Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia

Ensimäinen suomalainen aatelismies. Sotaisa kirkkoruhtinas. Ovela kuin kettu. Loistavien voittojen sankari. Rautamarski. Petetty kansanjohtaja. Iloinen kuoleman porteillakin. Talonpoikainen ratsumestari. Jalo veljespari. Nuori lippujunkkari. Mustan rykmentin sankarit.

ALKULAUSE.

Nykyään, jolloin koko sivistysmaailma elää Mars-jumalan merkeissä, on syytä palauttaa muistoomme niitä omia urhojamme, jotka kuluneina aikoina ovat vertaan vuodattaneet synnyinmaansa puolesta, piirtäen miekankärjellä nimensä sen historian lehdille. Tasapuolisesti historian kulkua tarkastaessamme on meidän myöntäminen, että sodilla ja miekkamiehilläkin, erittäinkin silloin, kun kalpaan on tartuttu isänmaan puolustamiseksi, on kansojen ja valtioiden kehityksessä enemmän kuin yksistään kielteinen merkitys, kuten nykyaikana ollaan taipuvaiset väittämään. Joka tapauksessa ovat sodatkin -- katsoaksemme asiaa yksinomaan persoonallisuuden kannalta -- kansojen keskuudessa nostaneet näkyville merkitseviä persoonallisuuksia, joihin meillä on syy tutustua jo yksin kasvattavassakin mielessä. Sillä ovathan tällaiset ahdingon ja tuskan ajat kansain elämässä tilanteita, jotka, jos kohta ne paljon pahaakin saavat aikaan, jännittävät äärimmilleen kansojen ja varsinkin johtoasemaan joutuneiden yksilöiden kykyjä sekä siten, niin sanoaksemme, korkeapaineen alla, lyhyessä ajassa kypsyttävät itsesäilytyksen kannalta lujia ja keinokkaita henkilöllisyyksiä sekä rohkeita ja päättäviä luonteita.

Niin köyhäksi kuin maatamme ja historiaamme tavallisesti sanotaankin, niin ainakaan se ei sitä ole sodan telmeistä. Niitä on maamme ja kahden vieraan rodun väliin puristunut pieni kansamme saanut kestää enemmän kuin moni isompikin kansa. Ja kun esi-isämme ovat useimmista sodistaan saaneet suoriutua omin voimin, vieläpä oloissa, jolloin maan raavain miehistö on ollut vierailla sotatanterilla, niin ovat kansamme muinaiset taistelut olleet juuri erikoisesti omiaan luomaan monikeinoisia ja sitkeitä sotaurhoja. Tällaisissa olosuhteissa on meillä eri aikoina kehittynyt sangen huomattavia talonpoikaisia kansanjohtajia, kuten Wesaiset, Räsäset, Roivaat, Luukkoset ja Tiaiset. Mutta eipä sotahistoriastamme puutu laajempaakin mainetta saavuttaneita sekä suurempia loistotekoja suorittaneita sotasankareita, kuten esim. useat Horn-suvun jäsenet sekä moniaat Kolmikymmenvuotisen sodan urhot.

Sotaurhoistamme, ja varsinkin etäisempään menneisyyteen kuuluvista, mainitsevat aikakirjat useinkin vain ohimennen. He vilahtavat hetkeksi näkyviin ja jälleen katoavat. Näistä miehistä olemme koettaneet luoda vähän ehyemmät, selvemmät kuvat, poimia esille, mitä heistä historia tietää, sekä näiden tosiasiain valossa ja niitä vapaassa kaunokirjallisessa kertomuksessa mahdollisimman tarkoin noudattaen, esittää kuvattavain luonteet ja elävöittää heidän toimintansa. Toiset soturit tunnetaan jo historiastamme vähän tarkemmin; heidätkin olemme eri kuvauksissa koettaneet tuoda tuttavallisempina lähemmäs lukijaa.

Menneiden aikojen suomalaisia sotureita kuvattaviksi valitessamme olemme pitäneet silmällä, että kaikki ovat synnynnäisiä suomalaisia, josta syystä tästä teoksesta onkin jäänyt syrjään eräitä kotimaamme historiasta kylläkin tunnettuja merkkimiehiä, kuten esim. Knuutti Posse ja Pontus Delagardie, koska nämä eivät ole olleet oman maamme lapsia. Eri aikakausien kotimaisista soturinimistä taas olemme valinneet edustavimmat, samalla pyrkien esittämään pikapiirteisen kuvan heidän ympäristöstäänkin sekä sen ajan hengestä, jossa he ovat toimineet.

Olemme ryhtyneet tähän työhön siinä toivossa, että tämä jalojen esi-isiemme urhosarja taas uudelleen kumpujensa yöstä astuneena kehottaisi jälkeläisiänsä samaan uhraavaisuuteen isänmaan puolesta kuin mihin he aikoinaan olivat vereen ja henkeen saakka valmiit, -- toivossa, että tämä näin syntyvä vaatimaton "sankarien muisto" opettaen ja kasvattaen kansalaisiamme ja nuorisoamme miellyttäisi.

Helsingissä, elokuulla 1915.

Santeri Ivalo. Kyösti Wilkuna.

ENSIMÄINEN SUOMALAINEN AATELISMIES.

MATTI KURKI.

Pirkkalaiset olivat suuren saaliin kera palanneet Lapin retkeltä, viettääkseen joulujuhlaa omaistensa luona. He olivat nyt aluksi pysähtyneet kotiintulomaljoja juomaan päällikkönsä, Matti Pirkkalaisen luo Laukon taloon.

Parikymmentä miestä istui heitä suuren honkapöydän ympärillä, jonka yläpäähän Matti itse oli asettunut. He olivat kaikki parrakkaita ja vereviä miehiä ja kun he olivat vasta ottaneet tulokylvyn, hohtivat heidän kasvonsa sitäkin nuorteammilta. Puettuina oravannahoilla reunustettuihin kallisarvoisiin nuttuihin, joita monet hopeasoljet koristivat, näyttivät nämä soturikauppiaat kaulaketjuineen mahtavilta ylimyksiltä. Ja mahtaviapa he olivatkin, sillä heillä oli miltei rajaton valta laajan Perä-Pohjan yli, jonka rikkaudet virtasivat heidän kassakirstuihinsa.

Avaran isäntätuvan seinähirret, jotka aikoinaan oli kuletettu Pyynikin hongistosta, hohtelivat punaisenruskeina pihkaisten sainioiden valossa, joita oli pistetty seinärenkaisiin ympäri huonetta. Liedellä, joka oli rakennettu keskelle tupaa, kiehui hirvenlihaa vaskikattiloissa ja vartaissa kärisi suuria kinkkuja vierasten ilta-ateriaksi. Lieden ja sainioiden savun nieli ahnaasti avara lakeinen, joka oli näkymättömissä pyörteilevän savupilven takana.

Isäntätupia oli Laukossa kolme. Ensimäisen oli rakentanut Matin isoisä ja sen jälkeen olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa kumpikin valtaan päästyään rakentaneet itselleen uuden isäntätuvan. Tuon isoisän isä oli ollut mahtava mies, joka oli kuninkaana hallinnut koko Satakunnan maata aina Länkipohjaan saakka idässä. Siihen aikaan olivat vielä kaikki näillä main olleet pakanoita. Hänen kolme poikaansa olivat päättäneet jakaa laajan perintönsä siten, että laskisivat Länkipohjasta kolme lastua laineille ja missä kunkin lastu pysähtyisi, siihen asettuisi hän asumaan, saaden omakseen ympärillä olevan maan aina puolitaipaleeseen saakka toisten veljien asuntoja kohti. Siten olivat he tehneet ja vanhimman veljen lastu oli pysähtynyt Liuksialan, keskimmäisen taas Laukon kohdalle, mutta nuorimman veljen lastu oli kulkeutunut pitkin Kokemäenjokea aina Teljän kauppalan alapuolelle, jossa se vasta oli rannalle pysähtynyt. Niin oli Matin isoisä perustanut Laukon talon, mutta vanhin veli oli hallinnut kuninkaana Liuksialassa. Nyt oli kuitenkin suvun mahtavuus siirtynyt Laukkoon, sillä Matti, pirkkalaisten päämies, oli mahtavin mies koko laajassa Satakunnassa ja hänen nimensä tunnettiin niin Maunu-kuninkaan hovissa Tukholmassa kuin Lapin tuntureillakin.

"Minä juon terveydeksenne ja onnellisesti päättyneen retkemme muistoksi", sanoi päällikkö ja kohotti huulilleen valtavan juomasarven.

Se lähti kiertämään mies mieheltä ja jokainen lausui sarvea kohottaessaan vastatervehdyksen isännälle. Tämän jälkeen joivat he Pyhän Nikolauksen maljan. Se oli heidän erikoinen suojeluspyhimyksensä, joka taas tälläkin kertaa oli varjellut heitä kaikilta Lapin vaaroilta, niin että syysretki oli päättynyt onnellisesti ja ilman mieshukkaa.

Malja maljalta notkistuivat miesten kielenkannat ja keskustelu kävi vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Yksi kertoi seikkailustaan lappalaiskaunottaren kanssa, toinen taas, kuinka hän lumeen piiloutuen oli saanut selville siitä yli ajavien lappalaisruhtinasten lukumäärän sekä sitten toista tietä rientäen ehättänyt heidän eteensä ja eräässä jokiuoman käänteessä vanginnut heidät yksitellen. Niin ja niin suuret lunnaat oli hän saanut heiltä kiristetyiksi.

Kun oli vielä keskusteltu turkisten hinnoista ja oliko edullisempaa myydä ne Turussa talvehtiville kauppakesteille vai viedä itse Woionmaahan tai aina Lyypekkiin saakka, kysyi eräs miehistä:

"Mutta onkos nyt lähtemistä kevätretkelle Lappiin, kun täällä tuntuu olevan liikkeellä huhuja, että novgorodilaiset talven päälle tulevat tänne sotaretkelle?"

Miehet kävivät äänettömiksi ja tuumaileviksi. Eräs heistä ehdotti:

"Vaan entäpä jos ehättäisimmekin novgorodilaisten edelle ja jättäen Lapinretken tällä kertaa sikseen lähtisimme itse sotaretkelle novgorodilaisten maahan?"

Ehdotus sai kannatusta miesjoukossa, mutta itse päällikkö oli toista mieltä. Kun itäläiset tulivat sotaretkilleen tavallisesti tammikuussa, ehtiäkseen kevätkeleillä takaisin kotimaahansa, niin sopi heidän turkisten kauppoja tehden viipyä kotona kynttilän messuun saakka. Jollei siihen mennessä vihollisista kuuluisi mitään, niin sopi heidän rauhassa lähteä tavalliselle kevätretkelleen Lappiin.

Pantuaan juomasarven jälleen kiertämään miesten kesken jatkoi Matti:

"Novgorodilaisista puheen ollen muistuu tässä mieleeni eräs vanha kostonuhka. Kun me Hämeen miesten kanssa viimeksi -- ja siitähän on jo kohta parikymmentä vuotta aikaa -- olimme sotaretkellä idässä, jouduin minä eräässä taistelussa vastakkain Novgorodin karjalaisten päällikön kanssa. Se oli vahva ja riuska mies, niin että minulla oli hänestä täysi tekeminen. Mutta lopulta kaatoi miekkani hänet maahan. Hän kirosi synkeästi ja sanoi kuolemaansa kostamaan tulevan vielä semmoisen miehen, jota suomalaiset saavat paeta kuin kananpojat ja joka naulitsee minut keihäänsä kärkeen kuin varpusen."

Miehet nauroivat, sillä heistä tuntui kovin hullunkuriselta, että heidän voimallista päällikköään oli verrattu varpuseen. Mutta Matti-päällikkö itse pysyi vakavana.

"Kuulin, että tuolta päälliköltä jäi nuori poika, joka ikäisekseen oli ollut harvinaisen kookas", jatkoi hän, "ja kenties tarkotti hän sitä tuolla tulevalla kostajalla. Olipa nyt miten hyvänsä, mutta aina milloin leviää huhuja novgorodilaisten sotaretkestä, muistuu tuon kuolevan päällikön uhkaus mieleeni."

"Eipä silti, että minä pelkäisin!" lopetti Matti hetken kuluttua ja laski suonikkaan kätensä pöydälle, niin että juomasarvesta läiskähti oluen vaahtoa.

Iloinen mieliala pääsi jälleen valtaan, tarinat seurasivat toisiaan ja juomasarvi kiersi ahkerasti kädestä käteen.

Aika joulusta kynttilänmessuun kului rauhallisesti eikä vihollisista kuulunut mitään. Pirkkalaiset lähtivät siis tavalliselle talviretkelleen lappalaisia verottamaan. Mutta tuskin oli kahtakaan viikkoa kulunut heidän lähdöstään, kun vihollinen ilmestyi maahan äkisti kuin rajuilma. Ryöstöt, murhat, hävitys ja tulipalot siirtyivät itäiseltä rajalta länteen kuten aina ennenkin novgorodilais-karjalaisen sotajoukon maahan samotessa. Sota oli, kuten tavallista näinä aikoina, alkanut ilman mitään edellä käyneitä sodanmerkkejä ja noita epävarmoja huhuja lukuunottamatta tuli se sen vuoksi täydellisenä yllätyksenä. Vasta kun ryöstö ja hävitys olivat täydessä käynnissä, alkoi lännempänä keräytyä "mies savulta" yhteiseen vastarintaan. Mutta nämä puolustusjoukot kykenivät ainoastaan hidastuttamaan, ei estämään vihollisen etenemistä.

Pelkoa mieliin nostattaen levisi ympäri maata tieto, että vihollissotajoukon karjalaisen osaston päällikkönä on jättiläiskokoinen mies, nimeltä Pohto. Häntä eivät mitkään esteet pidättäneet taistelussa, vaan kauhuissaan pakenivat kaikki hänen edestään. Kerrottiin novgorodilaisten ruhtinaan julistaneen, että jos Ruotsin kuninkaalla on miestä, joka kykenee Pohdon voittamaan, niin hän maineen ja kansoineen alistuu Ruotsin kuninkaan hallittavaksi. Mutta ei koko maasta löytynyt miestä, joka olisi uskaltanut astua Pohtoa vastaan ja niin tämä idän jättiläinen sai ylvästellen tehdä tuhojaan kuten muinoin Goliath Israelin maassa.