Pakkasen lapsia

Elämän laki. Valheellinen Nam-Bok. Keesh, Keesh'in poika. Kaunis Li-Wan. Salaisuuksien Haltija.

Elämän laki.

Vanha Koskoosh kuunteli ahneesti. Vaikka hän jo aikoja sitten oli menettänyt näkönsä, kuuli hän hyvin, ja heikkokin ääni tunki vielä hänen ymmärrykseensä, joka kuitenkaan ei jaksanut enää hänen ryppyisen otsansa takaa seurata maailman menoa. Aha! Sit-cum-to-ka siellä kiroaa kimakasti koiria, piiskatessaan niitä valjaisiin. Sitcum-to-ka oli hänen tyttärensätytär, mutta hänellä oli liiaksi työtä ehtiäkseen ajatella vaivaista äitinsä isää, joka avuttomana ja hyljättynä yksin istui huoneessa. Leivättä oli lähdettävä. Pitkä matka oli edessä ja lyhyt päivä ei ottanut viipyäkseen. Elämä ja elämän, ei kuoleman, velvollisuudet kutsuivat häntä. Ja Koshkoosh'in loppu ei ollut kaukana.

Vanhaa miestä kauhistutti tämä ajatus hetkisen ja hän koetteli veltolla, vapisevalla kädellään vieressään olevaa pientä polttopuuläjää. Tultuaan vakuutetuksi siitä, että puut olivat tallella, piiloitti hän kätensä jälleen koinsyömän turkkinsa laskoksiin ja alkoi taas kuunnella. Puoleksi jäätyneitten nahkojen vihaisesta ritinästä hän ymmärsi, että päällikön peurannahkateltti oli hajotettu ja sitä nyt koottiin eteenpäin kuljetettavaksi. Päällikkö oli hänen poikansa, jäntevä ja väkevä heimonsa miesten päämies ja mainio metsänkävijä. Kun naiset vitkastelivat kootessaan leirin irtainta, torui hän, korottaen ääntään, heitä hitaudestaan. Vanha Koskoosh heristi korviaan. Viimeisen kerran oli hän nyt kuuleva tämän äänen. Tuolla hajoitettiin jo Geehow'in teltta. Ja tuolla Tuskan'in. Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän; ainoastaan shamaanin [noita, poppamies] asunto mahtoi enää olla pystyssä. Kas niin! Nyt ne kävivät senkin kimppuun. Hän kuuli shamaanin marisevan sovitellessaan sitä rekeen. Jokin lapsi itkeskeli ja nainen tyydytteli sitä hiljaisilla, ynisevillä kurkkuäänillä. Pieni Koo-tee, ajatteli vanha mies, ärtyinen lapsi, eikä juuri vahvakaan. Se kuolee ehkä piankin, ja sitten sille sulatettaisiin kuoppa jäätyneeseen tundraan ja ladottaisiin kiviä päälle ahmoilta varjelemaan. No niin! Mitä se merkitsee? Korkeintaan muutamia vuosia ja sitä menoa menisivät niin täydet kuin tyhjätkin vatsat. Lopuksi odotti nälkäinen kuolema, nälkäisempänä kuin kukaan heistä.

Mitä nyt? Aha, miehet köyttivät rekiä, kiristäen hihnoja. Hän, joka kohta ei enää kuuntelisi, kummasteli. Piiskat vinkuivat koiralaumassa, ne kiljahtelivat. Kuinka ne vihasivatkaan työtä ja matkaa! Ne loittonivat. Reki toisensa jälkeen painui hiljaisuuteen. Nyt ne olivat poissa. Ne olivat hävinneet hänen elämästään ja hän eli yksin viimeisiä katkeria hetkiään. Ei! Lumi narahti mokkasiinin alla; mies, joka seisoi hänen vieressään, laski hellävaroen kätensä hänen päälaelleen. Hyvä oli hänen poikansa näin tehdessään. Hän muisti muita vanhuksia, jokien pojat eivät olleet jääneet heimosta jälkeen. Mutta hänen poikansa oli. Hän ajatteli menneisyyttä, kunnes nuoren miehen ääni palautti hänet nykyisyyteen.

"Onko sinun hyvä ollaksesi?" kysyi poika.

"Vallan hyvä", vastasi vanhus.

"Vieressäsi on puita", jatkoi nuorempi mies, "ja nuotio palaa kirkkaasti. On pilvinen aamu ja pakkanen on lauhtunut. Kohta tulee lumisade. Nyt sataakin jo lunta."

"Niin, nyt sataa jo lunta."

"Heimon miehillä on kiire. Heidän kuormansa ovat raskaat ja heidän vatsansa ravinnon puutteesta kuopallaan. Matka on pitkä ja he kulkevat nopeasti. Minä lähden nyt. Onko hyvä niin?"

"Hyvä on. Minä olen kuin syksyn lehti, joka juuri vielä pysyy kiinni oksassa. Ensimäinen tuulenhenkäys minut pudottaa. Minun ääneni on niinkuin vanhan vaimon ääni. Minun silmäni eivät minulle enää jalkojeni tietä näytä ja minun jalkani ovat raskaat ja minä olen väsynyt. Hyvä on näin."

Hän painoi päänsä nöyrästi alas, kunnes valittavan lumen viimeinenkin narahdus oli häipynyt ja hän tiesi poikansa olevan kuulumattomissa. Silloin hänen kätensä äkkiä ojentui puita kohden. Ainoastaan ne olivat vielä hänen ja ijäisyyden välillä, joka kita ammollaan odotti häntä. Hänen elämänsä mittana oli lopulta kourallinen puupalikoita. Yksi kerrallaan ne katoaisivat tulen ravinnoksi ja samaten, askel askeleelta, hiipisi kuolema hänen kimppuunsa. Kun viimeinen palikka oli lämpönsä luovuttanut, alkaisi pakkanen koota voimiaan. Ensin kuolisivat hänen jalkansa, sitten hänen kätensä ja jäykkyys siirtyisi hiljalleen jäsenistä ruumiiseen. Hänen päänsä retkahtaisi eteenpäin, polville, ja hän pääsisi lepoon. Sehän on helppoa. Kaikkien ihmisten on kuoltava.

Hän ei valittanut. Sellaista oli elämän meno ja se oli paikallaan. Lähellä maata hän oli syntynyt, lähellä maata elänyt, eikä sen laki ollut outo hänelle. Se oli kaiken lihan laki. Ei luonto hemmoitellut lihaa. Ei se välittänyt siitä palasesta, jota kutsuttiin yksilöksi. Suku ja rotu kiinnittivät sen mieltä. Tämä oli syvin abstraktinen käsite, minkä Koskoosh'in barbaarinen järki voi sulattaa, mutta sen hän täydellisesti omaksui. Hän näki siitä esimerkkejä koko elämässä. Mahlan nouseminen, pajunkissan puhkeava vehreys, kellastuneen lehden putoaminen -- siinähän yksinään oli jo koko juttu. Mutta yhden tehtävän antoi luonto yksilölle. Ellei hän sitä täyttänyt, oli hänen kuoltava. Jos täytti, niin sama asia, hänen oli kuoltava sittenkin. Siitä ei luonto pitänyt väliä; moni totteli, mutta ainoastaan totteleminen -- ei tottelija -- eli, eläen eteenkinpäin. Koskoosh'in heimo oli hyvin vanha. Vanhat miehet, jotka hän oli poikasena tuntenut, olivat tunteneet vanhoja miehiä ennen omaa aikaansa. Sentähden heimo eli, että se takasi kaikkien jäsentensä tottelemisen, menneistä ajoista asti, jäsenten, joiden lepopaikkoja ei kukaan enää muistanut. Ei heitä otettu lukuun, he olivat vain välikohtauksia. He hävisivät kuin pilvet suviselta taivaalta. Hänkin oli välikohtaus ja häviäisi. Luonto ei siitä piitannut. Se antoi elämälle tehtävän ja sääti lain. Jatkaa sukua oli elämän tehtävä ja sen laki oli kuolema. Tyttölapsi oli kaunis katsella voimakkaana ja kehkein rinnoin, käyden joustavasti, valon hohde silmissään. Mutta hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä. Hänen silmiensä hohde kirkastui, hänen askeleensa tulivat nopeammiksi, joskus hän oli ylpeä nuorille miehille, toiste arkaili hän heitä ja hänen levottomuutensa tarttui heihin. Ja yhä kauniimmaksi tuli hän katsella, kunnes joku metsästäjistä ei enää voinut hillitä itseään, vaan otti hänet telttaansa keittämään ja työtä tekemään ja äidiksi tuleville lapsillensa. Ja saatuaan jälkeläisiä, kadotti hän kauneutensa. Hänen jäsenensä alkoivat kangistua, hänen silmänsä tulivat himmeiksi ja rupesivat verestämään, ja ainoastaan pienet lapset iloitsivat saadessaan leiritulella painautua vanhan vaimon ryppyistä poskea vastaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä. Vielä vähän aikaa, niin hän, jos näkyisi nälänhädän merkkiäkään, tai jos lähdettäisiin pitemmälle matkalle, jätettäisiin jälkeen niinkuin Koskoosh jätettiin nyt -- lumeen ja viereen kourallinen puupalikoita. Sellainen oli laki.

Hän lisäsi huolellisesti palikan nuotioon. Kaikki oli samanlaista, jokapaikassa. Ensimäinen pakkanen hävitti sääsket. Pieni orava meni piiloon kuollakseen. Kun jänis vanheni, tuli siitä hidas ja raskas, eikä se enää päässyt vihollistaan pakoon. Itse iso, pitkäkuonoinen karhukin tuli kömpelöksi, sokeaksi ja kiukkuiseksi ja lopulta sen tappoi kourallinen haukkuvia koiria. Hän muisti, kuinka hän oli hyljännyt oman isänsä eräänä talvena Klondyken ylämaassa, vuotta ennen kuin lähetyssaarnaaja oli tullut puhuvine kirjoineen ja lääkelaatikkoineen. Monta kertaa oli Koskoosh nuollut huuliansa muistaessaan tätä laatikkoa, vaikka hänen kielensä nyt oli kuiva. "Tuskienvaimentajasta" hän erittäinkin oli pitänyt. Mutta saarnaaja oli sittenkin vaivaksi, sillä hän ei ollut tuonut eväitä leirille, mutta söi tavattomasti ja metsästäjät napisivat. Hän kylmettyi Mayo'n vuorilla ja myöhemmin koirat kaapivat kivet syrjään ja tappelivat hänen luistaan.

Koskoosh pani toisen palikan valkeeseen ja yhä kauemmaksi menneisyyteen vaipuivat hänen ajatuksensa. Hän muisti Ison nälän ajan, jolloin vanhat miehet ryömivät nuotion ääreen vatsat tyhjinä, ja kertoivat hämäriä taruja vanhoilta ajoilta, jolloin Yukon kolmena talvena vuolaana virtasi ja sen jälkeen oli kolmena kesänä jäässä. Siihen nälänhätään hänen äitinsäkin oli sortunut. Suvella ei lohi noussut ja heimo odotti talvea ja hirvien tuloa. Talvi tuli, mutta hirviä ei. Ei koskaan, ei edes vanhojenkaan miesten aikana, oltu näin kovia koettu. Mutta hirvet eivät vaan tulleet ja oli jo seitsemäs vuosi ja jänikset eivät olleet tehneet poikasia ja koirista ei ollut jäljellä muuta kuin luukasoja. Ja kautta pitkän pimeyden ajan lapset valittivat ja kuolivat, samoin naiset ja vanhat miehet; ja koko heimosta ei yksi kymmenestä elänyt tervehtiäkseen aurinkoa sen keväällä palatessa. Se oli nälänhätää.

Mutta olihan hän elänyt runsaudenkin aikoja, jolloin ruoka mätäni heidän käsiinsä ja koirat olivat lihavia ja kelvottomia työhön liian syömisen takia, jolloin he jättivät metsänriistan tappamatta ja naiset olivat hedelmällisiä ja teltat täynnä konttaavia poika- ja tyttölapsia. Silloin miesten sisu yltyi ja uudistaen vanhoja riitajuttuja kulkivat he yli eteläisten vuorten tappaakseen Pelly-heimon ja länteenpäin voidakseen istua Pananamiesten sammuneitten leiritulien ääressä. Hän muisti, kuinka hän poikasena, tällaisen runsauden aikana näki susien kaatavan hirven. Zing-ha makasi hänen kanssaan lumessa katselemassa leikkiä -- Zing-ha, josta sittemmin tuli metsänkävijöistä parhain ja joka lopulta putosi Yukonin avantoon. Hänet löydettiin kuukautta myöhemmin; hän oli kömpinyt puolittain pois avannosta, mutta jäätynyt siihen.

Niin! Se hirvi. Zing-ha ja hän olivat sinä päivänä lähteneet kotoa, leikkiäkseen metsästäjiä, matkien isiänsä. Joen rannalla he huomasivat tuoreet hirven jäljet ja niiden ympärillä susien jälkiä. "Se on vanha", sanoi Zing-ha, joka paremmin päätteli merkeistä, "vanhus, joka ei jaksa seurata laumaa. Sudet ovat sen eroittaneet veljistänsä ja eivät sitä päästä enää." Ja niin kävikin. Niin ne tekivät aina. Yötä päivää, lepäämättä, näyskien sen kinttuja ja kuonoa seurasivat ne sitä loppuun asti. Ja Zing-ha ja hän tunsivat verenhimonsa yltyvän. Loppukamppailu olisi näkemisen arvoinen!

Kevein askelin lähtivät he matkaan ja hänkin, Koskoosh, jolla oli hidas huomiokyky ja joka oli tottumaton hakemaan jälkiä, olisi helposti voinut niitä seurata, sillä niin selviä ne olivat. He olivat aivan ajon kintereillä, lukien joka askeleella tuota julmaa, juuri kirjoiteltua murhenäytelmää. Nyt tulivat he paikkaan, missä hirvi oli ruvennut puolustautumaan. Kolme kertaa aikamiehen pituuden levyiseltä alalta joka suunnalle oli lumi tallattua ja potkittua. Keskellä sorkkajalkaisen otuksen syvät jalansijat ja yltympäri, jokapaikassa oli susien kevyempiä jälkiä. Muutamat olivat, sillävälin kuin heidän veljensä ahdistivat uhriaan, paneutuneet syrjään lepäämään. Niiden ruumiitten piirteet lumessa olivat yhtä selviä kuin jos ne hetkistä ennen olisivat siihen tehdyt. Yhden suden oli raivostunut uhri saanut potkittua kuoliaaksi. Sen näki muutamista puhtaaksi kalvetuista luista.