Merirosvon Testamentti

I. Vanha merikarhu ravintokissa "Amiraali Benbow". II. "Musta Koira" ilmestyy ja katoo. III. Billyn seikkailuja. IV. Musta merkki. V. Merimiehen arkku. VI. Sokean loppu. VII. Kapteenin paperit.

II. "Hispaniolan" kokki.

VIII. Minä matkustan Bristoliin. IX. Yksijalkasen kapakka. X. Ruutia ja aseita. XI. Matka. XII. Mitä kuulin omenatynnyrissä. XIII. Sotaneuvottelu pidetään.

III. Seikkailuni rannalla.

XIV. Kuinka seikkailuni alkoivat. XV. Ensimäinen yhteentörmäys. XVI. Aarresaaren mies.

IV. Piiritys.

XVII. Tohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui. XVIII. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Maihin meno. XIX. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Ensi päivän taistelujen loppu. XX. James Hawkin's jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys. XXI. Silverin lähetystö. XXII. Hyökkäys.

V. Seikkailuni merellä.

XXIII. Kuinka seikkailuni merellä alkoivat. XXIV. Laskuvesi. XXV. Venheeni retkeily. XXVI. Minä poistan merirosvolipun. XXVII. Israel Hands. XXVIII. Kultaa loppumattomasti.

VI. Kapteeni Silver.

XXIX. Vihollisen leirissä. XXX. He tapasivat käskijänsä. XXXI. Kunniasana. XXXII. Aarretta etsimässä. XXXIII. Ääni puusta. XXXIV. Päällikön kaatuminen. XXXV. Loppu.

I.

Vanha merirosvo.

Ensimäinen luku.

Vanha merikarhu ravintolassa "Amiraali Benbow".

Kun tartun kynään, niin palajan niihin aikoihin, jolloin isälläni oli "Amiraali Benbow"-niminen ravintola ja muuan päivän paahtama ruskeaihoinen merimies, jolla oli iso arpi otsassa, ensi kerran astui kattomme alle.

Muistan, yhtä hyvin kuin jos asia olisi vasta eilen tapahtunut, kun hän vaappuen tuli ravintolan eteen ja hänen takanaan kulki mies työntäen käsikärryjä, joissa oli merimiehen arkku. Hän oli pitkä, jykevärakenteinen mies, jolla olivat päivän paahtamat ruskeat kasvot. Hänen kätensä olivat käsnäiset ja arpiset ja kyntensä olivat mustat. Likasen valkea, sapelin iskun tuottama arpi ylettyi yli toisen posken. Muistan, että hän loi yleiskatsahduksen paikkaan ja samalla vihelteli ja puoli ääneen hyräili muuatta merimiehen laulua, jota hänen sittemmin kuulin usein laulavan.

Sitten koputti hän ovelle jonkinlaisella kepillä, ja kun isäni avasi oven, niin pyysi hän röyhkeästi lasin rommia. Kun sitä hänelle tuotiin, niin joi hän sen hitaasti, ikäänkuin tuollaisen tavaran tuntija konsanaankin ja samalla katseli läheisyydessä olevia kallioita ja ovikilpeämme.

"Tämähän on hauskannäköinen paikka eikä olleskaan hullumpi groggin-juontipaikka", sanoi hän vihdoin. "Käykö täällä paljon väkeä?"

Isäni vastasi, että ikävä kyllä ei.

"Sitten sopii minulle. Kuuleppas, poikani", huusi hän miehelle, joka työnsi käsikärryjä, "ajappas esiin ja kanna arkku sisään. Aijon viipyä täällä hetken aikaa. Olen hyvin vaatimaton. En pyydä muuta kuin rommia, kinkkua ja munia sekä luvan käydä tuolla kukkulalla laivoja katselemassa. Kuinkako teidän tulee minua kutsua? Kutsukaa kapteeniksi. Ahah! Kyllä huomaan, miltä kohdalta kenkä puristaa! Tuossa on!"

Hän heitti neljä kultarahaa kynnykselle. "Sanokaa minulle, kun nuo ovat lopussa", sanoi hän hyvin ylpeästi.

Joskin hänen vaatteensa näyttivätkin kuluneilta ja joskin hänen puhetapansa oli raaka, niin ei hän silti tavalliselta matroosilta näyttänyt, vaan paremmin perämieheltä tai laivurilta, joka oli tottunut siihen, että häntä toteltiin tai joka muutoin antoi nyrkin heilua. Mies, joka työnsi käsikärryjä, kertoi että vieraamme oli edellisen päivän aamuna saapunut "Kuningas Yrjö"-ravintolaan ja oli sitten tiedustellut rannikolla olevia ravintolia ja että hän oli valinnut meidän ravintolamme siksi, että tämä oli niin yksinäinen. Tämä oli kaikki, mitä saimme vieraastamme tietää.

Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Joka päivä kuljeskeli hän joko ympäri rakennusta tai sitten kallioilla kaukoputki kädessään. Koko illan hän taas istui eräässä tarjoiluhuoneen nurkassa lähellä takkaa ja joi hyvin vahvaa rommitotia. Tavallisesti ei hän vastannut mitään, jos häntä puhuteltiin, vaan päästi vain nenä-äänen, joka muistutti sumutorven ääntä. Sekä me itse että vieraamme opimme pian antamaan hänen olla rauhassa. Tultuaan tavallisilta päiväkävelyiltään, kysyi hän säännöllisesti, oliko joku merimiehen näköinen mies kulkenut tästä sivuitse maantietä pitkin.

Alussa luulimme, että hän ikävöi sellaista seuraa, joka kuuluisi samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin oli, mutta huomasimme sittemmin, että hän juuri sellaista tahtoi välttää. Kun joku merimies matkalla Bristoliin sattumalta tuli ravintolaamme sisään, niin tarkasteli ukko tätä ensin oviverhojen takaa ennenkuin astui huoneeseen ja oli sitten aina niin hiljaa kuin haudassa.

Eräänä päivänä otti hän minut muista syrjään ja lupasi minulle antavansa hopearahan kunkin kuukauden ensi päivänä, jos pitäisin tarkan vaarin eräästä merimiehestä, jolla oli vain yksi jalka, ja heti kun sellainen ilmaantuisi, ilmottaisin siitä hänelle. Tämä salaperäinen henkilö teki öitteni unet niin kamaliksi, että katsoin kyllä tuon kuukausipalkan ansaitsevani.

Kumminkin pelkäsin paljoa vähemmin kapteenia itseään kuin jotain muuta, joka hänet tunsi. Toisina iltoina nautti hän rommitotia paljoa enemmän kuin mitä hänen päänsä oikein sieti ja silloin istui hän ja lauleli vanhoja merimieslaulujaan olleskaan välittämättä muista sisällä olijoista. Toisinaan tuli hän raivopäiseksi ja pakoitti pelosta vapisevan seuran kuuntelemaan hänen ryövärijuttujaan tai yhtymään värssyjen loppukertoon. Eikä hän sallinut kenenkään ennen poistua ravintolasta kuin hän oli juonut itsensä niin humalaan, että nukkui.

Enimmin pelottivat ihmisiä hänen kamalat merikertomuksensa. Ja jos voi luottaa hänen omiin juttuihinsa, niin oli hän viettänyt elämänsä sellaisten olentojen parissa, jotka olivat kurjimmat luoduista olennoista, jotka koskaan ovat merellä liikkuneet. Ja se puhetapa jolla hän nämät kertomukset esitti, pelottivat kunniallisia paikkakuntalaisiamme yhtä paljon kuin ne rikoksetkin, joita hän kuvaili. Isäni väitti aina, että ravintolansa joutuisi rappiolle, koska asukkaat pian kyllästyisivät vieraamme hirmuvaltaan. Mutta minä luulen, jos totta puhutaan, että meillä oli etua hänen vierailustaan luonamme. Kun ensi peljästys oli ohi, niin oli paikkakuntalaisten mielestä oikea nautinto kuunnella ukon juttuja. Olivathan ne jotain vaihtelua maaelämän yksitoikkoisuudessa. Olipa muutamia nuorukaisia, jotka olivat häntä kovin ihailevinaan ja jotka kutsuivat häntä "oikeaksi vanhan ajan merikarhuksi" ja väittivät, että tuollaiset voimat ne tekivät Englannin merellä peljättäväksi.

Yhdessä suhteessa oli hän saattaa meidät perikatoon. Ne kultarahat, jotka hän oli antanut etukäteen, olivat nimittäin jo aikoja sitten lopussa, mutta isäni ei kumminkaan uskaltanut häneltä vaatia lisää, vaikka kuukausi kului toisensa jälkeen. Jos vähimmälläkään tavalla tästä hänelle huomautettiin, niin aivasti hän niin, että se tuntui karjumiselta ja "katsoi ulos" isäparkani huoneestaan.

Koko sinä aikana kun kapteeni asui meillä, ei hän tehnyt mitään muita muutoksia puvussaan, kuin että silloin tällöin osteli sukkia joltain lankakauppiaalta. Takkiansa paikkaili hän itse kamarissaan ja vihdoin oli se kokonaan paikoista kokoonpantu. Mitään kirjeitä ei hän koskaan saanut eikä myöskään lähettänyt, eikä koskaan puhellut muitten kuin naapuriemme kanssa ja näittenkin kanssa vain juovuksissa ollessaan. Hänen isoa merimiesarkkuaan ei kukaan meistä ollut nähnyt avoimena.

Toinen luku.

"Musta Koira" ilmestyy ja katoo.

Muutama kuukausi sen jälkeen kuin kapteeni oli meille saapunut, tapahtui ensimäinen niistä salaperäisistä tapahtumista, jotka vapauttivat meidät kapteenista, joskin eivät hänen asioistaan. Oli tavattoman ankara talvi ja isäni oli niin heikkona, että hänellä ei ollut suuria toiveita kevääsen asti elämisestä. Äitini ja minä hoidimme ravintolaa omalla vastuullamme eikä meillä ollut aikaa omistaa suurempaa huomiota vastenmieliselle vieraallemme.

Oli purevan kylmä tammikuun aamu. Kapteeni oli noussut ylös tavallista aikaisemmin ja mennyt rannalle hattu niskassa ja veitsi sivullaan sekä messinkinen kaukoputki kädessään. Äitini oli ylhäällä sairaan isäni luona ja minä katoin aamiaispöytää kapteenille. Äkkiä astui sisään mies, jota en ollut ennen nähnyt. Hänellä olivat kalpeat kasvot ja vasemmasta kädestään puuttui kaksi sormea. Ja vaikka hänellä olikin puukko vyöllään, niin ei hän silti miltään tappelijalta näyttänyt. Pidin alati vaarin merimiehistä, olivatpa nämät sitten yksi- tai kaksijalkaisia, ja muistan, että tämä vieras saattoi minut vallan hämmästymään. Hän ei näyttänyt merimieheltä, mutta kumminkin toi hän meren hajua mukanaan.

Kysyin, miten voin häntä palvella ja hän pyysi rommia. Mutta kun menin tätä noutamaan, istuutui hän pöydän viereen ja viittasi minua lähemmäksi.

"Onko tämä toverini Billin pöytä?" kysyi hän ja katsoi minuun.

Sanoin hänelle, etten tuntenut hänen toveriaan Billiä, vaan että pöytä oli katettu eräälle vieraalle, jota me kutsuimme kapteeniksi.

"Hyvä", sanoi hän, "tuo sopii toveriini Billiin. Hänellä on arpi toisessa poskessa ja hän on turkasen hupasa mies varsinkin silloin, kun hän on hutikassa. No, onko toverini Bill sisällä huoneessaan?"

Vastasin, että hän oli lähtenyt ulos.

"Mitä tietä hän meni, poikaseni?"