Napoleon

Kotona Korsikassa. -- Ranskalaisessa koulussa. -- Luutnantti ja filosofi. -- Kapteeni Buonaparte. -- Unelmat ja todellisuus.

1769 vuoden kevät oli levotonta aikaa Korsikan kalliosaaren väestölle. Eihän tosin oltu totuttukaan rauhaisiin päiviin: 40 vuotta olivat korsikalaiset, joiden puukko ammoisista ajoista helposti irtaantui tupestaan, vapauden hurmauksessa ja hehkuvalla isänmaanrakkaudella taistelleet vihattua genualaista ylivaltaa vastaan, jonka alla olivat vuosisatoja huokailleet. Vihollinen oli jo useita vuosia sitten karkotettu kaameista vuorilaaksoista, ja piti vielä miehitettyinä ainoastaan pari satamakaupunkia avonaisen rannikon ohessa. Mutta sieltäkin vapaudensankari Paoli, korsikalaisten jumaloima, kaikkialla ihailtu johtaja, toivoi heidät häätävänsä, vaikka Ranska asettui Genuan puolelle ja antoi sotajoukkoja saaren kukistamiseksi. Silloin 1769 kuului huhuja, että Genua oli luovuttanut saaren Ranskalle, aluksi panttina. Vuorikansa liittyi taas Paoliin uutta vihollista vastaan, joka uhkasi kalliisti ostettua vapautta, ja rohkeasti se antautui epätasaiseen taisteluun. 30,000 miestä kenraali de Vaux'n johdossa astui maalle, mutta kauvan puolustautuivat nuo köyhät, harjaantumattomat joukot kotiseutunsa vuoristoissa ranskalaisia vastaan. Mutta Englannista varmasti luvattua apua ei saapunut, ja toukokuun 9 p:nä 1769 Paoli joutui täydelliseen tappioon Ponte-Nuovon luona. Itse hän kesäkuussa pakeni, kun sinä hetkenä kaikki oli menetetty, sotalaivassa Englantiin, hänen puoluelaistensa jäännöksien ottaessa toistaiseksi tyyssijansa korkealla Monte Rotondolla.

Niiden joukossa, jotka olivat erityisesti kunnostautuneet "Saraseeninpään", Korsikan kansallislipun alla, oli muuan kahdenkolmatta ikäinen aatelismies, ammatiltaan prokuraattori, Carlo Maria Buonaparte. Kauniin ja uljaan vaimonsa, Letitia Ramolinon seurassa hän viimeiseen saakka oli taistellut Paolin rinnalla, ja ainoastaan vaimon kyyneleet saivat hänet luopumaan seuraamasta Paolia Englantiin. Hänen arvokas sukunimensä ja Paolin ystävyys hankkivat hänelle etevän sijan pakolaisten kesken Monte Rotondolla, ja Carlo Buonaparte joutui sentähden yhdeksi niistä, jotka valittiin välittelemään voitollisten ranskalaisten kanssa rauhan ehdoista. Siitä kai sitten oli seurauksena, että hänen raskauden tilassa oleva vaimonsa ranskalaiselta kenraalilta sai luvan lähteä Monte Rotondolta kotiinsa Ajaccioon.

Oli silloin sellainen aika, jolloin hurskas katolilainen ei laiminlyönyt kirkon lohdutuksen etsimistä, kun kellot suurina juhlapäivinä kaikuivat kautta maan. Letitia Ramolino, tilastaan huolimatta, ja vaikka se oli hänen osallisuudestaan sissien seikkailuissa ja ponnistuksissa pahentunut, ei tahtonut jäädä pois pyhän neitsyen taivaaseen-astumisen juhlasta elokuun 15 p:nä, mutta voimat eivät riittäneet; heti kirkkoon päästyänsä hän tunsi semmoista pahoinvointia, että hänen täytyi kiireesti lähteä kotia. Jumalanpalveluksesta palanneet naapurirouvat tapasivat Buonaparten perheen lisääntyneenä poikalapsella, joka kasteessa sai nimen Napoleone.

Pikku mies, jossa alussa ei ollut muuta erinomaista kuin tavattoman suuri pää, jätettiin hentona lapsena imettäjälle, tuliselle ja jäykkäluonteiselle Mammuccia Caterinalle, joka eli alituisessa riidassa ja rettelöissä lapsen äidin kanssa. Ne, jotka luulevat että imettäjän ominaisuudet maidon kautta siirtyvät lapseen, löytäisivät tässä todistuksen otaksumisensa tueksi. Napoleone saa kaikilta lapsuutensa aikalaisilta ja itseltäänkin sen mainesanan, että hän oli lapsista vallattomin ja itsepäisin, äkäinen, riitainen ja sentähden pian kaikkien pelkäämä. Kovimmalle luonnollisesti joutui hänen läheisimpänsä, puoltatoista vuotta nuorempi veli Josef, jota hän joka päivä puri, potki, kynsi. Ainoastaan Letitia-rouva, jonka näköinen hän lapsena tuntuvasti oli, kykeni häntä kesyttämään, ja se usein suoritettiin sellaisella kovuudella, että hänen vähemmin ankara aviokumppaninsa saattoi nähdä aiheen asettua poikaa puolustamaan.

Mutta pian huomattiin että kaiken tämän uhman ja viileyden alla piili merkittäviä ominaisuuksia. Toisin kuin monet sisaruksensa -- niitä oli lopulta yksitoista -- Napoleone ei koskaan ratkennut itkuun kun häntä piestiin. Koska ilkiöllekin saattaa tapahtua vääryyttä, niin häntä tietenkin toisinaan syyttömästi epäiltiin ja rangaistiin jostakin lapsellisesta rikoksesta, kuten makeisten näpistelemisestä y.m.s., mutta iskujen sadellessakin oli mahdotonta saada häntä pyytämään anteeksi tai -- mikä vielä merkillisempää -- ilmottamaan todellista syyllistä. Niinkuin Korsikan sivistymätön väestö puolivillissä tilassaan oli säilyttänyt jonkinmoisen ylevämielisyyden eikä esim. koskaan edes verivihollista kohtaan unhottanut vierasvaraisuuden pyhää lakia, samoin tässäkin villissä ja vallattomassa korsikalaisessa pojassa ilmeni erityisiä yleviä ominaisuuksia, jotka veivät voiton sekä lahjomisyrityksistä että rangaistuksista.

Hänen ensimäisenä opettajanaan oli hänen setänsä Fesch, rouva Letitian velipuoli; hän oli vain viisi vuotta oppilastansa vanhempi, mutta aapiston hän sai kunnialla suoritetuksi pojan kanssa. Niin pitkälle päästyään hänet viisivuotiaana pantiin tyttökouluun. Siellä hän oli ainoa poika, ja täytyi hänen siitä syystä tietysti kestää paljon ivaa ja pilkkaa kaupungin samanikäisten miehenalkujen puolelta. Kun hänen sukkansa olivat tavattoman pitkät, niin että näkyivät saapasvarsien yli, ja kun hän pian oli liittynyt pieneen tyttöön, jota seurasi käsikynkässä kävelyillä, sepusti joku kaupungin sukkelapää heti näiden seikkain johdosta pilarunon, joka pian kaikui Napoleonen jäljissä missä hän vain näkyi, ivaten ja uhmaten:

Napoleone di mezza calcelta Fa l'amore a Giacominetta!

[Napoleon hienoissa puolisaappaissa on rakastunut Giacominettaan.]

Mutta voi sitä, joka ei aikanaan pötkinyt pakoon! Kivet pyryilivät heidän korviensa ympärillä, ja vaikka vastassa olisi ollut kuinkakin monta, Napoleone hyökkäsi heihin käsiksi ja pieksi heitä tarmonsa takaa. Ja sill'aikaa pikku Giacomina istui kotona aavistamatta, että vastainen maailman hallitsija se suoritti ensimäiset taistelunsa hänen puolestaan.

Opetus tyttökoulussa on tuskin jättänyt syvempiä jälkiä hänen kehitykseensä. Sitä suuremman merkityksen saivat hänelle kertomukset itsenäisyystaistelun sankariteoista. Niitä hän kuuli kaikilta tahoilta, vuorilta ja laaksoista, jotka olivat olleet taistelujen näyttämöinä, henkilöiltä, jotka itse olivat olleet muassa, Mammuccialta, joka kertoi hänen äitinsä osanotosta, kun tämä kantaen häntä sydämensä alla oli uhmannut kaikkia vaaroja ja ponnistuksia avustaaksensa vihollisen karkottamista kalliista isänmaasta. Silloin kaikki sydämet syttyivät tuleen ja posket hehkuivat; hiljaisella kunnioituksella mainittiin Paolin nimeä, hurjalla raivolla syydettiin kirouksia vihattuja muukalaisia vastaan. Jo 7-8 vuotiaana paloi Napoleonessa tulinen innostus syntymäsaarensa puolesta ja yhtä tulinen viha sen sortajia vastaan.

Hänen isäänsäkin mainittiin vapaustaistelun sankarien joukossa, mutta tätä nimeä ei lausuttu samalla hurmauksella kuin muiden. Heti rauhan tehtyä hän oli asettunut sovinnolliselle, jopa ystävälliselle kannalle uusiin vallanpitäjiin nähden; hänen talonsa oli avoinna muukalaisille, ja ranskalainen päällikkö, kreivi Marbeuf, oli usein nähtynä vieraana. Ennen oli Carlo Buonaparte, kuten useimmat saaren satamakaupungeissa, ollut innokas genualaisen puolueen jäsen; hänen liittymisensä kansallisiin oli hankkinut hänelle Paolin suuren kunnioituksen, mutta siltä näytti kuin hän nytkin osaisi mukautua oloihin eikä unhottaisi mikä oli hänelle itselleen edullisinta. Hänen vaimonsa Letitia -- Korsikan kaunein nainen -- suoritti suurella arvokkuudella emännän tehtävät, mutta hänen syvempi vakavuutensa, joka joskus läheni ankaruutta, lienee vaikuttanut sen, ettei kannan muutos hänelle tainnut olla niinkään helppo asia. Hän oli aito korsikalainen, ylväs, rohkea, lujatahtoinen ja harkitseva, jaloluonteinen, esiintymisessään jonkinlaista ylevyyttä ja vapaasyntyisyyttä, ja sen ohessa hänen luonteessaan oli tavaton järjestyksen ja säästäväisyyden harrastus.

Nämä jälkimäiset ominaisuudet olivat ylen tarpeelliset Carlo Buonaparten kodissa, jossa lapsilauma yhä lisääntyi, tulojen pikemmin vähentyessä kuin kasvaessa. Lisäksi täytyi vielä kannattaa arvoaankin, sillä Carlo oli korsikalaisen juntan jäsen, ja rouva sai runsaasti tilaisuutta ilmaista synnynnäistä taipumustaan säästäväisyyteen. Järkevänä perheenisänä Carlo mahdollisimman paljo käytti edukseen ystävällistä suhdettaan ranskalaisiin viranomaisiin ja erityisesti päällikköön. Tämän avulla hän 1777, ollessaan jäsenenä korsikalaisen aateliston lähetystössä Ludvig XVI luona Versaillessa, hankki itselleen muutamia etuja, m.m. vapaapaikan pojallensa Brienne'n kunink. sotilaskoulussa. Samaan aikaan hän, niinikään ystävyyssuhteittensa kautta Marbeufin perheeseen, sai kaksi vapaapaikkaa vanhimmalle ja kolmannelle pojalleen Josef'ille ja Lucien'ille Autun'in kollegissa, jossa ainakin edellisen piti opiskeleman jumaluusoppia. Siten toistaiseksi häipyivät vanhempien sydämeltä näiden kolmen pojan kasvatuksen huolet.

Kuten jokainen satamakaupungissa syntynyt, oli Napoleone varmaankin 6-7 vuotiaana satamassa mellastanut veneissä ja laivoissa, ja kun tämän lisäksi tuli hänen raju uskaliaisuutensa, hänen rohkeutensa ja hurjuutensa, heräsi isässä ajatus, että hän lähetettäisiin merelle. Silloin, kunink. vapaapaikan saatua Brienne'ssä, tuli mahdollisuus saada hänet meriupseeriksi, ja siihen tähtäsivät nyt kaikki suunnitelmat. Ja niin selvästi olivat pojassa nämä taipumukset ilmenneet, että luovuttiin muutoin aina noudatetusta säännöstä panna vanhin poika, perheen vastaisena päänä, sotilasuralle.

Kunink. sotakouluihin pääsemiseksi oli säädetty 9-10 vuoden ikä. Ei siis ollut 1778 mitään aihetta pitää tuota pientä huimapäätä pitempään kotona maleksimassa, ja saman vuoden joulukuussa eronhetki oli käsissä. Carlo Buonaparte astui kolmen poikansa kanssa laivaan Ajaccion satamassa; perheen liehuttaessa liinoja, itkiessä ja onnellista matkaa toivottaissn laiva pian kiidätti Napoleonen täysin purjein avaraan maailmaan.

Tammikuussa 1779 matkustajat saapuivat ranskalaiseen Autun'in kaupunkiin. Siellä piti Josefin ja Lucien'in käydä koulua ja Napoleonen oleskella isän lähtiessä Versailles'iin saadaksensa aateluutensa tunnustetuksi, sillä ainoastaan aatelissukuisten oli mahdollista päästä Ranskan kuninkaan sotakouluihin. Aika käytettiin ranskankielen ja sen lausumisen ensimäisten alkeiden opettamiseen pojalle, ja niinä kolmena kuukautena, jotka hän siellä asui, hän lapsen nopealla käsityskyvyllä pääsi niin pitkälle, että hän kutakuinkin kykeni puhumaan ranskaa, jopa kirjoittamaan pieniä aineita ja käännöksiä.

Huhtikuussa 1779 Napoleone lähti Brienne'en, kirjoitettiin 23 p:nä koulun oppilaaksi ja oli nyt ranskalainen sotamies.

Pojan kehitykselle, kun hän nuorena, reippaana ja vaikutuksille alttiina ensi kerran eroaa kodista ja joutuu vierasten pariin, ei ole tosiaankaan millään niin ratkaisevaa merkitystä kuin niillä oloilla, joissa hänen nyt on eläminen. Olipa koti kuinka ankara tahansa, se kuitenkin lapsen-ijässä on useimmille koti; rakastavat silmät ovat lasta seuranneet; rajuutta ja vallattomuutta on kohdeltu sääliväisyydellä ja anteeksiantavilla selityksillä. Ja tappelujen jälkeen kaupungin tahi koulun poikien kanssa on kodissa aina tarjona lohdutus tai kärsityn häväistyksen hyvitys. Mutta muukalaisten parissa ei aina tavata hellää huolenpitoa. Jokainen tietää kuinka säälimättömiä pojat saattavat olla toisiansa kohtaan, jokainen on elänyt jakson moista keskiaikaa raakoine julmuuksineen. Se koskee tietysti aina enimmän niihin, joilla on enimmän omituisuuksia, joko synnynnäisiä tai myöhemmin tulleita, ja enimmän kulmikkaisuutta luonteessaan. Hennot luonteet siitä kärsivät, itkevät surunsa myötätuntoisen ystävän helmaan ja luisuvat vihdoin arkipäiväisyyteen; lujemmat saavat useampia kolauksia, mutta niistä ne vain karaistuvat taisteluihin.