Aarteen etsijät

Puolipäivän syvä hiljaisuus vallitsi Kanadan salomaan rajattomassa yksinäisyydessä. Hirvi ja karibu olivat murkinoineet jo varhain aamun koitteessa ja lepäilivät nyt rauhallisesti helmikuun auringon leppoisassa lämpimässä; ilves oli ryöminyt isojen kallioiden välissä piileksivään pesäänsä ja odotteli päivää painuvaksi pohjan ja lännen puolelle, ennen kuin lähtisi jälleen rosvoretkilleen; kettukin nukkui jossain kallioilla päivällisrupeamaansa, ja levottomat kuusankalinnut pelmuttelivat laiskasti höyheniänsä suloisessa alkukevään auringossa, joka jo vähin sulatteli talven lumia.

Tällaisena verrattomana päivänhetkenä heittää saaliinsa jäljillä oleva vanha eränkävijä selkäreppunsa hangelle, kerää äänettömästi risuja nuotioksi, syö eineensä ja polttaa päivällispiippunsa -- silmät ja korvat koko ajan valppaina; tällaisena hetkenä hän tokaisee vähemmän tottuneelle toverilleen, joka on uskaltanut puhella kuiskausta kovemmin:

-- Hss! Ole hiljaa! Et arvaakaan, miten lähellä jo olemme saalistamme. Riistaeläimet ovat nyt syöneet maarunsa täyteen ja makailevat ruokaansa sulattamassa. Ei yksikään niistä lähde liikkeelle ennen kuin vasta tunnin tai parin perästä, ja silloin voimme joka laukauksella kaataa hirven tai karibun. Mutta nyt emme kuule niistä hiiren hiiskaustakaan!

Mutta sittenkin näytti hetken päästä jotakin elävää ja liikkuvaa irtaantuvan tästä näköjään elottomasta hiljaisuudesta. Aluksi siitä ei voinut erottaa muuta kuin pienen tumman pilkun erään lumisen harjun päivänpuoleisella rinteellä. Sitten se liikkui, kasvoi silmissä, kurottihe pitkäkkäiseksi möhkäleeksi kuin etukäpäliänsä ojentava ja hartioitaan luimistava koira -- ja silloin sen tunsi sudeksi.

Susi nukkuu raskaasti, kun sen vatsa on kylläinen. Metsämies olisi sanonut, että tämä susi oli einehtinyt jo edellisenä iltana. Mutta jokin erikoinen syy tuntui tällä kertaa hälyttäneen sen hereille. Sen sieraimissa oli käynyt heikko häivähdys erämaan olioille kaikkein vastenmielisimmästä ja pelottavimmasta aistimuksesta -- ihmisenhajusta.

Se laskeutui rinnettä alas velttona ja välinpitämättömänä niin kuin kylläinen eläin aina tekee, ja sen aistit olivat vain puolivireessä; tassutteli laiskasti metsänaukeaman pehmoisella hangella ja pysähtyi sitten kuin naulittu, kun tuo inhottava ihmishaju kävi sen sieraimiin niin väkevästi, että sen oli pakko kohottaa kuononsa kohti sinitaivasta ja varoittaa metsissä ja aukeilla maleksivia tovereitaan vihlaisevalla hälytysulvonnalla.

Mutta jokin seikka tuntui nyt pidättävän sutta paikallaan. Ilmassa oli jotakin salamyhkäistä, josta se ei päässyt oikein selville. Aivan sen kuonon editse juoksi koirareen leveä tasainen latu ja monien koirien jalanjäljet. Jolloinkin viime tunnin kuluessa oli tästä kulkenut ohitse Vabinoshin "koiraposti" pitkällä matkallaan sivistyksen rintamaille.

Mutta ei tuo miehen ja reen ja koiraparven sivakka latu tällä kertaa pannut sutta seisomaan paikallaan, jäsenet jännittyneinä, aistit vireillä ja mieli tappelua himoiten -- ja kuitenkin epäröivänä. Ei, vaan pidättävä aihe tuli vastakkaiselta taholta, pohjoisen puolelta, sieltä mistä tuuli kävi. Ensin sieltä tuli hälyä, sitten hajua -- sitten molempiakin; ja silloin susi otti joutuisan lipetin takaisin ylös päivänpaisteista rinnettä.

Hälyttävä aihe tuntui tulevan pienen järven pohjoispäästä, vain neljännesmailin takaa, ja äkkiä näkyikin palsamimännikön tiheästä reunamasta putkahtavan esiin koiraparvi ja sen perässä reki ja mies. Siunaaman hetken vetojuhdat näyttivät sekaantuvan toisiinsa auttamattomaksi ruuhkaksi tai joutuvan keskenään tuimaan kamppailuun, kuten pohjolan rekikoirat usein kesken kiireistäkin ajoa tekevät.

Sitten kuului ihmisäänen teräviä komentohuutoja, piiskan äkäistä läiskettä ja eläinten valittavia ulvahduksia; sekasortoon joutunut valjaikko suoristui jälleen jonoksi ja lähti kellanharmaana juovana painamaan jään sileätä hankea.

Mies juoksi reen vierellä. Hän oli pitkä ja laiha, ja jo kaukaa hänet tunsi intiaaniksi. Valjaikon ja sen ajajan ennätettyä satakunta askelta eteenpäin kuului takaapäin jälleen karjahdus, ja toinenkin reki törmäsi esiin metsän pimennosta. Senkin vierellä juoksi kiireinen ajomies.

Johtaja hypähti nyt rekeensä, päästi suustaan sarjan kireitä kiihotushuutoja ja jakoi piiskastaan äkeitä iskuja koirien peräpakaroille. Toinen ajaja juoksi yhä rekensä rinnalla, niin että hän saavutti pian ensimmäisen valjaikon, ja kun molemmat reet vihdoin joutuivat järven vastakkaiseen päähän, missä susi oli äsken kohottanut varoittavan huutonsa heimolaisilleen, olivat kaikki kaksitoista koiraa miltei rinnakkain.

Oitis hiljensivät kummankin valjaikon johtajakoirat kulkuaan, ja puolisen minuutin perästä molemmat reet pysähtyivät. Koirat heittäytyivät valjaissaan hangelle pitkälleen, läähättäen, jalat suorina ja anturat verestävinä niin että lumi vähitellen alkoi punertua. Miehissäkin näkyi ankaran uupumuksen merkkejä.

Vanhempi heistä oli, kuten jo olemme maininneet, täysiverinen intiaani, pohjolan vanhan punaisen valtiasrodun puhdas edustaja. Hänen toverinsa oli nuorukainen, tuskin vielä toistakaan vuosikymmentään umpeen täyttänyt; mutta hänen jäsenissään oli metsän villin eläimen voimaa ja ketteryyttä, vapaa ulkoilmaelämä oli ahavoittanut hänen kaunispiirteiset kasvonsa pronssinkarvaisiksi, ja kasvojen väristä sekä suorista mustista hiuksista saattoi huomata, että hänen suonissaan juokseva veri oli sukua hänen toverinsa rodulle.

Tapaamme tässä jälleen vanhat tuttavamme Mukokin ja Vabin -- uskollisen vanhan intiaanisoturin ja jäljentuntijoista ensimmäisen, sekä Vabinoshin kauppa-aseman hoitajan puoliverisen pojan Vabigunin. Molemmat näyttivät olevan suunnattoman jännityksen vallassa. Siunaaman aikaa he huohottaen tuijottivat ääneti toisiaan silmiin.

-- Pelkään -- ettemme -- kykene -- tavoittamaan -- heitä, Muki, nuorempi huohotti. Mitä sinä ajattelet...

Hän katkaisi kysymyksensä, sillä Mukoki oli heittäytynyt polvilleen hangelle muutaman askelen päähän valjaikkojen eteen. Aivan siitä kulki heidän editseen koirapostin latu. Melkein minuutin ajan hän tarkasteli koirien jälkiä ja jalasten tasaista raidetta. Sitten hän vilkaisi ylös ja virkkoi tyytyväisesti:

-- Tavoittaa se peijakas -- ihan varmasti! Katsos -- reki painuu syvä. Molempi jalas! Koirilla ylen paljon kuorma. Tavoittaa se juupeli -- ihkasen varmasti!

-- Mutta katsohan omia koiriamme! väitti Vabi, jonka kasvoilla vielä väreili synkkä epäilys. Ne eivät ole minun rukkasiani paljonkaan paremmat, ja johtajakoirani on käynyt sääririkoksi. Katsohan, miten niiden käpälät ovat vereslihalla!

"Äkämät", kuten näitä peräpohjolan isoja susimaisia rekikoiria kansanomaisesti sanotaan, olivatkin todella tuiki säälittävässä kunnossa. Lämmin päivänpaiste oli pehmittänyt hangen kovan kuoren, niin että eläinten jalat olivat joka painalluksella puhkaisseet sen, ja särkymäkohtien terävät reunat olivat leikelleet ja viileskelleet pahasti niiden jalkaparkoja. Mukokin ilme kävi huolestuneeksi, kun hän varovaisesti nosteli ja tutki ajokkien käpäliä.

-- Huono on -- kovasti huono, hän murahteli. Me olee aika hullut!

-- Kun emme panneet niille lumitallukoita -- niinkö? Vabigun kysyi. Minä löysin reestäni tusinan verran tallukoita -- parhaiksi kolmelle koiralle. Mutta äläst... Hän kumartui innokkaana rekensä yli, kaivoi sen pohjista esiin koirien lumitallukat ja kääntyen vanhaan intiaaniin pyöritteli niitä käsissään kasvoillaan uusi toivon vire.

-- Meillä on vielä yksi keino koettelematta, Muki! hän huudahti. Riisu joutuin vankimmat koirasi valjaista. Me saamme yhden valjaikon kuntoon -- ja sillä on toisen meistä lähdettävä jatkamaan yksinään!

Molempien miesten äreät huudot ja Mukokin piiskan paukkuvat sivallukset pakottivat nääntyneet ja veriset eläinparat jälleen jalkeille. Kolmen isoimman ja väkevimmän koiran käpäliin sidottiin reestä löydetyt tallukat, ajokit valjastettiin Vabigunin reen eteen ja niiden jatkoksi lisättiin kuusi muuta koiraa, joissa vielä näkyi hivenen sitkeyttä. Tovin perästä pitkä koirakaravaani patisti vinhaa vauhtia Hudson Bay-postin latua, ja reen vierellä ravasi puoliverinen nuorukainen.

Tätä jännittävää takaa-ajoa oli jatkunut jo päivänkoitosta lähtien. Lepäilemään ei ollut joudettu enempää kuin minuutti tai pari tuntia kohti. Yli mäkien ja jäiden, puhki pimeän salon ja poikki alavan tasankomaan olivat koirat ja miehet kiitäneet hellittämättä, ruokaa ja juomaa maistamatta, haukaten jolloinkin vain suullisen lunta tienvierestä kitalaen polton lievikkeeksi -- silmät koko ajan kuin naulittuina edellä kulkeneen postireen verekseen latuun.

Tuliset "äkämätkin" tuntuivat käsittävän, että takaa-ajosta oli retkeläisille tullut elämän ja kuoleman kysymys ja että niiden tuli hellittämättä painaa edessä olevaa latua, kunnes isännät olivat päässeet päämääränsä perille. Etäisten ihmisten haju alkoi tuoreesta ladusta käydä yhä väkevämmin niiden susimaisiin sieraimiin. Jossakin noiden jälkien päässä oli toisia miehiä ja toisia koiria, jotka niiden oli määrä tavoittaa!

Vieläpä nytkin, vaikka niiden veristävät jalat horjahtelivat, takaa-ajon huuma, suden tappelukiihko, paloi kuumana niiden veressä. Valkeat ikenet irvistelivät ja kurkuista kuului kumea murina, kun latujen ihmishaju yhä selvemmin kävi niiden sieraimiin. Erämaan eläjän synnynnäinen vaisto neuvoi niille tien, jota niiden oli mentävä. Uskollisina viimeiseen saakka ne kiskoivat kuormaansa, vaikka hengitys kävikin koristen kurkkutorvessa; kieli riippui pitkänä leukojen välistä, sydän löi yhä työläämmin ja silmät alkoivat verestää, kunnes ne viimein paistoivat punaisina palloina.

Juostuaan itsensä henkihieveriin Vabigun kellahti rekeen hengähtämään ja raajojaan lepuuttamaan, mutta vaikka kuorma siten silloin tällöin suurenikin, ajokit jännittivät vain hartioitaan entistä tuimempaan ponnistukseen, eikä niiden vauhti tuntunut juuri lainkaan vähenevän.

Kerran syöksähti säikähtynyt hirvi metsästä aukeaman poikki satakunnan askelen päässä niistä, mutta "äkämät" eivät siitä välittäneet; vähän edempänä ilves, joka oli havahtunut kalliolla päivällisunestaan, vyöryi pallona ladun poikki -- rotunsa verivihollisen nähdessään koirat tosin vähän hätkähtivät, mutta jatkoivat sen enempää siitä piittaamatta kulkuaan.

Vähitellen huima meno kuitenkin hidastui hidastumistaan. Perimmäinen koira ei enää ollut juuri muuta kuin karvakäärö; reenlaidan yli kurottuen Vabi sivalsi terävällä puukollaan sen rintahihnan poikki, ja lopen uupunut eläin vierähti hervottomana pallona sivuun. Kaksi muuta koiraa kykeni enää vain vaivoin kiskomaan, neljäs oli käymässä jalkarikoksi ja värjäsi käpälillään ladun punertavaksi.

Jokainen hetki veti pojan kasvot ja sydämen yhä synkempään ja epätoivoisempaan vireeseen. Ylenpalttinen ponnistus oli saanut hänenkin silmänsä verestämään, huulet riippuivat hervottomina raollaan, sääret -- muulloin voimakkaat ja ketterät kuin punapeuran -- olivat lysähtää hänen allaan. Yhä useammin hän tuupertui rekeen. Takaa-ajo tuntui pakostakin loppuvan kesken. Turhaa heidän oli yrittääkään tavoittaa Hudson Bayn postirekeä!

Vielä kerran koiriaan hoputtaen Vabi hypähti hangelle ja kompuroi etumaisten koirien rinnalle yllyttäen niitä viimeiseen ponnistukseen. Heidän edessään aukeni metsän keskestä siloinen aukea, ja sen takaa kuumotti kymmenien mailien mittaisena Nipigon-järven luminen selkä. Ja kaukaa taivaanrannalta, auringonpaisteesta ja lumenkilotuksesta, Vabin miltei sokaistuneisiin silmiin kuulsi hienoinen musta juova, jonka hän tunsi etelään kiitävän koirapostin jonoksi.