänsä papinpoikia reippailla retkillänsä, eivät satu olemaan kotosalla -- ovat kuulema ajaneet polkupyörillä tansseihin jonnekin. Kanttori, entinen valtiopäivämies, on tuuman ukko -- vähän liiaksikin -- ja hänen kanssaan saan nyt lörpötellä puoliyöhön asti turhaan vartoen vieraissaolijoita kotiin.

4 p. elokuuta, kello 4 aamulla.

Olen viettänyt unettomasti ne muutamat tunnit, jotka olen maannut vuoteessa. Sääsket, tuo Pohjanmaan ikuinen vitsaus, ovat estäneet minua saamasta hetkenkään rauhaa.

Kun hiivin ulos, kohtaa minua ihana kesä-aamu. Hyrynjärvi hohtaa lasikirkkaana, aurinko on juuri noussut, mutta piileksii myhäillen pehmoisten hattarain takana. Kostea lämmin lehahtaa syvään keuhkoihini. Hengitän täysin siemauksin tuoreen nurmiheinän ja apilaskukkain tuoksua ja astelen hiljaa salmen valkoiseksi maalatun sillan ylitse jokirantaan, jossa ei vielä näy mitään liikettä -- tervamieheni nähtävästi nukkuvat, mutta laskumies jo odottaa. Sivutseni soutaa hilpeä joukko heinäväkeä viikatteineen ja haravoineen. Jospa olisin yksi noista!... Olen hiipinyt ulos välittämättä aamukahvista. Surkeaa, kun ei ihmisillä ole terveellisempää juomaa! Minulle tämä aine on suorastaan myrkkyä...

Tuntia myöhemmin.

Juuri ikään lähdetään solumaan alas Hyrynsalmen koskia, se herttainen laskumies vanha Eero melassa. Koetanpa huvin vuoksi kirjoittaa "in medias res", istuen tervatynnyrien päällä. Nyt se alkaa... Juhlallinen kohina kuuluu vastaan... Venhe heilahtelee... Vaahtoa pärskähtelee... Nyt roiskahti hyökyaalto hattulaudan ja räpeen välistä hiukan kastellen soutaja-Kallea. Samassa ollaan jo alhaalla -- ei peijakas vieköön tässä ehdi kirjoittaa -- kohina jää taaksepäin. Se oli vain pikkuinen koski, nimeltä Siitti. Soudetaan tyynipintaista suvantoa. Taaspa kiihtyy virta ja alkaa ensin kuulua pientä pihinää aivan kuin puuropata kiehuisi tulella. Porina vahvenee vahvenemistaan. Jo nielaisee meidät uusi koski. Vilkasta vauhtia syöksyy pitkä paltamo pauhujen syliin jykevästi notkahdellen ja rusahdellen mennessään. Istun keskellä venhettä "pintan" takana. Tällä paikalla tarvitsee vähän varoa kastumista. Sekin oli vain pienonen koski Väärä, Mutta kaikki on ollut vasta alkusoittoa suureen sinfoniaan, joka nyt on tulossa. Se on se sinfonia, jota soittaa Seitsenoikea. Alkaa hiukan sataa vettä. Sangen proosallista, mutta runoilija varmaan huudahtaisi: taivas itkee liikutuksesta! Jo kuuluu pauhu. Nyt mennään -- nytpä mennään -- hei helkkuna kuinka heiluttaa! kohta en saata kirjoittaa -- anteeksi -- -- -- Sataa vettä paperini päälle... Hemmetti! Täytyy pistää kirja taskuun...

Pikkuhavaintoja.

Suomalainen talonpoika puhuu kaikista mieluimmin ilmasta. Saman asian että "nyt on huono kesä" tai "ei ne tänä kesänä nuo heinät kasva" saattaa hän sanoa kymmeniä kertoja. Usein ei hän mitään enempää sanokkaan. Tätä yksitoikkoisuutta varmaan vilkas ulkomaalainen nauraisi.

Ylimaalaisen keskustelua.

Nyt on lämmin ilma! sanoo toinen.

-- No ei oo kylmä! vastaa toinen.

Onko tässä talo likellä? kysyy toinen.

-- Ei oo kaukana, vastaa toinen.

Siinäpä taitaa olla nuori hevonen?

-- Ka ei oo vanha.

Mistä työ ootta?

-- En minä kaukaa ouk...

Vastaus on aina vastakohdan kieltämistä tai muuten epäsuoraa ja epämääräistä. Sekin on niin aitosuomalainen piirre.

Iijärvellä.

Meillä on yhä myötätuuli. Lehtolaisen naama on autuaallisessa hymyssä, siinä kun hän viilettää. Pölkky-Kallekin on toprakalla tuulella, hyräilee hiljakseen ja tupakoi. "Iita" istuu kapsäkkinsä vieressä ja on jäykästi vaiti -- --. Nyt tullaan Paltamon koskille. Leppikosken niskassa viedään "Iita" maihin, sillä tämä kuuluu olevan hänen kotitalonsa. "Iita" pyytää maisteria sisään ja keittää hänelle hyvästiksi oikein nisukahvit. Iitan isä, seitsemänkymmenen vuoden korvissa oleva vanhus, tulee meitä laskemaan alas Leppikoskesta. Kylläpä sillä Iitalla on reipas isä! -- Sitten tullaan Kiehimän virroille. Pian loppuu koko Hyrynsalmen reitti. Emme malta laskea maihin Joensuussa, sillä tuuli tuntuu yhä vetävän. Nyt on edessä se kuuluisa veden valtijas joka tervamiestä joko jouduttaa tai viikkokausia viivyttää -- Oulunjärvi!