Candida

Kaunis lokakuun aamu Lontoon koillisosassa, laaja alue peninkulmien päässä Mayfairin ja St. Jamesin Lontoosta; kadut eivät ole lainkaan niin kapeat, likaiset, löyhkäävät ja tukehduttavat kuin siellä. Vaatimattoman keskiluokan tyypillinen kaupunginosa; leveät kadut; vilkas liike; runsaasti rautapeltisiä, rumia mukavuuslaitoksia; joka taholla radikaalisia klubeja, raitiovaunuraiteita, joilla alituisesti liikkuu keltaisia vaunuja; pääkatujen varrella talojen edustalla ruohokenttiä -- puutarhoja, joissa ei kukaan uskalla astua muuta kuin pientä polkua pilkin, joka johtaa portilta talon ovelle; rumia, tyylittömiä tiilitaloja pitkissä, yksitoikkoisissa riveissä, mustia rauta-aitauksia, kivitettyjä katukäytäviä, tiilikattoja, ihmisiä, joko kunniallisen huonoissa tai arveluttavan kurjissa pukimissa, jotka kuuluvat kaikki itse ympäristöön ja parhaasta päästä keskustelevat vain välinpitämättömästi toisten asioista. Heidän tarmonsa ja mielenkiintonsa ilmenee vain ahneutena ja liikeintona. Poliisikonstaapeleita ja kirkkojakin on siksi paljon, etteivät ne voi katkaista yksitoikkoisuutta. Aurinko paistaa kirkkaasti; ei ole vähintäkään sumua; ja vaikka savu likaakin ja mustaa kaikki paikat, sekä kädet ja kasvot että tiilet ja rappaukset, niin se ei sittenkään ole kyllin paksu häiritäkseen lontoolaisen hauskuutta.

Tässä epämieluisassa erämaassa on myöskin keitaansa. Hackney Roadin toisessa päässä on suuri puisto, jota puinen aitaus ympäröi ja siinä on runsaasti ruohokenttiä, puita, järvi uimista varten, kukkapenkereitä, joissa huono aisti viettää voittoaan, ja hiekkakasa, joka alkuaan oli tuotu rannikolta pikkulasten iloksi, mutta pian jäi oman onnensa nojaan, kun siitä tuli luonnollinen tarvepaikka kaikille Kingslandin, Hackneyn ja Hoxtonin pikkueläimille. Lava, tyhjä forum uskonnollisia, vapaamielisiä ja valtiollisia puhujia varten, cricket- ja urheilukentät ja vanhanaikuinen kivikioski ovat siellä yleisön viekoituksena. Kaikkialla, missä puut ja viheriät kentät rajoittavat näköalaa, on hyvin kaunista. Mutta siellä, missä lakea maa ulettuu vain harmaihin aitauksiin, missä silmää kohtaa tiiliset ja rapatut seinät, kyltit ja loppumaton joukko savuisia piippuja, tekee seutu aution ja harmaan vaikutuksen.

Kauneimpana esiintyy Victoria Park St. Dominicin pappilan päätyikkunasta, minne ei vilaukseltakaan näy tiilitaloja. Pappilaan kuuluu kaksi yhteenliitettyä rakennusta, jonka etupuolella on pieni puutarha ja portaali. Vieraat kulkevat portaita ylös portaaliin; talon asukkaat ja kaupustelijat käyttävät hyväkseen portaitten alla olevaa sisäänkäytävää, joka johtaa alakerroksen ruokahuoneeseen, missä kaikki ateriat nautitaan, ja kyökkiin, joka on ruokahuoneen takana. Ensimäisessä kerroksessa, samalla tasolla kuin halliin johtava sisäänkäytävä, on vierashuone, jonka suuri ikkuna viettää puistoon. Tässä huoneessa, ainoassa, josta ateriat ja lapset voidaan pitää loitolla, työskentelee kirkkoherra, kunnianarvoisa James Mavor Morell. Hän istuu kiertyvässä, kaarevaselkäisessä kirjoitustuolissa ikkunan edessä olevan pitkän pöydän päässä siten, että hän vasemman olkapäänsä yli voi nähdä puistoon. Pöydässä kiinni, sen toisella puolella, seisoo pienempi pöytä, jolla on kirjoituskone. Konekirjoittaja istuu koneen ääressä, selin ikkunaan. Suurella pöydällä on lentokirjoja, sanomalehtiä, kirjeitä, konttorialmanakka, postitaksoja y.m. Erityinen tuoli niitä vieraita varten, jotka tulevat asialle kirkkoherran luo, seisoo keskellä lattiaa, häneen päin käännettynä. Niin lähellä kirjoituspöytää, että sen äärestä voi ylettyä siihen, on kaappi kirjeitä varten, ja sillä valokuva kehyksessä. Seinä pastorin takana on täynnä kirjahyllyjä, ja tarkka silmä voi Mauricen teologisista kirjoitelmista ja Browningin kootuista teoksista huomata millaiset hänen maalliset ja hengelliset harrastuksensa ovat sekä päästä selville hänen reformimielipiteistänsä kirjoista, sellaisista kuin "Edistys ja köyhyys", "Fabian essays", John Ballin "Unelma", Marxin "Kapitali", sekä useista muista sosialistisista merkkiteoksista, jotka kaikki ovat sidotut keltaisiin kansiin. Vastapäätä häntä, huoneen toisella puolella, lähellä kirjoituskonetta, on ovi. Alempana, vastapäätä uunia, seisoo kirjahylly kaapin yläpuolella ja sen vieressä sohva. Tuli leimuaa uunissa ja paikka uunin ääressä on hyvin kodikas, siinä on mukava nojatuoli, mustaksi kiilloitettu japanilainen, kukilla koristettu hiilisäiliö toisella, pieni lapsentuoli poikaa tai tyttöä varten toisella puolella, vahattu puinen uunihylly, jonka reunat ovat sievästi leikatut ja jonka laudoitukseen on pieniä peilipaloja upotettu, matkakello nahkakotelossa (välttämätön häälahja) ja seinällä uunin yläpuolella suuri valopainos Tizianin taulusta "Neitsyt Maarian taivaaseennousu". Huoneessa näkyy hyvän emännän käden jäljet, jonka järjestysyritykset mies kuitenkin tekee tyhjäksi sirottamalla kaikki pöydällä sekaisin, mutta joka kaikkialla muualla hallitsee asemaa. Huonekalut koristeistaan päättäen ovat sitä halpahintaista lajia, jota tarmokkaat etukaupungin hankkijat ilmoittavat kaupaksi "valmiina vierashuonekalustoina". Mutta huoneessa ei ole mitään liiallista eikä vaateliasta. Seinäpaperit ja laudoitus ovat tummia, jotka voimakkaasti kohottavat suuren, iloisen ikkunan ja ulkopuolella olevan puiston vaikutusta.

Kirkkoherra James Mavor Morell, kristillis-sosialistinen pappi, kuuluu englantilaiseen kirkkoon ja on toimekas jäsen P. Mateusseurassa ja "Kristillis-sosiaalisessa yhdistyksessä", voimakas, lahjakas, suosittu mies noin neljänkymmenen paikoilla, roteva, hauskan näköinen, tarmokas, käytökseltään miellyttävä, ystävällinen, vakava; ääni voimakas ja kirkas, jota hän käyttää tottuneen puhujan selvällä, voimakkaalla lausumistavalla. Hän on etevä pappi, joka kykenee sanomaan mitä tahansa kelle hyvänsä, joka voi nuhdella ihmisiä yllyttämättä niitä vastaansa, joka voi kohdella heitä mahdikkaasti nöyryyttämättä heitä, ja jos niin tarvitaan sekaantua heidän asioihinsa olematta epähieno. Hänen innostuksensa ja miellyttävän tunteellisuutensa lähde ei hetkeksikään kuivu; hän syö ja nukkuu niin hyvin, että jokainen päivä saavuttaa voiton väsymyksen ja levon välisessä taistelussa. Sanalla sanoen hän on suuri lapsi, joka luonnollisesti ylpeilee kyvystänsä ja vaistomaisesti on tyytyväinen itseensä. Hänellä on terve iho, kaunis otsa, suorat kulmakarvat, kirkkaat ja vilkkaat silmät, luja, mutta ei erittäin hienopiirteinen suu, suuri nenä, draamallisen puhujan ulkonevat, liikkuvat sieramet, ja muutenkin varsin karkeat kasvonpiirteet.

Konekirjoittaja, neiti Proserpine Gamett, on pieni, nopsa nainen, noin 30 vanha, alemmasta keskiluokasta, somasti, mutta vaatimattomasti puettu mustaan merinohameeseen ja puseroon, hiukan suulas ja nenäkäs, ei kovin kohtelias käytökseltään, mutta tunteellinen ja innostunut. Hän naputtelee ahkerasti kirjoituskoneellaan, sillä aikaa kuin Morell avaa viimeisen kirjeen, joka aamupostissa on tullut. Hän lukee sitä koomillisella epätoivon murinalla.

Proserpine. Taaskin esitelmä?

Morell. Niin. Hoxtonin vapaamieliset ovat pyytäneet minua pitämään heille esitelmän sunnuntai-aamupuolella. (Panee suurta painoa sanalle "sunnuntai" siksi että se juuri ilmaisee heidän pyyntönsä järjettömyyttä.) Ketä he oikeastaan ovat?

Proserpine. Kommunistisia anarkisteja, luullakseni.

Morell. Kerrassaan anarkistien tapaista! Eivätkö he tiedä, ettei pappia voi pyhänä saada puhumaan. Sanokaa heille, että he voivat tulla kirkkoon, jos haluavat kuulla minua: se tekee heille hyvää. Sanokaa, että minä olen vain maanantaisin ja torstaisin vapaa. Onko teillä päiväkirja esillä?

Proserpine (ottaa esille päiväkirjan). Kyllä.

Morell. Onko esitelmää maanantaina?

Proserpine (tarkastaa päiväkirjaa). Radikaalisessa klubissa Tower Hamletsissä.

Morell. No, entä torstaina sitten?

Proserpine. Englantilaisessa maareformi-yhdistyksessä.

Morell. Entä sitten?

Proserpine. P. Mateusseura maanantaina. Vapaan työväenyhdistyksen Greenwish-osasto torstaina. Maanantaina sosiaalis-demokratinen yhdistys Mile Endissä. Torstaina ensimäinen rippikoululuokka -- (kärsimättömästi) -- parasta sanoa heille, että te ette voi tulla. Siellä on vain tyhmiä ja itserakkaita katukaupustelijoita, joista ei ole kerrassaan mihinkään.

Morell (huvitettuna). Niin, mutta katsokaas, ne ovat minun läheisiä sukulaisiani, miss Garnett.

Proserpine (tuijottaa häneen). Teidän sukulaisianne!

Morell. Niin: meillä on yhteinen isä taivaassa.

Proserpine (helpoituksella). Oi, eikö muuta!

Morell (surumielisesti). Te ette usko sitä. Kaikki sanovat sitä, mutta ei kukaan usko sitä kuitenkaan -- ei kukaan. (Rivakasti, palaa takaisin työhönsä). No niin! Ettekö todellakaan, neiti Proserpine, voi löytää päivää katukaupustelijoita varten? Miten on viidettäkolmannen päivän laita? Se oli vielä toissapäivänä vapaa.

Proserpine (katselee päiväkirjaa). Varattu sekin -- Fabian yhdistys.

Morell. Ah tuo Fabian yhdistys! Onko kahdeksaskolmatta myös varattu?

Proserpine. City-päivälliset. Valajien yhdistys on kutsunut teidät päivällisille.

Morell. Se sopii. Puhun sen sijaan Hoxtonin vapaamielisille. (Proserpine merkitsee sen äänettömänä kirjaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisevat syvää halveksumista Hoxtonin anarkisteja kohtaan. Morell avaa siteen Kirkkoreformatori-lehden ympäriltä, joka on tullut postissa, ja silmäilee Mr Stewart Headlamin johtavaa kirjoitusta sekä uutisia P. Mateusseurasta. Sillä välin astuu Morellin apulainen Alexander Mill sisään, nuori herra, jonka Morell on saanut läheisimmästä yliopistokoloniasta, jonne tämä on tullut Oxfordista jatkaakseen yliopistosivistystään Lontoon Eastendillä. Hän on itserakas, hyväntahtoinen, innokas, kehittymätön, eikä hänellä oikeastaan ole muuta vastenmielistä ominaisuutta kuin se, että hän puhuessaan pitää huulensa tarkasti suljettuina puolen tuuman vertaa molemmista suupielistä turhantarkan ääntämisensä vuoksi. Se on voimakkain tapa millä hän koettaa Oxfordissa opitullaan hienoudella vaikuttaa Hackneyn raakuuteen. Morell, jonka sydämen hän on voittanut koiramaisen nöyrällä ihailullaan, katsahtaa ylös lehdestään ja sanoo). No Lexy! Myöhään niinkuin tavallista!

Lexy. Niin, pelkäänpä pahoin. Kyllä minä mielelläni tahtoisin nousta varhain ylös.

Morell (riemuiten omasta innostaan). Ha, haa! (leikillisesti). Rukoile ja valvo, Lexy: rukoile ja valvo!

Lexy. Niin, kyllä tiedän. Mutta miten minä voisin nukkuessani rukoilla ja valvoa? Eikö totta, Miss Prossy?

Proserpine (terävästi). Miss Garnett, jos suvaitsette.

Lexy. Suokaa anteeksi -- Miss Garnett.

Proserpine. Tänään te saatte suorittaa kaiken työn.

Lexy. Miksi?

Proserpine. Se on yhdentekevää. On hyvin terveellistä teille, jos kerrankin ansaitsette illallisenne ennenkuin sen syötte, niin kuin minä saan tehdä. Älkää nyt seiskö ja laiskotelko tuossa. Teidän olisi pitänyt olla matkassa puoli tuntia sitten.

Lexy (hämmästyneenä). Puhuuko hän täyttä totta, Morell?

Morell (iloisesti, loistavin silmin). Tietysti. Minä aion laiskotella tänään.

Lexy. Tekö! Sitä te ette osaa.

Morell (sydämellisesti). Ha, haa! Enkö minä osaa? Aion olla vapaa koko päivän -- tai ainakin aamupäivän. Minun vaimoni palaa kotiin. Hän tulee 11.45.