Nuori-Viro: Muotokuvia ja suuntaviivoja

Nuorvirolainen runoilija Gustav Suits nimittää runoissaan lakeaa, kaikkien tuulien lakaisemaa kotimaataan Tuulimaaksi. Nimi on hyvin keksitty; Viro on aikakirjojensa alusta ollut todella Tuulimaa, maantieteellinen portto, jonka jokainen on voinut omakseen ottaa, valloittajien kädestä käteen käypä vaihtotavara, -- vuoroin saksalaisten, tanskalaisten, puolalaisten, ruotsalaisten, venäläisten ja taas saksalaisten hallussa, kaikkien naapuriensa, -- ei vain maan varsinaisten isäntien, virolaisten. Sen maantieteellinen asema luonnollisena Idän ja lännen välisenä kauttakulkupaikkana on tehnyt sen aina tähän päivään saakka hävittävien sotien tantereeksi. Viro on tähän saakka valitettavasti yksinomaan saanut kokea asemansa hankaluutta; sen viimeiset kehitysvuosikymmenet ja tämänpäiväiset vaiheet eivät yllätyksellisyydessä ole suinkaan jääneet edeltäjistään missään suhteessa jäljelle.

Mutta samalla Viro saa kiittää mailmansodan väkevää valonheittäjää, että se tästälähin on olemassa eurooppalaisessa tietoisuudessa eikä vain Euroopan kartalla. Olemattomuutensa hämärästä se on yhtäkkiä vedetty suurvaltiollisten neuvottelupöytien ääreen, meluisiin parlamenttiväittelyihin; nämä pari sataa penikulmaa Itämeren etelärannikkoa tulevat kaikesta päättäen vielä rauhanneuvotteluissakin aiheuttamaan verettömiä turnajaisia. Miten hyvänsä langenneekin Viron valtiollinen arpa, joka tapauksessa Viro on tästälähtien oleva Länsi-Eurooppaa. Eurooppa on tullut Viroon, tosi kyllä, sodalla ja miekalla.

Tällaisena ajankohtana saa aivan erikoisen valaistuksensa se virolainen sivistysvirtaus, jonka keskeisimpänä pyrkimyksenä on ollut juuri eurooppalaisuus, lujien siteitten, joskin vain henkisten, luominen Länsi-Eurooppaan päin, akkunoitten ja ovien avaaminen eurooppalaiselle kulttuurille.

Pinnallisesti katsoen voi henkinen liike, joka Noor-Eestin, Nuoren-Viron, nimellä jo toista vuosikymmentä on hedelmöittänyt virolaista kirjallisuutta ja sivistyselämää, näyttää Viron oloissa tuiki irralliselta ilmiöltä. Voi tuntua käsittämättömältä, mitenkä näennäisesti vailla varsinaisia edellytyksiä yhtäkkiä syntyy liike, jonka suuntaviiva tähtää ylikulttuuriin ja muotohienostukseen, suinkaan suoranaisesti jatkamatta virolaisia talonpoikaissivistystraditsioita; jonka iskusanoilla: eurooppalaisuus, yksilöviljelys, estetismi, on niin outo ja yksinäinen kaiku keskellä ensimäisen polven nousukasyhteiskuntaa. On mahdollisesti hetkeksi taipuvainen pitämään nuoren kirjallisen polven myötääntuomaa henkistä kuormitusta vain maahantuonti- tai kauttakulkutavarana, enemmän tai vähemmän elimellisesti vieraana Viron henkiselle aatevarastolle, siirrettynä suorastaan suuremmista ja kehittyneemmistä kulttuureista, -- siksi siteettömänä ympäristöönsä tai lähimpään sivistysmenneisyyteen esiintyy ensi katsannolta nuorvirolainen liike.

Epäilemättä onkin nuorvirolaisuudessa paljon yleistä, kansainvälistä kulttuurihapatusta, jonka harva kulttuuri itse kustantaa, vaan joka kulkee lainana maasta maahan. Mutta puhua Noor-Eestin kehityksellisestä juurettomuudesta olisi suuresti liioiteltua. Yhtä hyvin kuin jokainen yksilöllisen elämän yllättävinkin ilmaisu on seuraus usein maanalaisesta, mutta silti oleellisesta kehityskulusta, samoin puhkeavat sivistyselämällisetkin ilmiöt vain kehityksen pakosta. Joskaan Noor-Eesti ei ehkä ole kasvanut virolaisista kirjallisista traditsioista, se on kuitenkin eroittamattoman elimellisesti kasvanut virolaisesta maakamarasta, se on pohjimmiltaan osa samaa henkeä, joka muodostuu Liivinmaan ja Tallinnanmaan lakeuksilla, tässä erikoisesti virolaisessa ilmastossa, missä kaikki täällä on tuomittu kypsymään, -- tai mätänemään.

"Uudenaikuisen taiteen probleemi on Virossa samalla uudenaikuisen kulttuurin probleemi" kirjoittaa nuorvirolainen Gustav Suits. Nämä sanat osuvat ytimeen. Noor-Eesti ei ole suinkaan mikään yksinomaan kirjallinen liike, se merkitsee päinvastoin kokonaista sivistysvirtausta. Ja voi olla, ehkä on eräänlainen virolaisen psyyken täysi-ikäisyyden merkki, että se nuorvirolaisen liikkeen kautta pyrki käsiksi eurooppalaisen sivistyksen saavutuksiin, ensi kertaa vailla saksalaisen tai venäläisen kulttuurin holhousta.

2.

Viro on viimeiset pari vuosikymmentä elänyt syvälle menevää murroskautta, josta lähimpänä seurauksena on koko virolaisen yhteiskunnan erittäin kaoottinen ilme.

On epäilemättä jotain kaoottista ja muodotonta jo itse virolaisessa sivistyskehityksessä, jotain henkisen salto-mortalen luonnottomuudesta ja vaarallisuudesta.

Havainnollisemmin tuskin voinee tämän kehityksen äkkinopeutta kuvittaa, kuin rinnastamalla, kuten on tehty, kaksi tosiasiaa, kaksi julkitapahtumaa Tallinnan n.k. venäläisellä torilla. Viime vuosisadan 60-luvulla kärsi tällä torilla julkisen raipparangaistuksen joukko Anijan pitäjän talonpoikia, joitten ainoa rikos oli, että he olivat uskaltaneet saapua lähetystönä Tallinnaan anomaan uuden, työorjuuden poistamista koskevan lain pikaisempaa käytäntöön sovelluttamista. Tasan puolivuosisataa myöhemmin, Anno Domini 1913, saman torin varrella, vain muutaman sadan askeleen päässä entisestä rangaistuspaikasta, vietettiin vastarakennetun virolaisen teatteri- ja konserttipalatsin Estonian juhlallisia vihkijäisiä, joita läsnäolollaan kunnioitti Tallinnanmaan hallinnon silloinen korkein edustaja.

"Venäläiseltä torilta Estoniaan, siinä Viron kansan kehitys puolen vuosisadan kuluessa", sanoo näitten tapahtumain rinnastaja, virolainen sosialisti M. Martna. Mikään teoreettinen mahdottomuus ei ole, että joku samoista lainheitoista talonpojista, jotka viisikymmentä vuotta takaperin viruivat raippalavitsoillaan, olisi ollut samettiin ja silkkiin ja kuosikkaisiin hännystakkeihin puettujen lastensa ja lastenlastensa kanssa kuuntelemassa Tanskan prinssin Hamletin sanoja omalla kielellään.

Sivistyksellinen kuolonhyppy, -- epäilemättä! -- pakollinen, kuten koko kiireellinen kehitystempokin. "Tie, jota käymme, on väistämätön, ja sen takia oikea tie", kirjoittaa nuorvirolainen Friedebert Tuglas. Kahden suuren, voimakkaan ja päälle tunkeutuvan kulttuurin puristuksessa, alati likistettynä kuin alasimen ja vasaran väliin, on virolaisuus ollut pakoitettu tekemään äkkihyppäyksensä, jonka seurauksia se yhä vieläkin potee.

Tämä itsessään jo ylen nopea ja sentakia kansallisen elimistön tasapainolle vaarallinen kehitys tapahtui sitäpaitsi aivan poikkeuksellisissa oloissa. Sen on ollut kehitystä luonnottomissa ja epäterveissä olosuhteissa, kehitysviivan alituista ja väkivaltaista katkeamista, jatkuvan, vapaan kehityksen keinotekoista ja ulkonaisilla pakkokeinoilla aikaansaatua typistystä. Ei tarvitse muuta kuin ajatella, kuinka pitkän aikaa Virossa on vallinnut n.s. päinvastainen selektsio: kaikki kykenevimmät, aloitevoimaisimmat, kehitysmahdollisimmat ainekset ovat miltei säännöllisesti irtauneet virolaisen kansallisuuden rajoista ja yhtyneet toisiin kulttuuriaineksiin; jäljelle jäävä osa on ehdottomasti ollut ala-arvoisempaa laadultaan. Sanomattakin on selvää, että tämän kulttuurikehityksen saavutukset ovat olleet enemmän tai vähemmän pinnallista laatua, ja ettei sisäinen kehitys ole aina jaksanut käydä yhtä rintaa ulkonaisen kanssa.

Kuitenkin voi tässäkin kaoottisessa sivistyskehityksessä eroittaa jo useampia latoutumia, sivistyskerrostumia, jotka olivat ehtineet muodostua ennen Noor-Eestin esiintymistä. Noor-Eesti on henkisesti ja sivistyksellisesti toista, oikeammin kolmatta, polvea, ja sen kehityksellinen velka edellisille polville epäilemättä suurempi, kuin mitä nuorvirolaiselta taholta tähän saakka on tahdottu tunnustaa.

Ensimäinen varsinainen sivistyskerrostuma syntyi Virossa jo kansallisen herätyksen aikoina. Se oli tosin monessa suhteessa vain suoranainen vironnos silloisesta baltilaissaksalaisesta kulttuurista, kuten oli käännöstä suurin osa silloisesta virolaisesta kirjallisuudestakin, uskollisesti saman baltilaisen kulttuurin vanavedessä kulkeva, kauan aikaa hieman teologista, ettei sanoisi lukkarikoulumestarillista sävyltään, huolimatta parista todella suuripiirteisestä persoonallisuudesta, joitten nimet, kuten Kreutzwaldin ja Koidulan, eroittamattomasti ovat siihen liittyneet. Tältä sivistyskerrostumalta puuttuu epäilemättä vielä sekä syvyyttä että laajuutta; puhua sen yhteydessä sivistyksellisestä kokoomuksesta olisi tällä asteella vielä ennenaikaista. Viron ensimäistä kansallista nousua kannattamassa ei ollut vielä mikään itsetietoinen sivistynyt sääty, vaan ainoastaan yksityisiä, hyvin erimääräisen sivistyksen saaneita henkilöitä eri säätyluokista, ja sen koko ilme tunteileva, romanttinen, täynnä kansallista vaahtoviinilyriikkaa.

Monta vertaa laajemman ja monipuolisemman kulttuurikerrostuman loi sensijaan jo se polvi, joka vuosisadan vaihteessa sai Virossa aikaan uuden kansallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen nousun.

Tällä "tarttolaisella renessanssilla", joka välittömästi seurasi venäläistyttämiskauden saeculum obscurumia, kuten Tuglas sitä nimittää, oli alun alkaen aivan toinen henkinen ilme kuin kansallisella romantiikalla, Jannsenin ajoilla miespolvea takaperin. Sen sivistysilmasto ensinnäkään ei ollut enää sama suljettu baltilaissaksalainen. Venäläisen koulun, venäläisen yliopiston kautta oli saksalaiseen kulttuurihenkeen tuntuvasti sekaantunut slaavilaisen hengen, slaavilaisen kulttuurin vaikutus, useissa suhtein ehkä pikemmin kielteinen kuin myönteinen, mahdollisesti henkisiä tautejakin synnyttävä, mutta joka tapauksessa kuitenkin ahdasta baltilaista näköalaa laajentava. Tarttolaisen nousukauden ideologia ei eroa ehkä niinkään suuressa määrin heräämisajan ideologiasta, mutta näitten kansallisten aatteitten toteuttamistapa on perinpohjin toinen. Viron uusi nousu on kokonaan vapaa kaikesta kansallisesta tunteilusta, hyvin järjestetty, lujapohjainen ja reaali, kuten lakitieteellinen mielikuvitus. Se on aika, jolloin lakitieteen kandidaatti Jaan Tõnisson ottaa Viron tärkeimmän sanomalehden Postimiehen haltuunsa, henkilöllisyys, sekoitus yleisälyä ja häikäilemätöntä kansantribuunia, ja rautaisella tarmollaan alkaa järjestää kansalliseen sekä yhteiskunnalliseen työhön virolaisen yhteiskunnan eri aineksia.

Voi syyllä lukea varsinaisen virolaisen sivistyneistön synnyn vasta näiltä ajoilta; vasta nyt pääsee viro sivistyneitten piirien käyttö- ja kotikieleksi, mikä kuitenkin osaksi kai on johtunut venäläisen koulun hävittävästä vaikutuksesta ennen niin yleiseen saksan kielen taitoon. Tämä aika pani käyntiin monet uudenaikuisen virolaisen sivistyskoneiston osista, se sai pystyyn virolaisen teatterin, virolaisen korkeamman koulun, virolaisen kirjallisuuden seuran, virolaisen museon. Sitä on syyllä syytetty kaikkiaatteisuudesta; se taisi samana päivänä laskea teatteritalon ja osuuskaupan kulmakiven; perustaa yhtaikaa tieteellisen aikakauskirjan ja siipikarjakannatusyhtiön. Mutta se pani pohjan virolaiselle vauraudelle; virolaisten raha- ja luottolaitosten perustaminen, osuustoiminnan järjestäminen ympäri maata, maanviljelyksen saattaminen nykyaikaiselle kannalle, maanviljelysseurojen yhä tarmokkaamman toiminnan kautta, jossa tarttolaisilla jokavuotisilla maanviljelysnäyttelyillä on ollut niin suuri osansa, -- kaikki on ollut kohottamassa yleistä varallisuuden tuntua, mikä nykyiselle Virolle on niin ominaista.