Rooman keisareita marmorihahmossa

Jos nousette Kapitoliumille nähdäksenne Julius Cesarin -- ja missä hänet kohtaisi, ellei siellä? -- niin älkää odottako saavanne katsella Sullan "huolettomasti vyötettyä poikaa", jonka olento on hillitön, eleet houkuttelevat, tukka kihara, silmät mustat ja vilkkaat ja jäsenet kauniisti pyöristyneet ja solakat! Se Cesar, Afroditen jälkeläinen, jonka nuoruudenkauneus veti forumille kokoontuneiden kansalaisten katseet puoleensa ja hurmasi kuningas Nikomedeen, on kadonnut. Menettepä vasemmalle nähdäksenne hänen rintakuvansa Kapitoliumin museon keisarisalissa tai oikealle, missä hänen jättiläispatsaansa vartoo teitä konservaattorien palatsiin johtavassa kaarikäytävässä, niin ette ole havaitseva jälkeäkään keikarista, josta Cicero lausui: "Nähdessäni hänen äärettömän huolellisesti käherretyt kutrinsa ja huomatessani, kuinka hän pyyhkäisee niitä sormellaan, tuntuu minusta mahdottomalta, että tuo ihminen voi hautoa mielessään niin suurta onnettomuutta -- Rooman tasavallan kukistamista."

Mutta onpa melkein vahinko, että hän on poissa. Hänen tulisi näyttäytyä uudelleen, ei ainoastaan kuvassa, vaan ilmielävänä Korsolla. Englantilaiset, jotka joukottain kuljeksivat siellä, tuntisivat ehkä hänen toogansa alla oman Pelhaminsa sukulaisen. Nuoret roomalaiset tervehtisivät häntä uneksittuna esikuvanaan. Parisilaisen keikarin viimeinen vivahdus -- se joka, jesuiittakouluissa kasvatettuna, alkaa tunkea syrjään toisen keisarikunnan epäonnistuneen esikuvan miehekkäästä hienostumisesta, "petit-crevé'n" -- tuijottaisi ihmetellen pakanaan, jonka neroa säihkyvien kasvonpiirteitten kauneutta kohottaisi tuo tyhjä ja seminaarilaishurskas, mutta ei vaatimaton katse, joka on ominaista noille nuorille ranskalaisille ja josta lukee selvästi kuin julistuksesta: je ne sais rien; donc je suis un homme du monde.

Julius Cesarin jättiläispatsas konservaattorien palatsissa on antiikinen teos, todennäköisesti ensimäiseltä keisariajalta, mutta ei suinkaan mestariteos. Älkäämme kiinnittäkö huomiotamme siihen, että Rooman kultaisen nuorison johtajaa ei edes aavistukseltakaan voi nähdä tässä, sillä kuvanveistäjä on tahtonut esittää vanhentunutta imperaattoria, maailman yksinvaltiasta, ei nuorta patriisia. Mutta siitä puuttuu niin paljon, minkä luulimme eriämättömästi kuuluvan Cesarin olemukseen. Edessämme seisoo täysin varustettu sotapäällikkö, jonka luukovissa ukonkasvoissa ei milloinkaan ole loistanut sen neron välkähdystä, joka salamoin pirstoi Gallian ja Germanian sotajoukot, musersi Pompejuksen soturimaineen, kukisti tasavallan ja hävitti muinaisroomalaisen hyveen tähteet. Ei pilkahdustakaan siitä herttaisuudesta, joka niin vanhan kuin nuorenkin Cesarin ominaisuus valloitti vastustajan, tai siitä kauneudentunnosta, joka teki hänestä taiteilijan historioitsijain ja kaunopuhujain joukossa, tai siitä ylevämielisyydestä, joka inhimillisellä aatelilla kultasi demoonisen itsekkäisyyden. Onko tämä se mies, joka olemuksensa runoilijavoimalla teki monivuotisen vaivaloisen sotaretken ylevähenkiseksi sankarirunoksi harmaantuneille sotureille, joiden oli seurattava häntä varustusten ja sälyjen kuormaa kantaen aseidenmittelystä toiseen halki gallialaisten ja belgialaisten kaikkien maanäärien, Reinin yli Germanian metsiin, yli meren tuntemattomaan Britanniaan? Mies, joka jäsenet riutuneina irstailuista, sairaudesta ja valvomisista kulki paljainpäin auringonpaahteessa ja rankkasateessa legioonainsa edessä ja jonkun vesistön keskeyttäessä retken ui ensimäisenä yli ja sotajoukon horjuessa syöksyi taistelun tuoksinaan, otellen miehenä rivissä, sittenkuin hän sotapäällikkönä oli valmistanut kaikki voiton varalle?

Jos näissä piirteissä on neroa, niin on se luvunlaskijan, joka ajan vaatimuksista, yhteiskunnan vammoista, ihmisen hyveistä, virheistä ja paheista on sommitellut monimutkaisen laskelman ja ratkaissut sen omia tarkoitusperiään varten kylmällä kestävyydellä.

Jos niissä on omaatuntoa, niin se ilmenee kreikkalaisen runoilijan pilkallisissa sanoissa, jotka usein lie olleet Cesarin huulilla:

Pyhinä oikeus ja laki pidä! Jos ne rikot, riko vuoksi valtaistuimen!

Jos niissä on intohimoa, on se sitä, josta riemastuneet sotamiehet lauloivat seuratessaan sotapäällikkönsä triumfivaunuja:

Vaimoasi, miesi, varo! Kaljupää saa kaupunkiin!

Vieläkin pahempia asioita he lauloivat samassa tilaisuudessa jumaloidusta päälliköstään, mutta eivät mitään, mikä olisi osunut herkempään kohtaan. Akilleun arka paikka oli kantapää; Cesarin päälaki. Ennen aikojansa harvenivat nuo niin hyvin hoidetut kiharat, ja se oli turmiollinen enne Roomalle. Sillä enemmän kuin Aleksanterinpatsas, jonka hän näki Gadeksessa, kiihoitti tämä häntä hänen tarkoitettua päämaaliansa kohti; hän ei voinut nostaa kättä päähänsä muistamatta, että oli jättänyt sen iän, jolloin Makedonian sankari oli valloittanut maailman. Hän koetti auttaa itseään "diskonteerauksella"; kampa lainasi takaraivolta peittääkseen paljasta päälakea, mutta lopuksi paljastui lainanantajakin. Cesarin historioitsijat väittävät, että niistä kunnianosoituksista, joita senaatti tuhlasi hänelle, oli oikeus alati käyttää laakeriseppelettä se, joka häntä enin miellytti, koska seppele peitti hänen paljaspäisyyttään. Olipa asian laita miten tahansa: joka hiuskarvalta, joka putosi tästä päästä, kasvoi kihara "dioneisen Cesarin tähteen", komeettiin, joka ennusti uutta ajanjaksoa Roomalle ja on vielä, antiikisissa kohokuvissa, hänen otsallaan kuten kaksoistähdet dioskuurien.

Mutta kylliksi jo tuosta Cesar-patsaasta. Toiset taideteokset samassa kaarikäytävässä ja palatsin pihalla näyttävät olevan iroonisen hengen sinne asettamia ja järjestämiä. Läheisyydessä on kaksi suunnattoman suurta päätä: toinen on, niin arvellaan, erään Domitianus-kolossin, toinen erään Othon. Jättiläishedelmiä, jotka ovat kasvaneet Cesarin kyntämässä vaossa. Vastapäätä häntä pusertaa jalopeura hekumallisesti leukansa hevoseen, joka vapisee sen käpälien alla. Kansalaissodat, jotka imevät tasavallan veren. Tämän komean ryhmän vieressä tuijottaa hämärästä rautaristikon takaa vangittuja barbaareja, joiden kädet ovat hakatut poikki. Haamuja, niin kammottavia ja uhkaavia, ikäänkuin Saga olisi asettanut ne siihen enteeksi kuolemantuomiosta, jonka hän on julistanut cesariselle Roomalle. Domitianuspään ääressä sen uurnan jalusta, joka on kätkenyt vanhemman Agrippinan tomun. Kourallinen muinaisroomalaisen hyveen tuhkaa.

On olemassa toisia ja parempia kuvia keisarikunnan perustajasta. Missään ei kohtaa kuitenkaan sitä Cesaria, josta koulunpenkillä uneksimme. Useimmissa on kärsivät, synkät, jopa tuskallisetkin kasvot. Yötä päivää kutoo tämä henki suurten hyödyllisten ajatusten kudosta; mutta hän aavistaa, että ennenkuin muisto hänen lainrikoksestaan on ennättänyt kääriytyä tuohon kimaltavaan harsoon, on hän itse vaipuva lävistetyn toogan alle. Hän aavistaa kenties pahempaakin: että hänen varjonsa on tuomittu ikuiseen triumfikulkuun, jota suvun kaikki tunnottomimmat sielut seuraavat; että filosoofien hylkiöt tulevat, hänen kunniakseen ja hänen suurempien tai pienempien jäljittelijäinsä turvaksi, laatimaan opin kaksinaisesta siveyslaista, toisen sallimuksen asettamille sankareille ja toisen tavallisille ihmisille; että historian loistavimmat rikolliset tulevat viittaamaan häneen kuin vanhurskauttavaan esikuvaan ja, jos kohtalon iskut kohtaavat heitä, kätkeytymään hänen vaippaansa, elleivät pidä parempana ristiinnaulitun Messiaan purppurakaapua, jonka osanahan oli joutua arpaaheittävien sotamiesten saaliiksi.

Harhaillessaan halki maailman seuraa vaeltava juutalainen cesarisen aaveen voitonvaunujen jälkiä, jotka eivät pääty milloinkaan. Hänen edessään kiitää sen sankarin haamu, joka iski lain pyhyyteen parantumattoman haavan antaessaan rikokselle onnen ja neron viekoittelevan kauneuden; hänen takanaan kaikuu sen sankarin ääni, joka itse alistui lain alle ja täytti aina ristinkuolemaan saakka vanhurskauden vaatimukset. Niin on tuo Jerusalemin poloinen vaeltaja hoippuva Rubikonin ja Jordanin Messiaan välillä, kunnes viimeinen ääni, joka ylistää menestyksen epäjumalaa, on vaiennut, ja se tapahtuu silloin, kun seitsemäs sinetti on murrettu yli maailman.

Cesarin kuvan viereen olisi asetettava Gordianuksen -- vastakohdan vuoksi. Uskon, että Cesarin marmorihuulet vetäytyisivät hymyyn hänen ajatellessaan sitä kauhua, jota Gordianus tunsi nähdessään, että hyrsky oli viskannut hänet sille rannalle, jonne hän itse hehkuvin mielin ja purjehdustaidon kaikilla keinoilla koetti päästä.

Tapahtui kerran, että ajatuksiinsa vaipunutta iäkästä, kunnioitettua miestä, joka vietti vapaat hetkensä kirjojen parissa, häiritsivät huudot, jotka kaikuivat hänen talonsa ympärillä. Sotamiehet ja porvarit olivat saartaneet sen. Sotilas, toisessa kädessään paljastettu miekka ja toisessa jostakin lipusta repäisty purppuravaate, ryntäsi kansanjoukon etunenässä portin läpi atriumiin ja karjui vapiseville orjille: "Missä on prokonsuli?" Osoitettiin erästä huonetta. Lauma syöksyy sinne ja löytää uhrinsa sohvalla lepäämässä. Mauricius, joukon johtaja, viskaa purppuravaatteen vanhuksen yli, nostaa miekan ja huutaa: "Terve, Gordianus Augustus!" "Terve!" yhtyvät nuo kaikki muut ja lankeevat polvilleen. Mutta vanhus viskaa kauhulla purppuravaatteen luotaan kuin Nessusmanttelin ja huutaa: "Poistukaa! Maximinus on keisarinne, en minä." -- "Maximinus", vastataan hänelle, "on jumalien ja ihmisten vihollinen! Maximinus vainoo sinun omaa henkeäsi! Pelasta meidät! Pelasta isänmaa! Ota Cesarin diadeemi!" -- "En milloinkaan!" -- "Sinun täytyy. Valitse diadeemi tai kuolema! Ota purppura tai raastamme sinut kappaleiksi! Sinä ja poikasi, teidän tulee hallita meitä." -- "Säästäkää minua!" -- "Emme!" -- Mauricius tarttuu purppuraan, keisariarvon tunnusmerkkiin, viskatakseen sen vielä kerran hänen hartioilleen. Vanhus koettaa puolustautua ja kaatuu painiskelussa lattialle. Hänet otetaan kiinni, nostetaan ylös, purppura kääritään väkivalloin hänen ympärilleen ja häntä näytetään keisarina riemuitsevalle kansalle.

Jonkun aikaa senjälkeen oli nuorempi Gordianus kaatunut eräässä ottelussa ja vanhus itse asettanut silmukan kaulaansa, päästäkseen kantamasta diadeemia. Ihminen on olioiden mitta, lausuivat kreikkalaiset ajattelijat. Maailman valtiudella on se arvo, minkä sille asettaa. Mutta ellei Gordianus ollut Julius Cesar, ei hän voinut myöskään odottaa, että joku Brutus olisi vapahtanut hänet.