Punainen jumala

Punainen jumala. Tuo lutka... Isä Tarwater.

PUNAINEN JUMALA.

Kas noin! Basset katsoi kelloonsa ja vertasi äkillistä jyrähdystä mielessään arkkienkelin pasuunantörähdyksiin. -- Kaupungin muurien, ajatteli hän, pitäisi luhistua tuollaisesta valtavasta ja vastustamattomasta käskystä. Lukemattomia kertoja oli hän turhaan koettanut keksiä syytä tuohon tavattomaan jyrinään, joka kuului läpi koko seudun, tunkeutuen ympärillä asuvienkin heimojen kyliin. Vuorensola, josta ääni tuli, kajahteli sen kovasta aaltoilusta kunnes se tulvi yli ja täytti taivaan ja maan valtavalla pauhinallaan. Sairaan hillittömällä mielikuvituksella kuvitteli hän sen olevan jonkun alkuajan titaanin, joka oli poissa suunniltaan epätoivosta ja vihasta. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi ääni, kehoittavana ja käskevänä rajussa sävelvoimassaan ja tuntui, kuin olisi se ollut aiottu korvien kuultavaksi ulkopuolella meidän aurinkokuntamme ahtaita rajoja. Se sisälsi myös jyrisevän vastalauseen siitä, ettei ollut korvia, jotka kuulisivat ja ymmärtäisivät, mitä se tahtoi ilmituoda.

Sellaisena näyttäytyi se sairaan miehen mielikuvituksessa. Hän ponnisteli yhä ääntä eritellen. Se oli jyrisevä kuin ukkonen, pehmeä kuin kultaisen tiu'un ääni, ohut ja suloinen kuin jännitetyn hopeajousen näppäys -- ei, se ei ollut mitään tästä kaikesta, ei myöskään mitään tähän vivahtavaa. Hänen sanakirjassaan ja elämänkokemuksissaan ei ollut ilmaisutapaa tai miellettä kuvaamaan tätä ääntä.

Aika kului. Minuutit muuttuivat neljännestunneiksi, neljännestunnit puolitunneiksi ja yhä jatkui ääni; sen alkuperäinen äänivoima vaihtuu ehtimiseen, mutta siihen ei tullut uutta voimaa -- se himmeni, kajahti ja kuoli pois yhtä valtavana kuin oli alkanutkin. Muodostui kokonainen kaaos sekavaa mutinaa, lörpöttelyä ja kuiskauksia. Se vetäytyi vihdoin hitaasti pois, huokaus huokaukselta, jättiläissyliin, joka oli sen synnyttänytkin; se nyyhkytti esiin uhkaavia raivon kuiskauksia ja vietteleviä onnen kuiskauksia, koettaen saada itsensä kuulluksi, uskoa jollekin avaruudessa häilyvän salaisuutensa, jonkun suunnattoman kallisarvoisen ja tärkeän tiedon. Se muuttui kuin äänen haamuksi, joka oli kadottanut uhmansa ja lupauksensa ja muuttunut joksikin, joka jatkuvasti toistui sairaan miehen tietoisuudessa useita minuutteja sen jälkeen kuin se oli lakannut. Kun Basset ei enää voinut sitä kuulla, katsoi hän kelloonsa. Oli kulunut tunti siitä, kun arkkienkelin pasuunantörähdykset olivat kokonaan lakanneet.

-- Täälläkö kuoleman pimeys nielisi hänet? ajatteli Basset samalla kun hän muisti revolverinsa ja katseli kuumeen hävittämiä, luurankomaisia käsiään.

Mielikuvitus viekoitteli hänet vetämään suunsa hymyyn -- Childe Rolandille, joka vei taistelutorven huulilleen yhtä heikoin käsivarsin kuin hänkin. -- Oliko kulunut kuukausia vai vuosia, kysyi hän itseltään, kun hän ensi kerran Ringmanus-rannalla oli kuullut tuon salaperäisen kutsun? Hän ei olisi voinut vastata siihen, vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä. Pitkäaikainen sairaus oli ollut hirvittävä.. Hän oli tietoisesti voinut laskea useita kuukausia, mutta hän ei voinut laskea niitä pitkiä väliaikoja, jotka hän vietti horrostilassa. -- Kuinka oli kapteeni Batemanin laita neekeripyydystäjä "Narilla?" ihmetteli hän; ja oliko kapteeni Batemanin juoppo perämies jo kuollut deliriumiin?

Näistä tyhjistä tuumiskeluista johtui Basset ajatuksissaan eteenpäin muistellen kaikkea, mitä oli tapahtunut sen päivän jälkeen Ringmanuksen hiekkarannalla, kun hän ensi kerran kuuli äänen ja tunkeutui viidakkoon sen jälkeen. Sagawa oli tehnyt vastaväitteitä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän yhä edessään nuo ihmeelliset, pienet apinakasvot pelon valtaamina, selkä kuormitettuna luonnontuotteilla täytetyillä laatikoilla ja kädessä Bassettin perhosverkko ja haulikko, uikuttaen etelämeren englanninkielellään: "Minua olla liian pelkuri metsäss'. Ilkeä mies olla metsäss'".

Bassett hymyili surullisesti tätä muistellessaan. Pieni poikanen New Hanoverista oli pelännyt, mutta näyttänyt olevansa uskollinen ja hetkeäkään epäröimättä seurannut häntä pensaikkoon etsimään ihmeellisen äänen lähdettä. Se ei ollut mikään tulella kaiverrettu puunrunko, joka oli lähettänyt sodan julistuksiaan viidakkoon, oli Bassett sanonut itselleen. Hänen seuraava olettamuksensa ei myöskään ollut pitänyt paikkaansa, nimittäin se, että äänen lähde tai syy ei voinut olla kauempana kuin tunnin matkan päässä ja että hän helposti ehtisi takaisin iltapäiväksi "Nariin". "Iso melu ei olla hyvä, se olla paholainen", oli Sagawa selittänyt ja hän oli ollut oikeassa, sillä ennen päivän loppua oli hän saanut päänsä katkaistuksi. Bassettia puistatti. Sagawan oli varmaankin syönyt tuo ilkeä mies, joka "asustamas' metsäss'". Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet viimeksi, isännän haulikko ja koko luonnontieteellinen kalusto riistettynä, maaten kapealla polulla, jossa hänet hetki sitten oli surmattu. Niin, kaikki oli tapahtunut minuutissa. Bassett oli nähnyt hänen kärsivällisesti ponnistelevan eteenpäin taakkoineen. Sitten olivat Bassettin omat onnettomuudet alkaneet. Hän katsoi huonosti parantuneita, typistettyjä vasemman käden etu- ja keskisormiaan ja hankasi niillä varovasti syvää arpea niskassa. Vaikkakin pitkävartista tomahawkia oli heilutettu salamannopeudella, oli hän ollut kylliksi nopea liikkeissään väistyäkseen syrjään ja osaksi välttyäkseen iskulta. Kaksi sormea ja ilkeä päähaava olivat olleet hinta, jonka hän oli saanut maksaa hengestään. Toisella kiväärinsä piipulla oli hän surmannut villin, joka oli vähällä ollut tehdä lopun hänen elämästään, ja toisella oli hän passittanut iankaikkisuuteen erään Sagawan yli kumartuneista metsäläisistä ja saanut ilokseen nähdä, että laukaus oli osunut juuri mieheen, joka juoksi pois Sagawan pää kainalossaan. Kaikki oli tapahtunut kädenkäänteessä. Ainoastaan hän itse, surmattu villi ja Sagawa olivat jälellä tuolla villisikojen tallaamalla polulla. Pimeästä viidakosta molemmin puolin ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän muisti selvästi, kuinka kauhistunut hän oli ollut. Ensimäisen kerran elämässään oli hän surmannut ihmisolennon ja hän tuli melkein sairaaksi inhosta nähdessään, mitä hän oli tehnyt.

Sitten oli jahti alkanut. Hän oli vetäytynyt villisikapolkua ylöspäin pakoon seuraajiaan, jotka olivat hänen ja rannan välillä. Heidän lukumääräänsä ei hän voinut arvata. Heitä voi olla yksi, mutta myöskin sata, niin hyvin pysyttäytyivät he piilossa. Että muutamat heistä olivat kavunneet puihin ja siellä kiipeilivät eteenpäin pitkin viidakkokattoa, siitä oli hän varma, vaikkei hän eroittanutkaan heistä muuta kuin vilahduksen silloin tällöin. Mikäli hän voi kuulla, ei mitään jousia jännitetty, mutta vähän väliä vinkuivat nuolet hänen ohitseen -- mistä ne tulivat, ei hän tietänyt -- tai sattuivat puiden runkoihin ja putoilivat maahan hänen viereensä. Ne olivat luupäisiä ja varustettuja höyhenvarsilla, ja höyhenet, jotka olivat reväistyt kolibrien rinnoista, kiilsivät kuin jalokivet.

Kerran -- nyt, kauan aikaa jälkeenpäin, hymyili hän tätä ajatellessaan -- oli hän huomannut yläpuolellaan varjon, joka silmänräpäyksessä pysähtyi, kun hän kohotti katseensa. Hän ei voinut eroittaa mitään, mutta päätti uskaltaa vaaran ja oli laukaissut suuren panoksen karkeita hauleja. Kirkaisten kuin hullu kissa oli varjo silloin romahtanut alas puidenkorkuisten sanajalkojen ja kämmekkäiden läpi ja pudonnut hänen jalkojensa juureen yhä ulvoen raivosta ja tuskasta sekä iskenyt hampaansa hänen paksuihin saappaisiinsa. Hän puolestaan ei myöskään jäänyt toimettomaksi, vaan oli vapaalla jalallaan tehnyt lopun ulinasta. Siitä saakka oli Basset niin tottunut erämaaelämään, että hän naurahti ihastuksesta, kun tämä muisto palautui hänen mieleensä.

Minkälainen yö olikaan seurannut! Ei ollut ihme, että hän oli saanut niin voimakkaan ja vaihtelurikkaan kuumekohtauksen, ajatteli hän muistellessaan unetonta, tuskallista yötä, jolloin haavoista johtunut kipu ei ollut mitään verrattuna tuhansien moskitokärpästen pistoksiin. Oli ollut mahdotonta estää niiden puremista, sillä hän ei ollut uskaltanut sytyttää tulta. Ne olivat kirjaimellisesti ruiskuttaneet hänen ruumiinsa täyteen myrkkyä, niin että hän päivän laskiessa oli hoippunut sokeasti eteenpäin melkein kiinniturvonnein silmin, välittämättä siitä, tulisiko hänen päänsä hakatuksi ja keitetyksi kattilassa kuten Sagawan. Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa oli hän tullut lopen väsyneeksi niin sielultaan kuin ruumiiltaankin. Hän oli tuskin tajuissaan, niin hullu oli hän tuon hirmuisen myrkkyannoksen jälkeen. Useita kertoja laukaisi hän haulikkonsa hyvällä menestyksellä jälkeensä hiipiviä varjoja kohden. Pistävät päivähyönteiset ja mäkärät kiusasivat häntä tavattomasti ja hänen verinen haavansa houkutteli laumottain tungettelevia kärpäsiä, jotka takertuivat häneen kiinni ja jotka täytyi sivaltaa pois tahi musertaa rikki.

Kerran ennen päivän loppua kuuli hän jälleen tuon harvinaisen äänen, joka tuntui tulevan kaukaa, mutta kuitenkin mahtavasti voitti lähemmät sotarumpujen äänet metsässä. Jo tällöin teki hän erehdyksen. Luullen, että hän oli mennyt ohi äänen ja että se oli hänen ja Ringmanuksen rannan välillä, oli hän luullut kääntyneensä sitä kohden, vaikka olikin todellisuudessa kulkenut yhä syvemmälle ja syvemmälle salaperäisen saaren sydämeen. Sinä yönä ryömi hän banyanipuun juurien väliin ja nukkui nääntymyksestä, moskiittojen tehdessä hänen kanssaan mitä halusivat.

Seurasi sitten päiviä ja öitä, epäselviä kuin uni. Jotenkin selvästi muisti hän kumminkin tulleensa äkkiä keskelle neekerikylää ja nähneensä vanhusten ja lasten pakenevan viidakkoon. Kaikki, paitsi yhtä, olivat paenneet. Aivan lähellä yläpuolellaan oli hän kuullut vaikerrusta kuin olisi siellä ollut pelokas tai sairas eläin. Ja kun hän katsoi ylös, näki hän tytön tai nuoren naisen, joka riippui yhdestä käsivarrestaan polttavassa auringonpaisteessa. Hän oli ehkä riippunut siinä useita päiviä. Se näkyi hänen paisuneesta, ulosriippuvasta kielestään. Vielä hiukan elämää näkyi hänen kauhistuneessa katseessaan. Tyttö oli auttamattomasti kadotettu, ajatteli hän nähdessään kuinka turvonneet tytön jalat olivat, joka todisti, että hänen jäsenensä olivat runnellut ja luut murskatut. Hän päätti ampua tytön ja tähän päättyi näky. Hän ei voinut muistaa, oliko hän sen tehnyt vai ei, yhtä vähän kuin hän saattoi muistaa, kuinka oli joutunut kylään tai kuinka oli onnistunut hiipimään sieltä pois.

Monta irrallista kuvaa tuli ja meni Bassetin muistissa hänen läpikäydessään ajatuksissaan näitä hirveitä seikkailujaan. Hän muisti tulleensa erääseen toiseen, tusinan verran taloja käsittävään kylään, ja ajaneensa pyssyllään pakosalle kaikki muut paitsi erään vanhan miehen, joka oli kykenemätön pakenemaan ja joka sylki häntä ja kirosi ja vikisi hänen kaivaessaan esiin maauunin. Tämän hehkuvien kivien päältä hän veti paistetun porsaan, joka lähetti ruokahalua kiihoittavan tuoksun lehtikierrosten läpi, joihin se oli kääritty. Silloin oli hänet ensikerran vallannut käsittämätön julmuudenhalu. Syötyään ja porsaankinkku kädessään valmiina lähtemään oli hän suurennuslasillaan sytyttänyt erään majan olkikaton.