Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia

Nevajoen suulla, siellä missä tämä valtava vesiväylä suuria kiemuroita tehtyään moniksi suuhaaroiksi jakautuen purkautuu Suomenlahteen, seisoi Kivekästen vanha talo. Noiden suuhaarojen välissä on joukko suurempia ja pienempiä saaria, mutta kaikista vähäpätöisimmälle niistä oli Kivekästen kantaisä pirttinsä rakentanut. Saarta oli jo vanhastaan, ties mistä syystä, sanottu Jänissaareksi. Se oli mereltä katsoen suurempien saarten suojassa ja niin lähellä Nevan Suomen puoleista rantaa, että voimakas mies kykeni miltei kuivin jaloin loikkaamaan manterelta saarelle. Ja niin pieni se oli, että asuinrakennus tarpeellisimpine ulkohuoneineen täytti sen miltei kokonaan. Ja kun merituuli sai Nevan vedet kohoamaan, saaren kamara katosi vedenpinnan alle ja rakennukset näyttivät uiskentelevan virrassa.

Mistä syystä Kivekkäät olivat juuri tällaisen paikan talolleen valinneet, oli kaikille arvoitus. Olivathan suuremmat ja korkeammat saaretkin siinä lähellä asumattomia. Mutta Kivekkäät eivät tällaisiin ihmettelyihin mitään selitystä antaneet. Jänissaari oli heidän kehtonsa ja kotisaarensa, siksi se oli heille rakas ja sillä hyvä.

Jo muinaisista ajoista he olivat kalastajina ja kaupan miehinä saarella majaa pitäneet. Tuntematonta oli, milloin ensimmäinen Kivekäs oli ruuhensa tuon pikku saaren rantaan ensi kerran laskenut. Aikoja sitten sen on täytynyt tapahtua. Monta kertaa olivat Länsi ja Itä sen jälkeen näillä main yhteen törmänneet ja monta kertaa olivat sodan laineet Jänissaarenkin sileäksi pyyhkäisseet. Mutta aina uudelleen oli joku eloon jääneistä Kivekkäistä saarelle ilmestynyt ja pystyttänyt tupansa entisen raunioille.

Sen jälkeen kun Kustaa Aadolf Stolbovan rauhanpäätöksellä oli eristänyt itäisen maailman meren yhteydestä, oli näillä main rauhan päivä paistanut useita miespolvia ja kaikenlaatuinen viljelys oli päässyt juurtumaan. Nevan mutkaan, hiukan matkaa ylöspäin Jänissaaresta ja samalle kohtaa, johon Tyrgils Knuutinpoika aikoinaan oli rakennuttanut linnan Lännen suojaksi, oli tänä rauhan kautena kohonnut pieni kukoistava kauppakaupunki, joka tunnettiin nimellä Nevanlinna. Kerran oli kyllä tänäkin aikakautena sodan liekki leimahtanut ja muuttanut Nevanlinnan suitseviksi raunioiksi. Mutta kuin ihmeen kautta oli Kivekästen tupa Jänissaarella sillä kertaa säilynyt. Se olikin kohta satavuotias ja sitä hallitsi jo neljäs isäntä sen rakentajasta lähtien.

Tuon rakentaja-isän poika oli ollut hakkapeliittana suuressa Saksan sodassa, ja muistona hänestä säilytettiin talossa vielä nytkin hänen suurta lyömämiekkaansa, jonka terässä näkyi koloja ja naarmuja muistoina Saksan taistelutanterilta. Se riippui tuvan peräseinällä niiden kahden pienen ikkunan välissä, joista aukeni näköala Suomenlahdelle.

Mutta tuolla kunnianarvoisella aseella oli toverikin siinä seinällä. Se oli myöskin miekka, vaikka pahoin ruostunut ja kokonaan toisen näköinen. Tuvan rakentaja, siis hakkapeliitan isä, oli sen kerran löytänyt maasta siitä Nevan rannan kohdasta, missä muistitieto kertoi idän miesten saaneen suuren voiton piispa Tuomaan ristiarmeijasta. Miekka oli idän käyrä ase ja vuosisatoja maassa maattuaan se oli kutistunut miltei ruodoksi. Hakkapeliitan isä oli ollut tietäjä sekä käyttänyt tuota miekan hylkyä ties mihin tarkoituksiin. Ennen kuolemaansa hän oli ripustanut sen peräseinälle ja sanonut, että niin kauan säilyy rauha maassa kuin se siinä alallaan pysyy. No, pysyihän se siinä, kun kukaan ei siihen kajonnut ja varsinkin kun hakkapeliitta kotiuduttuaan ripusti oman raskaan aseensa ristikkäin sen päälle. Tämän jälkeen se ei voinut edes pudota seinältä, ellei tuo toinen miekka ensinnä vaarnastaan hellinnyt. Ennustuskin oli jo miltei unohtumassa, kun vanha ase hakkapeliitan pojanpojan aikana vihdoin osoitti elonmerkkejä.

Tämän pojanpojan nimi oli Taavetti Kivekäs. Jo varhaisimmasta nuoruudestaan hän oli toiminut kauppahommissa. Hänellä oli oma alus, jolla hän ahkeraan kulki Viipurin, Tallinnan ja Novgorodin väliä, olipa joskus käynyt Tukholmassa ja Lyypekissäkin saakka. Talvisin hän teki taas laajoja rekimatkoja aina Moskovaan ja Vienan rannoille asti. Hän oli tyypillinen rajan asukas. Idän hän tunsi yhtä hyvin kuin Lännenkin, vaikka hän mieleltään, uskoltaan ja tavoiltaan olikin suomalainen, siis Lännen mies. Notkeana, tarmokkaana ja aina valppaana miehenä hän oli kerännyt itselleen melkoisen varallisuuden ja koska hän ei kuulunut varsinaisiin Nevanlinnan porvareihin, nämä katselivat häntä aina hieman karsaasti. Mutta mitä Taavetti Kivekkään tarvitsi heistä välittää, sillä hänellä oli kaupankäyntinsä lupakirja Inkerin kenraalikuvernööriltä, jolle hän samalla suoritti tiedustelutehtäviä. Itää vastaan tuli näet olla alati varuillaan, sillä se oli kummallinen yllätyksien maa.

Oli paras heinäaika, kun Taavetti Kivekäs kerran jälleen palasi moskoviittien maahan tekemältään kaupparetkeltä. Hän oli kiinnittänyt aluksen tavara-aittansa seinään Jänissaaren kupeelle, antanut tuomiset vaimolleen ja istui nyt parin apumiehensä kanssa aterioimassa. Syötyä hän aikoi pistäytyä Nevanlinnaan kertoakseen pienen linnoituksen komentajalle Idän kuulumiset.

Mitään erikoista hänellä ei nyt ollut tiedossaan eikä mikään sodanvaara näyttänyt sieltäpäin uhkaavan. Moskovassa olivat streltsit taas olleet kapinassa nuorta tsaaria vastaan, mutta tulleet kukistetuiksi. Heidän mestaamistaan oli kestänyt viikkokauden ja itse tsaarikin oli käytellyt pyövelinkirvestä. Muuten kuului tuo tsaari, jonka äskettäin tiedettiin Hollannissa olleen laivanrakennusmiehenä, Moskovassakin jatkavan kirvesmiehen ja sepän harrastuksiaan. Ja Moskovan porteille hän kuului asettaneen vahteja, jotka kaikilta kaupunkiin tulijoilta leikkasivat parrat ja liian pitkät kauhtananhihat. Niin että liekö täyspäinenkään koko mies, eivät ainakaan itse moskoviitit tuntuneet häntä sellaisena pitävän, jopa jotkut olivat häntä Antikristukseksikin epäilleet. Mikään vaara ei siis sellaisen miehen taholta saattanut Länttä uhata, varsinkaan kun tsaari ei ollut vielä turkkilaisistakaan lopullisesti selvinnyt.

Tämän kummempia ei Taavetti Kivekkäällä ollut tällä kertaa linnoituksen komentajalle kerrottavana. Syötyään ja apumiestensä poistuttua askareilleen hän hankkiutui kaupunkiin lähtemään. Mutta ennen kuin hän ehti tuvasta poistua, sai omituinen teräksen kilahtelu hänet pysähtymään ja kääntämään katseensa peräseinälle, missä nuo kaksi vanhaa asetta riippuivat. Nekö olivat kilinän aiheuttaneet vai mistä se outo ääni tuli? Hänen korvansa eivät voineet valehdella, koska hänen vaimonsakin oli kuullut saman äänen. Mutta eivät suinkaan miekat voineet yksin liikahdella eikä seiniä liioin voinut mikään voima panna tärähtelemään. Eihän täällä ollut maanjäristyksistä kuultu edes puhuttavankaan.

-- Jokohan vanhan vaarin ennustus rupeaa toteutumaan? virkkoi vaimo.

-- Joutavia! Taisi sittenkin kuulua jostakin ulkoa, vastasi Taavetti-isäntä ja lähti tuvasta.

Pihalle tultuaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen ja kookkaaseen mieheen, joka seisoi pienen laiturin päässä ja uteliaasti tarkasteli hänen alustaan. Miehen ulkomuodossa ja koko olemuksessa oli jotakin, mikä heti ensi näkemältä painui iäksi mieleen. Kasvot olivat pyöreät ja tarmokkaat, nenä rohkeasti esiin työntyvä, pienet viikset ylöspäin suitut ja silmät tavattoman eloisat. Kaiken kaikkiaan oli hänessä jotakin loikkaukseen valmistuvaa tiikeriä muistuttavaa.

Hänen iäkkäämpi toverinsa istui airoja pidellen pienessä veneessä, jolla he nähtävästi olivat tulleet Jänissaarelle. Kummallakin oli moskovalaisen kaupankävijän ulkoasu. Kivekkään juuri lähestyessä ottamaan selkoa, mikä vierailla oli asiana, nuorempi mies laskeutui nopeasti veneeseen vanhemman alkaessa soutaa myötävirtaan.

-- Mitä miehiä ne nuo olivat? kysyi Kivekäs miehiltään.

-- Vennääksi kuuluivat haastelevan, kaipa ne olivat sen puolen kauppamiehiä, arveli toinen miehistä.

-- Mutta mitä heillä täällä oli asiaa?

-- Eivät nuo mitään puhuneet. Ilman vain joutessaan täällä soutelevat.

Mutta vastaus ei tyydyttänyt Kivekästä, joka tunsi olonsa omituisen rauhattomaksi. Hän kiipesi aluksensa kannelle ja näki vieraiden laskevan veneensä Hirvisaaren rantaan. Nuorempi mies hyppäsi maalle, astui saaren korkeimmalle kohdalle ja alkoi vilkkaasti tehdä huomioita. Sitten hän mittasi askelillaan saaren pitkin ja poikin.

-- Mitä merkillistä! murisi Kivekäs itsekseen. -- Aivan kuin aikoisi saada tämän jokisuun omakseen! Tuosta täytyy puhua komendantille.

Ajatuksiinsa vaipuneena hän lähti kaupunkiin. Tuvassa kuulunut kilinä palasi hänen mieleensä eikä hän voinut olla asettamatta sitä tuon vieraan ilmestymisen yhteyteen. Komendantti ei kuitenkaan kiinnittänyt asiaan erikoista huomiota, ja kun hän itse ryhtyi iltapäivällä ottamaan selkoa vieraista, ei hän tavannut näitä enää mistään. Ja sitten asia haihtui hänenkin mielestään.

Suunnilleen vuoden kuluttua tämän jälkeen tapahtui, että Kivekkään tuvan peräseinän miekat saivat kolinallaan kaikki sisällä olijat säikäyksen valtaan. Hakkapeliittamiekkaa kannattava naula näet irtautui seinästä ja miekka putosi rämisten lattialle. Kivekäs otti sen ylös ja katseli sitä miettivästi. Sitten hän tempasi ruostuneen käyräraudan vihaisesti seinältä, viskasi sen penkin alle ja asetti hakkapeliittamiekan sen paikalle naulaan.

Saman päivän iltana saapui Nevanlinnaan kuriiri, joka kertoi, että Moskova yhdessä Puolan ja Tanskan kanssa oli aloittanut sodan Ruotsia vastaan.

-- Sitä se siis tiesi, lausui Kivekkään vaimo nyökäyttäen päätään peräseinää kohti.

Alkoi levoton aika. Inkerinmaalle tuotiin Suomesta sotaväkeä, ja Kivekkään täytyi lopettaa kaupparetkensä. Kun nuori Kaarle-kuningas myöhään syksyllä löi tsaari Pietarin sotajoukon Narvan luona, vallitsi Nevanlinnassa ja koko Inkerinmaalla suuri riemu, sillä koettelemusten luultiin olevan sillä ohitse. Mutta pahin olikin vielä edessä. Kaarle-kuningas painui voittoisine armeijoineen Puolan sydämeen eikä näyttänyt sen enempää välittävän tsaarin puuhista. Mutta tämä ei ollut tappiostaan masentunut, sen saivat inkeriläiset piankin kokea. Laatokan ja Suomenlahden välinen kannas, jossa Itä ja Länsi olivat vuosisatojen kuluessa niin usein törmänneet yhteen, joutui taas sotanäyttämöksi, jolla vuodesta toiseen Lännen suora ja Idän käyrä miekka iskivät toisiaan vastaan. Kylät paloivat, viljelykset rappeutuivat ja aseenkäyttöön kykenemättömät asukkaat pakenivat joko erämaihin tai kokonaan pois synnyinseudultaan. Taavetti Kivekäs oli jättänyt kokonaan rauhallisen ammattinsa, isoisän henki oli hänessä herännyt ja kupeellaan tämän raskas hakkapeliittamiekka hän riensi taistelusta taisteluun. Ennen pitkää tuli hänen nimensä laajalti tunnetuksi niin ystäväin kuin vihollistenkin puolella.