Kultahohde

Kultahohde. Luottamustehtävä. Nolattu. El-Soo.

KULTAHOHDE.

Lon Mc Fane oli hieman äreissään -- hän oli kadottanut tupakkapussinsa -- muuten hän olisi kertonut minulle jotain Surprise Laken majasta ennen sinne saapumistamme. Koko päivän olimme matkanneet kulkien vuorotellen etunenässä polkemassa tietä koirille. Se oli kovaa lumikenkätyötä eikä se ollut omiaan saattamaan miestä puheliaaksi, mutta olisihan Lon Mc Fanen pitänyt keskipäivällä kahvia keittäessämme kuitenkin saada tarpeeksi hengähtää kertoakseen siitä minulle. Mutta hän ei kertonut. Surprise Lake (= yllätysjärvi) -- Yllätysmaja se oli minulle. En ollut milloinkaan ennen kuullut siitä puhuttavan. Myönnän, että olin ollut jonkun verran väsyksissä. Olin jo tunnin ajan tuon tuostakin silmännyt Loniin odottaen, että hän minä hetkenä hyvänsä antaisi pysähtymismerkin yöpymistä varten. Mutta olin liian ylpeä ehdottaakseni sitä tahi kysyäkseni hänen aikomuksiaan. Ja kuitenkin hän oli minun palveluksessani, olin sievoisesta palkasta pestannut hänet hoitelemaan puolestani koiria ja tottelemaan määräyksiäni. Taisinpa olla hieman äreissäni itsekin. Hän ei virkkanut mitään ja minä olin päättänyt olla mitään kysymättä, kulkisimmepa sitten vaikka koko yön.

Äkkiä oli maja edessämme. Viikon kestäneellä matkallamme emme olleet tavanneet ketään ja minusta oli tuntunut hyvin todennäköiseltä, ettemme vieläkään yhteen viikkoon tapaisi ketään. Ja yhtä kaikki tuossa oli maja silmieni edessä. Sen ikkunasta loisti himmeä valo ja savu kiemurteli savupiipusta.

"Miksi et kertonut minulle --" alotin, mutta Lon keskeytti minut mutisten:

"Surprise Lake -- puolen mailin päässä on pieni järvi, pelkkä lammikko."

"Vai niin, entä maja -- kuka siinä asuu?"

"Eräs nainen", vastasi Lon ja seuraavassa hetkessä hän jo kolkutti ovelle. Naisen ääni kehotti astumaan sisään.

"Oletteko nähnyt Davea äskettäin?" kysyi nainen.

"En ole", Lon vastasi huolettomasti. "Olen ollut toisella suunnalla, Circle Cityn puolella. Dave kai on Dawsonissa päin, eikö niin?"

Nainen nyökkäsi päätään ja Lon ryhtyi riisumaan koiria valjaista, samalla kun minä purin kuorman ja kannoin yöpymisvehkeemme tupaan. Majassa oli vain yksi avara huone ja nainen asui ilmeisesti siinä yksin. Hän viittasi uuniin, jossa vesi jo oli kiehumassa, ja Lon ryhtyi valmistamaan illallista, minä taas aukasin kalanipun ja syötin koirat. Odottelin, että Lon olisi esitellyt emännän ja minut toisillemme, mutta harmikseni hän ei sitä tehnyt, vaikkakin he nähtävästi olivat vanhoja tuttuja.

"Te olette Lon Mc Fane, ettekö olekin?" kuulin naisen kysyvän. "Niin, nyt muistan Teidät. Viimeksi näin Teidät höyrylaivalla, eikö totta? Muistan..."

Äkkiä puhe katkesi jonkun hirveän muiston johdosta, joka silmien kauhistuneesta ilmeestä päättäen kuvastui hänen sielussaan. Ja hämmästyksekseni olivat naisen puheet ja käyttäytyminen tehneet Loniin voimakkaan vaikutuksen. Hänen kasvoistaan kuvastui epätoivo ja äänessä oli sydämellisen lämmin sävy hänen sanoessaan:

"Viimeksi tapasimme Dawsonissa. Silloin oli kuningattaren valtaistuinjuhla tahi syntymäpäivä tahi jotain sellaista -- muistatteko? -- kanoottikilpailut joella ja estejuoksukilpailu pääkadulla."

Kauhu haihtui pois naisen silmistä ja lihaksien jännitys laukesi. "Niin, kyllä, kyllä muistan", hän sanoi. "Ja Te voititte yhdessä kanoottikilpailussa."

"Miten ovat Daven puuhat viimeaikoina sujuneet? Yhtä hyvin kai kuin ennenkin?" kysyi Lon yhä vielä ilmeisesti hämmennyksissä.

Nainen nyökkäsi hymyillen ja sitten hän huomattuaan, että olin jo päästänyt vuodevehkeet siteistä, osoitti minulle, mihin saisin laittaa yösijan kuntoon. Hänen oma vuoteensa oli toisessa päässä tupaa.

"Arvelin Daven tulevan kuullessani teidän koirienne äänet", hän sanoi.

Senjälkeen hän oli vaiti tyytyen tarkastelemaan Lonin keittopuuhia silloin tällöin heristäen korviaan, kuuluisiko koirien ääntä tieltä. Odotellessani illallista panin tupakaksi ja kävin vuodehuoville pitkäkseni. Jotain ihmeellistä tässä piili, sen verran tajusin, mutta sen enempää en voinut saada selville. Miksi hitossa ei Lon ollut hituistakaan selittänyt minulle etukäteen? Katselin naisen huomaamatta hänen kasvojaan, ja mitä kauemmin niitä katselin, sitä vaikeampaa minun oli irroittaa niistä silmiäni. Ne olivat ihmeellisen kauniit kasvot, yliluonnolliset, tekisi mieleni sanoa, ja niistä kuvastui sellainen valo, ilme, yleensä jotakin sellaista, jota en milloinkaan ollut nähnyt. Pelko ja kauhu olivat täydelleen kadonneet ja naisen kasvot olivat rauhallisen kauniit -- jos sanalla "rauhallinen" voidaan tarkoittaa tuota käsittämätöntä, salaperäistä jotain, jota en osaa nimittää hohteeksi enkä valoksi sen enempää kuin ihmeeksikään.

Äkkiä hän katsahti minuun, ikäänkuin hän olisi vasta silloin huomannut minut.

"Oletteko Te nähnyt Davea äskettäin?" hän kysäsi. Kieleni kärjellä pyöri kysymys: "Ketä Davea?", kun kiehuvan rasvan käryssä puuhaileva Lon yskäsi. Yskäisy saattoi aiheutua kärystä, mutta minusta se tuntui tarkoitetulta ja jätin kysymyksen tekemättä. "En ole nähnyt", vastasin. "Olen vasta äsken saapunut näille maille --."

"Mutta ette kai aikone sanoa", hän keskeytti puheeni, "ettette ole kuulleet puhuttavan Davesta -- suuresta Dave Walshista?"

"Nähkääs", puolustelin, "olen uusi tulokas näillä mailla. Olen enimmäkseen elellyt alamaissa, Nomen puolella."

"Kertokaa hänelle Davesta!" sanoi nainen Lonille.

Aluksi Lon näytti joutuvan hämilleen, mutta sitten hän alkoi puhua samaan herttaisen sydämelliseen tapaan kuin aikaisemminkin. Se näytti hieman liian herttaiselta, liian sydämelliseltä, minkä vuoksi se vaivasi minua.

"Niin, Dave on hieno mies", hän sanoi. "Hänessä on miestä jokaikinen tuuma ja hän on sukkasillaan kuusi jalkaa neljä tuumaa pitkä. Hänen sanansa on yhtä hyvä kuin kirjoitettu sitoumus. Vain valehtelija voi väittää Daven milloinkaan puhuneen muuta kuin totta ja sellainen mies saa tapella kanssani, myöskin minun -- jos hänestä jotain jää jäljelle, senjälkeen kuin Dave on hänet pehmittänyt. Sillä Dave osaa tapella. Totisesti, hänessä on terästä. Hän kaatoi harmaan karhun 38 kaliiberin pistoolilla. Joitakuita naarmuja hän silloin sai karhun kynsistä, mutta hän tiesi tehtävänsä. Hän meni luolaan juuri sitä karhua tappamaan. Pelosta hän ei tiedä mitään. Ja valmis jakamaan toiselle omastaan, auliisti hän antaa rahansa, ja jos rahaa ei ole, niin viimeisen paitansa ja tulitikkunsa. Niin, täällä Surprise Lakella hän työskenteli kolme viikkoa ja ansaitsi yhdeksänkymmentätuhatta, eikö niin ollut?" Nainen punastui ylpeydestä ja nyökkäsi myöntäen. Koko puheen ajan oli hän hartaan tarkkaavasti kuunnellut jokaista sanaa. "Ja myönnän mielihyvin", jatkoi Lon, "että minua harmittaa, kun en tavannut Davea nyt täällä."

Lon järjesti illallisen sahatuista kuusilaudoista kyhätyn pöydän toiseen päähän ja istuuduimme syömään. Koirat alkoivat ulvoa ja nainen kiiruhti ovelle raottaen sitä hieman ja kuunnellen.

"Missä Dave Walsh on?" kysyin hiljaa. "Kuollut", vastasi Lon. "Helvetissä, kenties. En tiedä. Suu poikki."

"Mutta äskenhän sanoit, että odotit tapaavasi hänet tänä iltana täällä", huomautin.

"No, lopeta toki!" vastasi Lon yhtä varovasti ja matalalla äänellä.

Nainen oli sulkenut oven palaten entiselle paikalleen ja minä istuin ja mietiskelin sitä seikkaa, että tämä mies, joka käskee minun pitämään suuni kiinni, saa minulta palkkaa kaksisataaviisikymmentä dollaria kuukaudessa ja lisäksi ruuan.

Lonin pestessä ruokailuastiat minä polttelin tarkastellen naista. Hän näytti entistäänkin kauniimmalta -- omituisen, lumotun kauniilta. Katseltuani häntä herkeämättä viisi minuuttia, minun oli pakko, päästäkseni takaisin tosioloihin, katsoa Lon Mc Fanea. Se auttoi minut ilman pitempiä puheita uskomaan, että nainenkin oli todellinen. Aluksi olin arvellut, että hän on Dave Walshin vaimo, mutta jos kerran Dave Walsh oli kuollut, kuten Lon sanoi, niin hänen täytyi olla Daven leski.

Kävimme aikaisin levolle, sillä meitä odotti pitkä työpäivä. Ja kun Lon ryömi vierelleni peitehuopien alle, käytin tilaisuutta kysyäkseni:

"Onko tuon naisen pää sekaisin?"

"Niin sekaisin kuin saattaa olla", vastasi hän, ja ennenkuin ehdin pukea seuraavan kysymyksen sanoiksi, oli Lon Mc Fane, vannon sen, sikeässä unessa. Hän nukkui aina sillä tavoin -- heti ryömittyään huopien sisään hän sulki silmänsä ja oli unessa hengittäen tasaisesti, hieman tavallista raskaammin. Lon ei milloinkaan kuorsannut.

Aamulla taas ei puheisiin ollut aikaa, nopea aamiainen, koirien ruokkiminen, reen kuormaaminen ja sitten tielle. Lähtiessämme heitimme hyvästit ovella seisovalle naiselle, joka jäi katsomaan meitä poistuessamme. Koko ajan väikkyivät hänen yliluonnollisen kauniit kasvonsa mielessäni ja minun tarvitsi vain sulkea silmäni nähdäkseni hänet ilmielävänä edessäni. Tie oli ummessa, sillä Surprise Lake oli kaukana kulkuteistä ja vuorotellen olimme Lonin kanssa polkemassa pehmeätä lunta suurine lumikenkinemme, että koirat pääsivät kulkemaan. "Mutta sanoithan, että odotit tapaavasi Dave Walshin majassa", pyöri silloin tällöin kielelläni. Mutta ääneen en sitä lausunut. Saatoinhan odottaa siksi, kunnes keskipäivällä pysähtyisimme. Ja keskipäivällä taas jatkoimme yhtä mittaa edelleen, sillä Lon selitti, että Teeleen haaraantumassa oli hirvimetsästäjien majapaikka, minne voisimme saapua hämärissä. Mutta emme ehtineet sinne, sillä Brightilta, etumaiselta koiraltamme, murtui lapaluu ja sitä hoidellessamme kului tunti, ennenkuin lopetimme koiran kärsimykset laukauksella. Ja kun sitten Teeleen jäällä kuljimme tukkiruuhkan yli, särkyi rekemme, mikä pakoitti meidät yöpymään ja korjailemaan rikkoutuneet jalakset kuntoon. Keitin ruuan ja ruokin koirat Lonin korjatessa rekeä ja yhdessä hankimme yön tarpeiksi jäätä ja polttopuita. Kun sitten istuimme huopapeitteillämme mokkasiiniemme höyrytessä keppien nenässä tulen äärellä ja polttelimme iltapiippujamme, Lon äkkiä kysäsi:

"Etkö tuntenut häntä?" Pudistin päätäni.

"Panithan merkille hänen hiustensa, silmiensä ja ihonsa värin. Siitä hän juuri sai nimensäkin. Hän muistutti kultahohteisena nousevan auringon ensimäistä lämmintä hehkua. Häntä nimitettiin Kultahohteeksi. Etkö ole kuullut hänestä mitään?"

Minulla oli kaukainen ja hämärä aavistus, että olin joskus kuullut tämän nimen, mutta sillä ei ollut minulle mitään merkitystä. "Kultahohde", toistin, "se kuulostaa tanssikapakan tytönnimeltä." Lon pudisti päätään. "Ei, hän oli hyvä nainen, ainakin siinä mielessä, vaikka hän tekikin suuren synnin."

"Mutta miksi käytät hänestä puhuessasi aina mennyttä aikaa, ikäänkuin hän olisi kuollut?"