Kuningatar Hanhenjalan ravintola

Helsingissä, Yrjä Weilin ja Kumpp., 1910.

Alkuperäinen, 18:nnen vuosisadan kauniiseen tapaan tekstattu käsikirjoitus kantaa alaotsaketta: Herra apotti Jérôme Coignardin elämä ja mielipiteet. (Julkaisijan huomautus.)

Tarkoitukseni on kertoa elämäni ihmeellisistä tapauksista. Niiden joukossa on monta kaunista ja monta kummallista. Muistutellessani niitä jälleen mieleeni minä epäilen itse uneksineeni. Olen tuntenut erään gascognelaisen kabbalistin, josta en voi sanoa, että hän olisi ollut mikään viisas mies, sillä hänen loppunsa oli surullinen. Mutta hän keskusteli minun kanssani eräänä yönä Joutsensaarella ylevistä asioista, jotka minulla on ollut onni säilyttää muistissani ja vaiva panna paperille. Nämä keskustelut koskettelivat magiaa ja salaisia tieteitä, joita nykyään niin kovasti harrastetaan. Ei puhuta muusta kuin Ruusu-Rististä. [Tämä on kirjoitettu 18:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla. (Julkaisijan huomautus.)] Muuten en ollenkaan imartele itseäni sillä, että nämä kertomukseni tuottaisivat minulle erikoista kunniaa. Jotkut tulevat sanomaan, että olen keksinyt kaikki omasta päästäni ja että se ei ole oikeata oppia; toiset taas, että olen kertonut vain mitä koko maailma tietää. Minä myönnän, että kabbalistinen viisauteni on varsin puutteellinen, sillä mestarini kuoli heti oppiaikani alussa. Mutta se vähä, minkä ehdin oppia hänen taidostaan, on saattanut minut ankarasti epäilemään, että kaikki siinä on vain turhuutta, erehdystä ja mielikuvitusta. Riittää, sivumennen sanoen, että magia sotii vasten uskontoa: jo sen vuoksi minä tuomitsen sen kaikesta voimastani. Kuitenkin katson velvollisuudekseni valaista erään kohdan tästä väärästä tieteestä, ettei minua luultaisi vielä tietämättömämmäksi kuin olen. Tiedän, että kabbalistit uskovat yleensä sylfien, salamanterien, keijukaisten, gnomien ja gnomidien syntyvän yhtä katoavaisella sielulla varustettuina kuin heidän ruumiinsa on ja saavuttavan kuolemattomuuden seurustelullaan salatieteilijäin kanssa. [Tätä mielipidettä kannattaa eritoten apotti Montfaucon de Villars'in pieni kirja: Kertomus kabbalasta tahi keskustelemuksia salaisista ja mystillisistä tieteistä, vanhojen maagikkojen ja viisaiden kabbalistien periaatteille rakennettu. Tästä kirjasta on olemassa useampia painoksia. Minä tyydyn huomauttamaan vain Amsterdamissa painetusta (Jacques Le Jeune, 1700, iu--18, kuvia), joka sisältää erään toisen osan, mitä ei ole originaalipainoksessa. (Julkaisijan huomautus.)] Minun mestarini sitävastoin opetti, että iankaikkinen elämä ei tule kenenkään luontokappaleen osaksi, oli hän sitten maan tai ilman lapsi. Olen seurannut hänen mielipidettään, tahtomatta asettua sen arvostelijaksi.

Hänen oli tapana sanoa, että keijukaiset tappavat sen, joka paljastaa heidän mysteerionsa, ja hän piti näiden henkiolentojen kostona hra apotti Coignardin kuolemaa, hänen, joka salamurhattiin Lyonin tiellä. Mutta minä tiedän hyvin, että tällä kuolemalla, jota ei koskaan voida kyllin valittaa, oli toinen, luonnollisempi syy. Olen puhuva aivan vapaasti ilman ja tulen hengistä. Ihmisen täytyy uskaltaa jotakin elämässään, ja vaara, joka meitä keijukaisten puolelta uhkaa, on äärettömän vähäinen.

Olen koonnut innolla kunnon mestarini, hra apotti Jérôme Coignardin lausunnot, hänen, joka kuoli edellämainitulla tavalla. Hän oli hurskas ja tietorikas mies. Jos hänen sielunsa olisi ollut vähemmän levoton, hän olisi hyveeltään ollut hra apotti Rollin'in vertainen, samoin kuin hän tietojensa laajuuden ja älynsä syvyyden puolesta jo seisoi häntä paljonkin korkeammalla. Keskellä rauhattoman elämän myrskyjä hänellä oli hra Rollin'iin verraten ainakin se etu, että hän ei vaipunut jansenismiin. Sillä hänen hengessään asui lujuus, jota ei väkivaltaisinkaan harhaoppi voinut häälyttää, ja minä voin Jumalan kasvojen edessä todistaa, että hänen uskonsa oli puhdas. Hän tunsi paljon maailmaa ja oli seurustellut mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Tämä kokemus olisi ollut suureksi avuksi hänelle niiden roomalaisten historiain sommittelussa, jotka hän epäilemättä olisi, samoin kuin hra Rollin, kirjoittanut, jos hänellä vain olisi ollut siihen aikaa ja tilaisuutta ja jos hänen elämänsä olisi ollut enemmän hänen neronsa mukainen. Se, mitä minulla on kerrottavaa niin etevästä miehestä, on oleva näiden muistelmien kaunistus. Ja niinkuin Aulus Gellius, joka Attikalaisissa öissään selitti filosofien kauneimmat ajatukset, tahi niinkuin Apuleius, joka Metamorfoosiinsa kokosi kreikkalaisten parhaimmat tarinat, niin olen minäkin työskentelevä mehiläisen tavoin ja keräävä oivallisen hunajan. Kuitenkaan minä en ole kyllin itserakas, että uskoisin olevani noiden suurten kirjailijain kilpailija, sillä minä ammennan kaikki aarteeni vain muististani enkä laajasta lukeneisuudesta. Ainoa, joka on minun omaani tässä, on vilpitön uskollisuus. Jos joku kerran uteliaisuudesta sattuu silmäilemään näitä muistelmia, niin hän on tunnustava, että ainoastaan puhdas sielu on voinut tulkita itseään näin koruttomalla ja yksinkertaisella kielellä. Minua on aina pidetty varsin naiivina niissä seuroissa, joissa olen elänyt. Tämä kirjoitus on osaltaan jatkava samaa mielipidettä minun kuoltuani.

1.

Nimeni on Elme Laurent Jacques Ménétrier. Isäni, Léonard Ménétrier, oli paistinkokki Saint-Jacques-kadulla, ja hänen katukilpenään oli Kuningatar Hanhenjalka, jolla, kuten tunnettu, oli latuskaiset jalat, hanhien ja ankkojen tapaan.

Hänen paistintupansa sijaitsi vastapäätä Saint-Bénoît-le-Bétournén kirkkoa, rouva Gilles'in Kolme neitsyttä nimisen rihkamakaupan ja herra Blaizot'n Pyhän Katarinan kuva nimisen kirjakaupan välillä, lähellä viinitupaa Pieni Bakkos, jonka viiniköynnöksillä koristettu ristikko oli Köydenpunojain-kadun kulmauksessa. Hän rakasti minua suuresti, ja kun minä illallisen jälkeen lepäsin pienessä sängyssäni, otti hän usein minun käteni, kohotti ylös sormeni, yhden kerrassaan, peukalosta alkaen, ja sanoi:

-- Tuo tappoi, tuo kyni, tuo paistoi, tuo söi sen. Eikä pikkutillille mitään jäänytkään.

-- Hierin häärin, hierin häärin, lisäsi hän sitten ja kutkutti minua käteen pikkusormellani.

Ja hän nauroi kurkun täydeltä. Minä nauroin myös ja nukuin siihen, ja äitini vakuutti, että hymy säilyi huulillani seuraavaan aamuun asti.

Isäni oli etevä paistaja ja pelkäsi Jumalaa. Siksi hän kantoikin juhlapäivinä paistinkokkien ammattikunnan lippua, johon Pyhä Laurentius vartaineen ja palmunlehvineen oli kauniisti kirjaeltu. Hänen oli tapansa sanoa minulle:

-- Jacquot, sinun äitisi on hurskas ja kunnioitettava nainen.

Tätä lauselmaansa hän toisti mielellään. Totta on, että äitini joka sunnuntai meni kirkkoon, suurilla kirjasimilla painettu kirja kainalossaan. Sillä hänen oli vaikea lukea hienoa pränttiä: se veti ikäänkuin silmät päästä häneltä, sanoi hän. Isäni vietti joka ilta tunnin tai kaksi Pienen Bakkoksen kapakassa, jossa luutunsoittajatar Jeannette ja pitsinnyplääjätär Catherine usein majailivat. Ja joka kerta kun hän palasi hiukan myöhempään kuin tavallista, hän sanoi hellällä äänellä pannen päähänsä pumpulisen yömyssynsä:

-- Barbe, nuku rauhassa. Minä sanoin sen vielä äsken tuolle ontuvalle veitsisepälle: sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.

Minä olin kuusi vuotta vanha, kun hän oikaisi esivaatteensa, mikä hänelle oli lujan päätöksen merkki, ja sanoi näin:

-- Miraut, meidän kiltti koiramme, on nyt neljätoista vuotta kääntänyt varrastani. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän on hyvä palvelija, joka milloinkaan ei ole varastanut minulta pienintäkään hanhen tahi kalkkunan palasta. Hän on tyytynyt siihen, että hän vaivansa palkkioksi on saanut nuolla paistinpannun. Mutta hän alkaa vanhentua. Hänen käpälänsä alkavat kangistua, hän ei näe enää mitään eikä hän enää kelpaa väännintä kääntämään. Jacquot, poikani, nyt on sinun aika astua hänen sijaansa. Käyttäen ajatuskykyäsi ja saavutettuasi hiukan kokemusta sinä epäilemättä olet siinä toimessa yhtä hyvin kuin hänkin onnistuva.

Miraut kuunteli hänen sanojaan ja heilutti häntäänsä hyväksymisensä merkiksi. Isäni jatkoi:

-- Istu siis tälle jakkaralle ja käännä paistia! Samalla voit sinä, kehittääksesi ymmärrystäsi, oppia lukemaan aapiskirjaasi, ja kun olet oppinut kaikenlaatuiset kirjaimet, sinun on opittava ulkoa jokin kieliopillinen tahi siveysopillinen teos tahi myös vanhan ja uuden testamentin kauniit elämänohjeet. Sillä Jumalan tuntemus ja tieto hyvän ja pahan eroavaisuudesta on välttämätön koneellisessakin ammatissa, joka ei tuota suurta mainetta tosin, mutta joka on kunniallinen, kuten minun, ja oli minun isäni ja on oleva sinunkin, jos niin on Jumalan tahto.

Tuosta päivästä alkaen minä istuin illasta aamuun uuninnurkassa ja käänsin paistia, aapiskirja polvillani. Eräs hyvä kapusiinimunkki, joka pussi selässä kävi kerjäämässä isältäni, opetti minut tavaamaan. Hän teki sen sitäkin mieluummin, kun isäni, joka kunnioitti tietopuolista sivistystä, maksoi hänen opetustuntinsa hyvällä kalkkunanpaistin palalla ja isolla lasillisella viiniä, siksi kuin pikku munkki, nähdessään minun jo sangen hyvin taitavan muodostaa tavuja ja sanoja, toi minulle Pyhän Margaretan kauniin elämäkerran ja opetti minut siitä lukemaan sujuvasti.

Eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan oli asettanut pussinsa tiskille, istui hän minun vierelleni, lämmitteli paljaita jalkojaan lieden tuhkassa ja luetti minulla varmaan sadannen kerran:

"Neitsyt, armas, hellä, hyvä, auta nainen synnyttävä, kaitse kauniisti meitä."

Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle paistintupaan paksuruumiinen, mutta jaloryhtinen mies, puettuna hengellisen säädyn pukuun, ja huusi korkealla äänellä:

-- Hoi, isäntä, tarjoapas nyt minulle jokin makupala!

Hän näytti harmaista hapsistaan huolimatta olevan ikänsä ja voimansa täydessä kukoistuksessa. Hänellä oli hymyilevä suu ja vilkkaat silmät. Hänen hiukan raskaat poskensa ja hänen kolme leukaansa kerrostuivat majesteetillisesti papinkaulukselle, joka sulasta myötätunnosta oli käynyt yhtä rasvaiseksi kuin kaulakin oli.

Isäni, jonka ammatti vaati kohteliasta käytöstapaa, otti myssyn päästään ja vastasi kumartaen:

-- Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee hetken lämmitellä lieden ääressä, olen minä tarjoava mitä vain haluatte.

Enempiä pyyntöjä odottamatta apotti istui lieden ääreen kapusiinin rinnalle.

Kun hän kuuli tuon kunnon veljen lukevan:

"Neitsyt, armas, hellä, hyvä, auta nainen synnyttävä"...