Punainen rutto

Polku kulki pitkin harjannetta, joka kerran oli ollut ratapenger. Mutta moneen vuoteen ei yksikään juna ollut liikkunut sillä. Kummallakin puolella kasvava metsä oli vallannut ratavieren ja kohosi nyt sen ylitse vihreänä puu- ja pensaskatoksena. Polku oli ainoastaan miehen levyinen ja olikin vain villien eläinten pakotie. Siellä täällä todisti ruosteinen, metsän maatuvien ainesten seasta esiinpistävä raudankappale, että kiskot ja pölkyt olivat vielä jäljellä. Eräästä liitekohdasta oli tunkeutunut ylös kymmenen tuuman vahvuinen puu nostaen kiskon pään korkealle ilmaan. Ratapölkky nähtävästi oli naulan kiinnipitämänä seurannut kiskoa ja ollut siinä asennossa niin kauan, että sora ja lehtien jäännökset olivat täyttäneet sen sijan, joten nyt tuo lahoava ja murentuva jäännös työntyi ilmoille omituisesti kallellaan. Vaikka rata oli vanha, huomasi selvästi, että se oli ollut yksiraiteinen. Tätä pakotietä pitkin vaelsi vanha mies oppaanaan nuori poika. He astuivat hitaasti, sillä vanhus oli sangen vanha. Halvauskohtaus oli saattanut hänen liikkeensä hervottomiksi, ja hän nojautui raskaasti sauvaansa. Karkeatekoinen, vuohennahkainen patalakki suojasi hänen päälakeaan päivänpaahteelta. Sen reunoista tunkeutuivat esiin takkuiset, lianharmaat hiukset ohuena kehyksenä. Suuresta lehdestä näppärästi valmistettu lippa varjosti hänen silmiään, ja sen alta tarkasteli hän jalkojensa tietä. Hänen partansa, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla lumivalkoinen, mutta joka näkyi joutuneen saman säiden ja leirin kuluttavan ja tahraavan vaikutuksen alaiseksi kuin hänen tukkansakin, valui melkein hänen vyötärölleen paksuna, liimautuneena kimppuna. Vuohennahkasta tehty yksinkertainen, tiheäkarvainen vaatekappale riippui hänen hartioiltaan suojaten rinnan. Hänen laihat, kuihtuneet käsivartensa ja jalkansa todistivat elämän ehtoopuolta, samalla todistivat niiden arvet ja naarmut sekä ruskea väri, että ne olivat olleet monet vuodet luonnonvoimien vaikutukselle alttiina.

Pojalla, joka hilliten lihastensa liiallista vilkkautta mukautui vanhuksen hitaaseen kulkuun johdattaakseen häntä, oli myös yksinkertainen puku -- rikkoreunainen karhuntaljan palanen. Sen keskellä oli reikä, josta hän oli pujottanut päänsä. Iältään hän ei saattanut olla vanhempi kuin kaksitoista vuotta. Hän oli kiinnittänyt keikailevasti toiselle korvalleen vastairroitetun sianhännän. Toisessa kädessään hänellä oli keskikokoinen jousi ja nuoli ja selässään viinentäysi nuolia. Tupesta, joka riippui kaulan ympäri kulkevasta hihnasta, työntyi esiin metsästyspuukon kulunut pää. Poika oli iholtaan kahvinruskea ja käveli joustavasti, astuen melkein kissan tavoin. Huomattavana vastakohtana hänen auringonpaahtamalle iholleen olivat hänen silmänsä -- siniset, tummansiniset, terävät kuin nuoli. Ne näyttivät kiinnittyvän kaikkeen ympärilläolevaan tavalla, joka ilmaisi tottumusta. Eteenpäin kulkiessaan hän samalla vainusi laajentuneilla, herkillä sieramillaan, jotka välittivät hänen aivoihinsa loppumattoman sarjan sanomia ulkomaailmasta. Myöskin hänen kuulonsa oli tarkka ja niin harjaantunut, että se toimi itsenäisesti. Erikoisesti ponnistelematta hän kuuli näennäisen hiljaisuuden kaikki heikot äänet -- kuuli ja kykeni erottamaan ja luokittelemaan ne -- aiheutuivatko ne tuulen kahistelemisesta lehdissä, mehiläisen surinasta vai hyttysen siiven soinnista, meren etäisestä vyörystä, joka saapui hänen korvaansa vain viihdyttävänä lauluna, vai saiko ne aikaan myyrä, joka työnteli multakasoja aivan hänen jalkainsa alla olevissa käytävissään.

Äkkiä hän jännittyi tarkkaavaiseksi. Korva, silmä ja nenä olivat antaneet hänelle varotuksen yht'aikaa. Hän kosketti kädellään vanhaa miestä, ja he seisahtuivat. Edestäpäin, penkereen toiselta reunalta, kuului ryskettä. Pojan katse oli naulattu pensaiden liikkuviin latvoihin. Suuri karhu, harmaakarhu, ryntäsi näkyviin, mutta huomattuaan ihmisolennon se pysähtyi yhtä nopeasti kuin nämäkin. Se ei pitänyt heistä ja murisi tyytymättömänä. Poika sovitti nuolen jouselle ja veti varovaisesti jänteen tiukaksi. Ei hetkeksikään hän hellittänyt katsettaan karhusta. Vanha mies tuijotti vaaraan vihreän lehtensä alta ja seisoi yhtä äänetönnä kuin poikakin. Muutaman silmänräpäyksen kesti tämä molemminpuolinen tarkastelu; sitten, karhun ilmaistessa yhä suurempaa ärtyneisyyttä, poika osoitti päänliikkeellä, että vanhuksen tuli astua polulta syrjään ja laskeutua ratapenkereeltä. Poika seurasi kulkien takaperin, jousi yhä jännitettynä ja valmiina. He odottivat, kunnes penkereen toiselta puolelta kuuluva pensaiden kahina todisti karhun menneen menojaan. Poika irvisti johtaessaan vanhuksen takaisin polulle.

"Aikamoinen otus, isoisä", virnisteli hän.

Vanha mies pudisti päätään.

"Ne vaan käyvät runsaammiksi päivä päivältä", valitti hän heikolla, epävarmalla äänellään. "Kukapa olisi uskonut, että minä olisin joutunut näkemään ajan, jolloin saa pelätä henkeään Cliff House'iin [San Franciscon läheisyydessä Tyynen meren rannalla sijaitseva suosittu virkistyspaikka. Suom.] johtavalla tiellä. Kun minä olin poika, Edwin, oli miehillä, naisilla ja pienillä lapsilla tapana tulla San Franciscosta tänne kauneina päivinä kymmentuhantisin joukoin. Silloin ei ollut karhuja. Ei, poikaseni. Ihmiset antoivat rahaa nähdäkseen niitä häkeissä, niin harvinaisia ne olivat."

"Mitä raha on, isoisä?"

Ennenkuin vanhus ehti vastata, poika muistikin ja työnsi riemuiten kätensä karhunnahkan alla olevaan pussiin ja otti esille kuluneen ja himmentyneen hopeadollarin. Vanhuksen silmät välähtivät, kun hän vei rahan lähelle niitä.

"En saata nähdä", hän mutisi. "Katsohan, voitko saada selville vuosiluvun, Edwin."

Poika nauroi.

"Oletpa sinä mainio, isoisä", huudahti hän hilpeänä, "kun aina uskottelet, että nuo pikkumerkit tarkottavat jotakin."

Vanhuksen katse ilmaisi hänen tavallista mielipahaansa, kun hän vei rahan uudelleen lähelle silmiään.

"2012!" huusi hän kimeällä äänellään ja alkoi sitten puhella eriskummallisesti. "Sinä vuonna magnaattien johtokunta nimitti Morgan viidennen Yhdysvaltain presidentiksi. Tämä mahtanee olla viimeksi lyötyjä rahoja, sillä sarlakkakuolema tuli vuonna 2013. Oi Jumala! -- en saata ajatella sitä! Siitä on kuusikymmentä vuotta ja minä olen ainoa nyt hengissä oleva ihminen, joka eli noina päivinä. Mistä löysit sen, Edwin?"

Poika, joka oli tarkastellut häntä samanlaisella suvaitsevalla mielenkiinnolla kuin heikkomielisen lörpötystä kuunnellaan, vastasi nopeasti.

"Sain sen Hoo-Hoolta. Hän löysi sen ollessamme paimentamassa vuohia lähellä San José'ta viime keväänä. Hoo-Hoo sanoi sen olevan rahan. Onko sinun nälkä, isoisä?"

Vanhus tarttui lujemmin sauvaansa ja ponnisteli eteenpäin. Hänen heikoista silmistään kuvastui ahneus.

"Kunpa Ristihuuli olisi löytänyt ravun... tahi kaksikin", mutisi hän. "Ravut ovat hyvää syötävää, mainion hyvää, kun ei enää ole hampaita ja kun on lastenlapsia, jotka pitävät vanhasta isoisästään ja mielellään pyydystävät rapuja hänelle. Kun minä olin poika --"

Mutta Edwin näki jotakin ja seisahtui äkkiä sovitellen nuolta jouselle. Hän oli pysähtynyt penkereeseen syntyneen syvennyksen partaalle. Entinen viemärijohto oli tässä kohden särkynyt, ja valloilleen päässyt vesi syönyt uoman täyteaineeseen. Vastakkaiselta puolelta työntyi esiin kiskon pää jonkun matkaa yli syvennyksen. Sen ruosteista pintaa ympäröivät köynnökset. Kauempana katseli häntä kaniini vapisevana ja epäröivänä, pensaan suojaan kyyristyneenä. Väli oli runsaasti viisikymmentä jalkaa, mutta nuoli osui maaliinsa; lävistetty kaniini äännähti pelosta ja tuskasta koettaessaan ryömiä vaivaloisesti pensaikkoon. Pojan ruskea iho ja liehuva talja vilahtivat salamana hänen hypätessään alas syvennykseen ja kavutessaan ylös toista seinämää. Hänen laihat lihaksensa olivat kuin teräsponnet ryhtyessään siroon ja tehokkaaseen toimintaan. Sadan jalan päässä tiheässä viidakossa saavutti hän haavoittuneen eläimen, löi sen pään murskaksi puunrunkoa vasten ja ojensi sen isoisän kannettavaksi.

"Kaniini on hyvää, sangen hyvää", vapisi vanhuksen ääni, "mutta kun on kysymys hienomakuisesta herkusta, pidän rapua parempana. Kun minä olin poika --"

"Miksi puhut niin paljon sellaista, jossa ei ole vähintäkään järkeä?" keskeytti Edwin vanhuksen kiihkeän ahneudenilmaisun.

Poika ei puhunut juuri näillä sanoilla, vaan lausui jotakin, joka muistutti niitä etäisesti, mutta joka sisälsi enemmän kurkku- ja umpiäänteitä sekä oli säästävämpi määrittelevien sanaliittojen käytössä. Hänen puheensa erosi melkoisesti vanhan miehen puheesta, ja tämäkin oli huolimattomuuden johdosta pilaantunutta englanninkieltä.

"Tahdon tietää, miksi sanot rapua hienomakuiseksi herkuksi? Rapu on rapu, eikö niin? En ole kuullut kenenkään antavan sille niin naurettavaa nimitystä", jatkoi Edwin.

Vanha mies huoahti eikä vastannut, ja he jatkoivat matkaansa äänettöminä. Aaltojen kuohu kävi kovemmaksi, kun he astuivat metsästä merta rajottavalle hiekkakinos-aukealle. Hiekkaisilla mäennyppylöillä oli laitumella muutamia vuohia. Niitä paimensi nahkoihin puettu poika, jota auttoi sudennäköinen, vain vähän paimenkoiraa muistuttava koira. Meren ääneen sekaantui yhtenäinen, kumea haukunta ja mylvinä, joka kantautui sadan kyynärän päässä rannalta sijaitsevilta, aaltojen kuluttamilta kallioilta. Siellä suunnattomat merileijonat nousivat vedestä paistattaakseen päivää tahi tapellakseen keskenään. Rannalla kolmas metsäläispoika hoiteli nuotiotulta, joka lähetti ilmoille sakean savun. Hänen viereensä oli laskeutunut makaamaan useita susikoiria, jotka olivat samanlaisia kuin vuohia paimentava.

Vanhus joudutti askeleitaan nuuskien kiihkeästi, kun hän lähestyi tulta.

"Simpukoita!" hän mutisi hurmioissaan. "Simpukoita! Ja eikö tuo olekin rapu, Hoo-Hoo? Eikö tuo olekin rapu? Oh, te pojat olette hyviä vanhalle isoisällenne."

Hoo-Hoo, joka ilmeisesti oli Edwinin ikätoveri, virnisteli.

"Vallan tarpeeksi, isoisä. Sain neljä."

Vanhan halvaantuneen miehen kiihko oli säälittävä. Hän istuutui hiedalle niin nopeasti kuin hänen jäykistyneet jäsenensä suinkin sallivat ja ryhtyi kohentelemaan hiilloksesta suurta kalliosimpukkaa. Kuumuus oli pakoittanut sen kuoren aukenemaan, joten se oli täydelleen kypsynyt kauniin punaiseksi kuin lohen liha. Pitäen sitä peukalonsa ja etusormensa välissä hän vei sen suuhunsa yhä kiihkosta vapisten. Mutta se oli liian kuuma, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän sylkäisi sen ulos yhtä nopeasti. Hän huudahti kivusta, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään alas poskille.

Pojat olivat täysiä metsäläisiä; he tajusivat humoorin ainoastaan metsäläisten raa'alla tavalla. Heistä tapaus oli hirmuisen hauska ja he purskahtivat nauruun. Hoo-Hoo hyppeli ilmassa Edwinin kieriskellessä riemuitsevana maassa. Vuohia paimentava poika tuli juosten liittyäkseen ilonpitoon.

"Pane ne jäähtymään, Edwin, pane ne jäähtymään", valitti vanhus mielipahoissaan. Hän ei koettanutkaan pyyhkiä pois kyyneliä, jotka vielä virtasivat hänen silmistään. "Jäähdytä myös yksi rapu, Edwin. Tiedät, että isoisä pitää ravuista."

Hiilloksesta kuului kovaa sihinää, kun kuumuus pakotti simpukoiden kuoret avautumaan ja kosteuden haihtumaan. Ne olivat suuria, vaihdellen pituudeltaan kolmesta kuuteen tuumaan. Pojat vetivät ne esiin kepeillään ja asettivat ne suurelle ajopuunkappaleelle jäähtymään.