Hämähäkkilaakso ja muita kertomuksia

Hämähäkkilaakso. Herra Ledbetterin virkaloma. Herra Brisherin aarre.

Hämähäkkilaakso.

Puolenpäivän tienoissa joutui kolme takaa-ajajaa kuljettuaan virran uomassa erään mutkan ympäri äkkiä näkemään hyvin leveän ja avaran laakson. Hankala, kiemurteleva, vierukivinen vesivako, jota pitkin he niin kauvan olivat tavotelleet karkureita käsiinsä, leveni tässä laajaksi rinteeksi. Sama sisällinen tunne sai heidät nyt keskeyttämään takaa-ajon, ja kaikki kolme ratsastivat vähäiselle kunnaalle, jolla kasvoi tummanruskeita puita. Sinne he pysähtyivät; kaksi heistä, kuten sopikin, jäi vähän matkaa kolmannen taakse, jolla oli hopeoidut suitset.

Jonkun aikaa he tarkasti mittailivat silmillään suurta aluetta, joka oli heidän alapuolellaan. Se ulottui yhä kauvemmaksi; siinä ei kasvanut muuta kuin siellä täällä joku ryhmä kuivuneita orjantappurapensaita. Samalla se herätti hämärän aavistuksen, että jokin nykyään vedetön halkeama oli häiritsemässä kellastuneen ruohon yksitoikkoisuutta. Sen purppuraiset etäisyydet sulivat lopulta edempien kukkuloiden sinertäviin rinteisiin -- jotka ehkä olivat vihreämpää lajia --, ja niiden yläpuolella, näkymättömän voiman kannattamina ikäänkuin taivaansinessä leijaten, oli lumipeitteisiä vuorenhuippuja -- jotka kävivät leveämmiksi ja kookkaammiksi luoteen puolella, missä laakson kyljet vetäytyivät yhteen. Ja lännessä laakso oli avoinna sinne saakka, missä kaukainen tummuus osotti metsien alkavan. Mutta nämä kolme miestä eivät katselleet itään eikä länteen, vaan yhtä mittaa laakson halki.

Ensiksi alkoi puhua se laiha mies, jolla oli arpi huulessa. "Ei missään", sanoi hän, äänessä pettymyksen huoahdus. "Mutta he olivatkin päässeet kokonaisen päivän meistä edelle."

"He eivät tiedä, että me ajamme takaa", sanoi pieni mies, jolla oli valkea hevonen.

"_Hän_ taisi tietää", virkkoi johtaja katkerasti ikäänkuin itsekseen.

"Sittenkään he eivät voineet kulkea nopeasti. Eihän niillä ole muuta elukkaa kuin muuli, ja tänään on tytön jalasta pitkin päivää vuotanut verta --"

Hopeasuitsinen mies iski häneen vimmatun katseen. "Luuletko, etten minä ole sitä havainnut?" murisi hän.

"Siitä on kuitenkin apua", kuiskasi pikku mies itsekseen.

Arpihuulinen laiha mies tuijotti jäykkänä kuten ennenkin. "He eivät ole voineet ehtiä laakson toiselle puolelle", sanoi hän. "Jos ratsastamme kovaa --"

Hän katsahti valkeaan hevoseen ja vaikeni.

"Hitto vieköön kaikki valkeat hevoset!" ärjäsi hopeasuitsinen mies ja kääntyi tähystelemään eläintä, johon hänen toivomuksensa kohdistui.

Pikku mies loi katseensa maahan ratsunsa alakuloisten korvien välitse.

"Kyllä minä koetin parastani", vakuutti hän.

Molemmat toiset tarkastelivat taas laaksoa hieman aikaa. Laiha mies pyyhkäisi kädenselällä arpista huultaan.

"Tulkaa tänne!" komensi äkkiä se, jolla oli hopeoidut suitset. Pikku mies nykäisi ja huiskahutti ohjaksiaan, ja kolmen hevosen kaviot alkoivat tiheästi, vaan yhä hiljemmin tömistä pitkin näivettynyttä ruohoa, kun miehet taas palasivat jäljille...

He ratsastivat varovasti pitkää rinnettä alaspäin ja joutuivat erämaan halki, jossa tapasivat vain piikkisiä, toisiinsa kietoutuneita pensaita ja merkillisiä kuivia, sarvimaisia oksia kallioiden välissä, näiden alapuolisille lakeuksille. Täällä oli vaikea erottaa jälkiä, sillä maaperä oli karua, eikä siinä ollut muuta ruohoa kuin kärventyneitä, kuolleita korsia hajallaan maassa. Mutta tiukasti tähystellen, hevosen kaulalta maahan kumartuen ja tavantakaa pysähtyen onnistui näiden valkoihoistenkin miesten seurata saalistaan.

Siellä näkyi astuttuja paikkoja, karkeiden korsien taivutettuja ja taitettuja lehtiä ja vähän väliä riittävän selvä jäljen vihjaus. Ja kerran johtaja näki ruskean veritahran: siihen kai oli tuo puolirotuinen tyttö astunut. Tätä jälkeä nuuskiessaan hän kirosi tyttöä hupsuksi.

Laiha mies hillitsi johtajansa vainuamista, ja pikku mies ratsasti valkealla hevosella takana, unelmiinsa vaipuneena. He kulkivat perätysten, etumaisena hopeasuitsinen mies, eivätkä puhuneet sanaakaan. Jonkun ajan kuluttua pienestä, valkoratsuisesta miehestä tuntui, että maailma oli kovinkin hiljaa. Hän hätkähti unelmistaan. Paitsi heidän hevostensa ja tamineittensa hiljaisia ääniä oli suuri laakso kaikkialla niin levossa kuin maalattu maisema.

Hänen edellään kulkivat hänen päällikkönsä ja toverinsa, kumpikin tarkkaavasti kumartuneena eteenpäin vasemmalle puolelle, kumpikin välinpitämättömästi keikkuen hevosensa askelten mukaan; heidän varjonsa kulkivat edellä -- hiljaisina, äänettöminä, suippenevina seuralaisina, ja lähinnä oli hänen oma kyyristynyt, huolimaton hahmonsa. Hän katseli ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Silloin hän muisti, kuinka he olivat kuilun penkereiltä yhä lipuneet alaspäin ja kuinka irralliset, töytäävät vierukivet alinomaa heitä saattoivat. Ja sen lisäksi? Ei ollut tuulen henkeäkään. Sepä se! Mikä avara, hiljainen seutu tämä olikaan, yksitoikkoisessa iltapäivä-unessaan! Ja taivas oli selkeä ja valkoinen, paitsi tummaa utuharsoa, jota oli kasaantunut laakson yläpäähän.

Hän suoristi selkäänsä, hankasi suitsillaan, sovitteli huuliaan vihellykseen ja yksinkertaisesti huokasi. Hän kääntyi satulassaan vähäksi aikaa ja tuijotti vuorisolan suuhun, josta he olivat tulleet. Tyhjää! Tyhjiä rinteitä molemmin puolin; ei merkkiäkään kohtalaisesta eläimestä tai puusta -- saatikka ihmisestä! Olipa tämäkin maata! Oikein erämaata! Hän vaipui taas entiseen asentoonsa.

Hän tunsi silmänräpäykseksi huvia, kun näki kieron, mustanpurppuraisen kalikan sätkähtävän tarhakäärmeeksi ja katoavan ruskeuden sekaan. Tämä helvetillinen laakso oli siis kuitenkin elossa. Ja sitten hänen vielä suuremmaksi ilokseen pyyhkäisi vielä hengähdys hänen kasvojaan, ikäänkuin kuiskaus, joka tuli ja meni; vähäisellä harjanteella taipui kankea mustaoksainen pensas sen verran, että sen juuri huomasi, mahdollisen tuulen ensi merkkinä. Veltosti hän kostutti sormeaan ja piteli sitä ilmassa.

Hän pysäytti hevosensa tiukasti, välttääkseen yhteentörmäystä laihan miehen kanssa, joka oli seisahtunut, kun ei enää nähnyt jälkiä. Juuri tällä tärkeällä hetkellä hän huomasi johtajansa silmän katselevan itseään.

Vähäksi aikaa hän koetti näyttää innostuneelta etsintään. Sitten heidän taas ratsastaessaan edelleen hän tarkasti johtajansa varjoa, hattua ja hartioita, jotka ilmestyivät laihan miehen lähempien ulkopiirteiden takaa ja jälleen katosivat näkyvistä. He olivat ratsastaneet neljä päivää ihan maailman ääristä tähän autioon seutuun, ilman vettä, mukana ainoastaan joku suikale kuivaa ruokaa satulain alla, yli kallioiden ja vuorten, missä varmaankaan ei ennen ollut ketään ihmistä käynyt paitsi noita karkureita -- mokomankin asian vuoksi!

Ja kaikkeen tähän oli syynä tyttö, jokseenkin itsepäinen lapsi! Vaan saisihan tuo mies vaikka koko kaupungin verran väkeä tyydyttämään hänen alhaisimpiakin halujaan -- tyttöjä, vaimoja! Miksi siis intohimoisen hulluuden nimessä tarvittiin erikoisesti tämä ainoa? kyseli pikku mies itseltään, silmäili maailmaa julmistuneena ja nuoleksi rohtuneita huuliaan mustuneella kielellä. Tämä oli johtajan juonta, eikä hän siitä muuta tiennyt. Juuri sen vuoksi, että tyttö koetti pujahtaa hänen kynsistään...

Hänen silmiinsä sattui kokonainen rivi korkeita töyhtöisiä ruokoja, jotka yht'aikaa taipuivat, ja sitten ne silkkitupsut, jotka hänellä oli kaulansa edessä, alkoivat heilua. Tuulenhenkäys oli vahvenemassa. Se poisti kankean hiljaisuuden -- mikä olikin hyvä juttu.

"Seis!" huusi laiha mies.

Kaikki kolme pysähtyivät äkkiä.

"Mitä?" kysyi johtaja. "Mitä!"

"Tuolla etäällä", selitti laiha mies osottaen ylöspäin laaksoon.

"Mitä?"

"Jotakin tulossa meitä kohti."

Hänen puhuessaan tuli näkyviin muuan kellertävä eläin, joka kiiti heihin päin. Se oli iso villi koira, joka juoksi tuulen edellä, kieli suusta ulkona, vinhaa vauhtia, niin jännittyneenä, ettei näkynyt huomaavankaan ratsumiehiä, joita se läheni. Se juoksi kuono pystyssä, ilmeisesti seuraamatta mitään vainua tai saalista. Kun se pääsi lähemmä, tunnusteli pikku mies miekkaansa. "Se on hullu", sanoi laiha ratsastaja.

"Huuda!" sanoi pikku mies ja huusi.

Koira läheni. Kun sitten pikku mies jo oli paljastanut aseensa, poikkesi koira syrjään, kulki läähättäen heidän ohitseen ja hävisi. Pikku miehen silmät seurasivat sen pakoa. "Ei siinä ollut vaahtoa", sanoi hän. Vähän aikaa tuijotti hopeasuitsinen mies ylöspäin laaksoon. "No mennään nyt!" huusi hän vihdoin. "Mitä me siitä huolimme?" Ja samalla hän tempoili hevostaan taas liikkeelle.

Pikku mies jätti sikseen ratkaisemattoman arvotuksen, kuinka koira pakeni pelkkää tuulta, ja vaipui syviin mietelmiin ihmisluonteesta. "Mennään nyt!" kuiskasi hän itsekseen. "Miksi pitäisi juuri yhden miehen vallassa olla sanoa 'mennään nyt!' noin hämmästyttävän vaikuttavasti. Ihan koko elämänsä ajan on tuo hopeasuitsinen mies saanut noin puhua. Jos minä niin sanoisin -- --!" ajatteli pikku mies. Mutta kaikki ihmettelivät, jos johtajalle oltiin hulluimmassakaan asiassa tottelemattomia. Tuo puolirotuinen tyttö tuntui hänestä kuten kaikistakin hullulta -- melkein herjaavalta. Pikku mies joutui vertaillen ajattelemaan arpihuulista laihaa ratsastajaa, joka hänestä oli yhtä kunnon mies kuin johtajakin, yhtä uljas ja kenties uljaampikin, mutta hänenkin oli vain toteltava; ei siinä muu auttanut kuin velvollisuutensa mukaan ja täsmällisesti totella...

Eräät aistimukset kätten ja polvien puolelta saivat pikku miehen palaamaan läheisempään todellisuuteen. Hän havaitsi jotakin. Hän ratsasti laihan toverinsa rinnalle. "Huomaatko mitään hevosissa?" kysyi hän puoliääneen.

Laihat kasvot näyttivät kysyviltä.

"Ne eivät pidä tästä tuulesta", sanoi pikku mies ja jättäytyi taas taakse, kun hopeasuitsinen mies kääntyi häneen päin.