Seikkailu rosenkreuziläisten luona

Pienessä kylässä alppien keskellä, lähellä sitä paikkaa, missä Etelä-Baijerin ja Itävallan rajat leikkaavat toisiaan, kirjoitan muistiin seuraavan kokemukseni. Eiliset vaikutelmat ovat vieläkin aivan selvinä mielessäni ja niiden kautta saamani kokemus on yhtä todellinen, kuin mikä tahansa jokapäiväisen elämän tapahtuma. Se oli kuitenkin niin kovin ihmeellinen, että tuskin voin pitää sitä muuna kuin unena. Olin juuri lopettanut rosenkreuziläisten historiaa koskevat tutkimukseni. Olin suurella vaivalla lukenut vanhoja, madonsyömiä kirjoja ja lahonneita käsikirjoituksia, niin vanhoja, että niistä tuskin sai selvää. Päivät ja puolet yöt olin viettänyt luostarikirjastoissa ja vanhojen kirjojen kaupoissa ja kaiken, mistä oli vähänkään hyötyä tutkimuksilleni, olin jäljentänyt ja koonnut. Vihdoinkin oli vaivaloinen työni valmis ja aikomukseni oli sallia itselleni muutaman päivän lepoajan Tyrolin alpeilla.

Lumi peitti vielä vuoret, vaikkakin kevät jo oli tehnyt tuloaan laaksoissa. Olin kuitenkin niin kovin kyllästynyt kaupungin levottomaan ja meluavaan elämään, että mieleni teki hengittämään vuoriston puhdasta ja virkistävää ilmaa. Mieleni teki jälleen katselemaan välkkyviä jäätiköitä, jotka äärettömien peilien tavoin kimaltelivat nousevan auringon valossa. Halusin antautua siihen tunnelmaan, jonka vallassa Byron kirjoitti seuraavat säkeistöt:

"Kun sinä kiireelle vuoren rohkeena kiipeet, -- huippuja peittävän pilvien, hankien huomaat; kun yli ihmiskunnan sä hengessä nouset, -- allasi laaksossa vain vihan viihtyvän näät.

Vaikkakin ylläsi aurinko kullassa hohtaa, allasi maa, meri rannaton, ääretön aukee, -- seisot sä siinä kahleissa kallion jäisen, ulvovi myrsky ympäri paljaan pääsi; siinä huipulle pyrkijän vaivojen palkka."

[Suom. Jussi Snellman.]

K:sta lähtevä juna kiidätti minut nopeasti S:n asemalle. Sieltä jatkoin matkaa jalkaisin. Iloissani hengitin raitista maaseudun ilmaa, joka ikäänkuin täytti minut uudella elinvoimalla ja haihdutti kaupungin kiihkeän katuelämän päätä pyörryttävän huumauksen. Kaikkialla tuoksuivat männyt ja pienet kukat, jotka uskalsivat pilkistää näkyville paikoilla, mistä lumi oli sulanut. Tie kulki laaksosta vuorta kohden pitkin joen uomaa. Taustassa kapeni laakso ja vuoren seinämät tulivat jyrkemmiksi. Siellä täällä näkyi karjatalojen ryhmiä sekä joitakin talonpoikaistupia, jotka ikäänkuin hiipivät ulkonevien kallionkielekkeiden lähelle hakeakseen turvaa laakson kautta vinkuvia, kohisevia myrskyjä vastaan. Aurinko laski läntisen taivaanrannan taakse kullaten vuorien lumipeitteiset huiput ja pienen rautaristin kyläkirkon tornissa. Kirkosta kaikuivat Ave Marian säveleet saapuessani O:n. Sieltä oli aikomukseni tehdä jalkamatkoja vuoristoon.

Kylässä otettiin minut vieraanvaraisesti vastaan ja matkasta väsyneenä laskeusin aikaiseen levolle, Seuraavana aamuna heräsin pienten kellojen kilinään laitumelle lähtevien vuohien kaulassa. Nousin avaamaan ikkunan. Yön varjot pakenivat auringonnousun lähetessä. Päivä sarasti ja hämärässä avautui silmieni eteen arvokkaiden vuorenhuippujen mahtava jono. Se muistutti mieleeni Edwin Arnoldin kertoman kuvauksen näköalasta Prinssi Siddarthan palatsista Vishramvanissa:

"Vuoristo lepäsi siinä valkoisena, tahraa vailla taivasta vasten tarkkaan kuvastui tietönnä, rajatonna, ihmeellisnä; sen ylväs korkeus, ääret ilmavat kohotti korkealle aatoksen harjuista särmikkäistä, kallioista, rinteistä vihannoista, jäätiköistä, rotkoista jylhistä ja jyrkänteistä ylemmäs, ylemmäs -- se kunnes uskoi taivaassa seisovansa, jumalten seurassa haastelevan."

[Suom. Jussi Snellman.]

Pian olin taas matkalla ja astuin laakson läpi joen kulkua seuraten. Tällä kohden oli joenuoma hyvin kapea ja vaahtosi ja leikki iloisesti syöksyessään kivien yli, mutta kauempana laaksossa levisi se suureksi virraksi, joka levollisena ja majesteetillisena matkaili seudun läpi. Pitkät vuorijonot näyttivät halkaisevan laaksoa, jossa kuljin, joten aina uusia laaksoja avautui toisten rinnalle. Monet näistä laaksoista olivat minulle tuttuja, sillä olin niiden kautta risteillyt parikymmentä vuotta sitten ja olin tarkalleen tutkinut niiden salaperäisiä luolia ja metsikköjä. Mutta yhtä laaksoa en tuntenut. Se johti korkealle kaksijakoiselle vuorelle, jonka huipulle oli mahdoton päästä ja näytti siltä, kuin ei kuolevaisen jalka sinne koskaan voisi astua. Näkymätön, mutta vastustamaton voima tuntui vetävän minua tätä laaksoa kohti. Antauduin sen valtaan ikäänkuin tuntien, että laakson tutkimattomissa syvyyksissä ja tuon saavuttamattoman vuoren juurella täyttyisivät sydämeni salaisimmat ja epämääräisimmät toivomukset. Oli kuin selviäisi siellä arvoitus, jonka ratkaisua en kirjoista ollut löytänyt.

Aurinko ei vielä ollut noussut taivaanrannan yläpuolelle. Oikealla ja vasemmalla olevat metsät lepäsivät vielä syvän, yksivärisen mustan hunnun peittäminä. Astuessani tuohon kapeaan, salaperäiseen laaksoon, johti tie minut yhä korkeammalle pitkin toisen vuoren seinämää pimeän metsän halki. Hitaasti ja melkein huomaamatta nousi tie. Ensiksi kulki se pitkin vaahtoavaa joenuomaa, mutta kuta kauemmaksi tulimme, sitä heikompana kuului metsäpuron kohina. Yhä kauemmaksi syvyyteen tuntui virran pauhu haipuvan. Sitten tulivat metsät valoisammiksi ja tummemmat puut jäivät kauas alapuolelleni. Edessäni ja yläpuolellani kasvoi vielä siellä täällä puita luoksepääsemättömän vuoren paljailla kielekkeillä. Yhä nousi tie vuorta kohti. Mutta äkkiä kuulin taas vesiputouksen kohinan ja uudestaan lähestyin vuorivirran uomaa. Se oli nyt kallionlohkareiden täyttämä, jotka jättiläisvoima näytti särkeneen palasiksi ja koonneen sekavaksi röykkiöksi. Kivien välissä vesi iloisena vaahtosi.

Siellä täällä oli pieniä, ruohopeitteisiä maasarakkeita, kuin yksinäisiä pöytiä erämaan keskessä. Veden ja ilman vaikutus oli hävittänyt niiden perustasta suurimman osan huuhtoen pois maan, joten saarekkeet nyt muodostivat heikoilla jaloilla seisovia pöytiä. Lujuudesta huolimatta oli niiden lopullinen häviö vain ajasta riippuvainen, sillä perusta särkyi vähitellen kokonaan.

Polku johti minut yhä ylöspäin, kulkien toisinaan lähempänä jokea, toisinaan kaukana nousten yli suurten kallionlohkareitten, sitten taas kohoten notkon pohjasta, jonka sulava lumi oli muodostanut. Näin olin jo tunkeutunut syvälle salaperäiseen laaksoon, kun nousevan auringon ensimmäiset säteet näkyivät korkealla yläpuolellani olevilla kallioilla. Erästä taivastatavottelevaa vuorenhuippua ympäröi ikäänkuin pyhäinkehä, toisella puolen taas virtasi auringonvalo täydellä loistollaan laaksoon. Lempeä ilmanhenki tuuditti puiden latvoja ja koivuja, jotka siellä täällä mäntyjen välistä pilkistäen lepattivat lehviään. Nyt oli aivan hiljaista, silloin tällöin vain kuului tiaisen piipitys ja harvemmin vielä kirkui ilmassa haukka, joka pitkin, kaarenmuotoisin liikkein kohosi taivasta kohden päivätyötään alkamaan. Vähitellen levisi tuhkanharmaille vuorenseinille ja kallioille kalpea, hopeanvärinen hohde, mutta rotkoissa ja kuiluissa koettivat paksummat, siniset varjot yhä vastustaa valon vaikutusta. Katsellessani taaksepäin, näin laakson laajenevan ja alhaalla taustassa välkkyi joki kiemurrellessaan seudun läpi. Paljon leveämpänä kuin täältä lähtiessään, synnytti se tuonne niittyjen keskeen lammikkoja, soita ja lätäköltä. Toisella puolen kohosivat mahtavat, laajat vuorijonot taivasta kohden ja huippujen välistä kuulsi yhä uusia niiden takaa. Vuorten juuret peitti sankka kasvullisuus. Kallionkielekkeet taas loivat vaihtelevan värisarjan silmien nähtäväksi seinien mustasta varjosta kaukaisimman kukkulan autereiseen valkeuteen, joka herkkine värineen näytti sulautuvan taivaan kalpeaan sineen. Sinne tänne yli seudun valoi nousevan auringon hohde valomeren, joka tunkeutuen kallion kielekkeiden ja puunoksien välistä ilmoitti päiväntähden lähestymistä. Korkeammat kukkulat lämpenivät jo auringonsäteistä kauan ennen kun valo uskalsi alas laaksonpohjaan. Ja kun ne täydellä loistollaan kultasivat vuorenhuiput, heikkenivät tummat varjot yhä enemmän ja haihtuivat lopulta kokonaan.

Vihdoin tuli tuo suuri hetki. Aurinko nousi ylevän majesteetillisena vuorenhuippujen takaa kaikkien nähtäväksi. Varjot pakenivat ja säteilevä valovirta tunkeusi laaksoon, loisti läpi pimeän mäntymetsän ja kultasi kaikki vuorenhuiput. Säteet kipinöivät lumi- ja jääkentillä, joilla ne taittuivat häikäiseväksi valoksi, mutta kallion seinämillä leikkivät ne pehmein tuhatkimalteisin värivivahduksin.

Polku kiersi kallionkielekkeen ympäri ja äkkiä seisoin tuon saavuttamattoman vuorijättiläisen juurella. Paikalta, jonne seisahduin, levisi melkein puuton taival aina huipulle asti. Vain paikka paikoin versoi pieni kasvi kivilohkareiden välissä, jotka joskus tuon salaperäisen vuoren korkeuksista suistuneina olivat tänne lohkoutuneet. Siellä täällä kasvoi sammalta, johon juurtuneet matalat pensaat kohottivat vaivaisia aavemaisen näköisiä oksiaan taivasta kohden. Nämä viheriät sammalkentät peittivät tuon saavuttamattoman vuoren rinteet aina huipun paljaille, harmaille seinille asti. Jättiläismäisinä vartijoina uhkaavine katseineen nuo huiput hiljaisesti ja liikkumatta puolustivat linnoitustaan ylöspäin kiipeävää kasvullisuutta vastaan ja ajoivat sen takaisin laaksoon. Samoin kuin ennen määräämättömien aikojen kuluessa riehuu nytkin ikuinen taistelu. Vain taistelevien joukkojen rintamat vaihtelevat vuosien kuluessa. Muuttumattomina kuin ijäiset totuudet seisovat paljaat, harmaat kalliot korkeudessa. Siellä täällä koettaa kasvullisuus tehdä hyökkäyksen heidän valtakuntaansa samoin kuin harhakuvat todellisuuden maailmaan. Mutta kuolema voittaa. Yhä uudestaan jäävät viheriöivät keitaat alassyöksyvien kallioiden alle. Mutta sitten voittaa taasen elämä. Kalliot särkyvät ja niiden murenevilla huipuilla vihertää taas uusi elämä.

Alppien kalkkivuoret ovat tuulen ja sateiden vaikutuksesta lohkeilleet merkillisiksi muodostumiksi, joiden mukaan huiput ovat saaneet nimensä. Mielikuvitusta ei tarvitse paljoakaan käyttää, jotta jylhän Keisarivuoren huipussa näkisimme Keisari Barbarossan muodon pitkine, punaisine partoineen. Kruunu päässä ja valtikka kädessä istuu hän valtaistuimellaan talvipakkasesta ja kesäkuumasta välittämättä odotellen herättämistä uuteen elämään. Hochvogel on kuin kotka siivet levällään ja Widderhorn kuvaa pässin sarvia. Vuoren juurella on maa enimmäkseen kivilohkareiden ja hiekkakumpujen peittämä. Niiden välissä levittää leskenlehti suuria viheliäisiä lehtiään ja munkkikaapun siniset kellokukat heiluttavat päitään. Syrjäisillä paikoilla kasvaa edelweiss, muodoltaan samanlainen kuin se edelweiss, jonka olen nähnyt kasvavan Popocatepetlilla Meksikossa sekä Etelä-Amerikan Kordilleilla. Täällä kasvaa vuorigentiana, alppiruusu, velhonlehti, arnica montana, salaperäinen hyperikon ja monta muuta harvinaista kasvia, joilla on lääkitsevä voima ja salaperäinen vaikutus. Missä maapohja on paksumpaa, kasvaa hiukan suurempia kasveja, mutta useimmat pienet maakummut ovat liian matalia jaksaakseen ravita puita. Ne voivat kyllä kasvaa jonkun matkaa ylöspäin, mutta jonakin päivänä lakaisee myrsky yli kallioiden ja alkaa hävitystyötään. Mahtavat, vanhat puut, joiden voimakkaat oksat olivat puhkaisseet maapohjan, makaavat siellä täällä ojentaen kaarnattomat, haalistuneet oksansa taivasta kohden kuin lihattomat käsivarret. On ikäänkuin he vielä kuoleman hetkellään olisivat turhaan apua huutaneet. Kääpiöpuut kasvavat kukkaisruumiitten yli ja ravitsevat itseään kuolleitten ydinvoimalla.