Pikku Lallin maapallo

1. Pohjoisnapa. 2. Afrikka. 3. Aasia. 4. Pohjois-Ameriikka. 5. Etelä-Ameriikka. 6. Austraalia. 7. Polyneesia. 8. Maanjäristys.

1. Pohjoisnapa.

Jouluaatto. Karttapallo. Lalli ja Villi hyppäävät maailman avaruuteen. He ovat menehtymäisillään napaseutujen yön pakkaseen. Uusi yritys. Kuinka Villi pelastaa Lallin jääkarhujen kynsistä. Auttavaiset mursut. Lalli joutuu tappeluun eskimopojan kanssa. Kummallinen maa. Kuinka Lalli on vähällä menettää henkensä halveksiessaan eskimoitten vieraanvaraisuutta ja heidän tarjoamaansa suojaa.

Jouluaatto ja kaikki sen ihanuudet olivat tiessään. Kuusen kynttilät oli sammutettu, joululahjat jaettu ja jouluateria syöty. Pikku Lalli oli saanut määräyksen mennä nukkumaan, sillä välin kuin äiti ja isä istuisivat vielä hetkisen lukemassa. Pikku sisarukset olivat jo hyvän aikaa olleet vuoteessa.

Pikku Lalli oli kahdeksanvuotias ja hänen nimensä oli oikeastaan Lauri, vaikka hän pikku ressuna oli alkanut nimittää itseään Lalliksi, ja tämä nimi säilyi yhä vielä. Hän ei siitä enää oikein pitänyt, mutta sitä ei ollut niin helppo saada muuttumaan nyt, kun kaikki olivat siihen tottuneet.

Lalli suuteli tottelevaisena äitiä ja isää toivottaen hyvää yötä ja lähti lastenkamariin, missä hänen sänkynsä oli. Jo edeltäkäsin oli hän kantanut sinne kaikki joululahjansa ja asettanut ne vierekkäin. Siinä oli leikkikalua jos jonkinlaista, mutta myöskin vaatekappaleita, joita Lalli ei oikein tahtonut suostua joululahjoina pitämään, koska ne olivat tarpeellisia ja hän sai sellaisia vuoden muinakin aikoina. Ja sitten oli lahjojen joukossa sellainenkin, josta hän ei oikein tietänyt, pitäisikö hän sitä kuuluvana tarpeellisten tavarain vai leikkikalujen joukkoon, mutta johon hän kuitenkin oli kiintynyt enemmän kuin mihinkään muuhun. Sen tieltä sai väistyä sekä dominopeli että torvi, ja ennenkuin hän meni vuoteeseen, täytyi hänen vielä kerran asettua sitä ihmettelemään.

Se oli suuri, sileä monivärinen pallo, monine viivoineen ja koukeroineen. Sinne tänne oli siihen painettu nimiä. Isä oli sanonut, että pallo kuvasi koko maapalloa, ja että sininen merkitsi merta ja muu väri maata. Olipa isä kaiken lisäksi osoittanut, missä Suomi sijaitsi, vieläpä Helsinkikin, mutta Lalli ei kuitenkaan voinut ymmärtää, että maa saattoi olla noin pyöreä. Sehän oli litteä kuin suuri pannukakku! Omin silmin oli hän sen joka päivä nähnyt. Ja kukapa voi myöskään kävellä ja liikkua pallon pinnalla.

Mutta tähän ihmeelliseen joululahjaan ei kuulunut vain tuo pallo, vaan myöskin pyöreä, kirkkaasti loistava sähkölamppu, jonka isä sanoi esittävän aurinkoa, ja pieni kiiltävä pallo, joka kuvasi kuuta. Valaistusjohdosta saatu sähkövoima pani koko laitoksen käyntiin, ja kun kiersi nappulaa, alkoi aurinko valaista, maa pyöri akselinsa ympäri ja kiersi samalla hitaasti aurinkoa, kun sillävälin pieni sinisenhohtava kuu liikkui kehässä maan ympäri. Isä oli osoittanut Lallille, kuinka Suomessa toisinaan oli päivä, toisinaan yö aina sen mukaan, käänsikö maa tämän puolensa aurinkoon päin vai siitä poispäin. Myöskin tätä oli ollut vaikea ymmärtää, sillä näkihän Lalli joka päivä, kuinka aurinko nousi ja meni mailleen, mutta täytyihän isän tietää, sillä isä tiesi kaikki.

Lallin täytyi vielä kerta saada nähdä tämä ihmeellinen koneisto käynnissä, ennenkuin hän meni maata. Hän kiersi sähkönappulaa, ja jotta kaikki näyttäisi oikein luonnolliselta, teki hän, kuten isä oli häntä opettanut, ja sammutti kattolampun, niin että vain pieni aurinko ja kalpea kuu loisti huoneessa. Ja sitten hän istahti sohvaan katselemaan.

Kaikki näytti niin ihmeelliseltä ja salaperäiseltä, ja samaa mieltä oli varmasti myös Villi, tuo hauska punakeltainen kissa, joka sohvalla Lallin vieressä vihreän-säkenöivillä silmillään tuijotti ihmelaitokseen. Hiljaa suristen pyöri maa, ja Lalli näki päivän ja yön vaihtuvan eri maanosissa, ja kun Euroopassa oli päivä, niin oli yö Amerikassa, ja kun Lalli oikein tarkkasi, oli hän vielä lisäksi ymmärtävinään, kuinka toisin ajoin voi olla kesä, toisin ajoin talvi. Hän oli näkevinään, kuinka pieni maa tyhjässä, kylmässä avaruudessa kiersi valaisevaa ja lämmittävää aurinkoa, joka taasen antoi kirkkauden kuulle, joka itsessään oli pimeä. Hänen silmiänsä rupesi oikein huimaisemaan ja hänestä tuntui, että hän itse istui ilman tukea tuolla tyhjässä avaruudessa ja että hänen piti hypätä maahan, jottei jäisi jäljelle kun se vieri tiehensä. Samantapaiselta tuntui ehkä Villistäkin, sillä selvästikin se kyyristäytyi loikkaukseen hypätäkseen sekin maahan.

-- Hyppäämmekö, Villi, -- kysyi Lalli vapisten jännityksestä.

-- M-jaa, -- vastasi Villi ja kehräsi, niin että kuului kuin sähkökoneen surina.

Oli todella liian houkuttelevaa. Lalli tunsi, että hänellä täytyi olla uskallusta hyppäykseen. Mutta mihin pitäisi hänen näin ollen suunnata lentonsa? Tosin hän saattoi hypätä takaisin Helsinkiin, mutta hän voi myös yhtä kernaasti pudottautua jotakin toista paikkaa kohti, jota hän ei ennen ollut nähnyt, ja tämä olisi hänestä yhdentekevää. Sillä hän tahtoi niin mielellään nähdä myöskin muita maapallon seutuja eikä vain alituisesti samoja katuja ja esplanadeja.

Tuolla korkealla pallon kuvulla, juuri siinä, missä kiiltävä teräsakseli tuli näkyviin, oli soma valkoinen patalakki. Se ei ensinkään muistuttanut noita kaikkia muita koreavärisiä maita. Lalli oli aikonut kysyä isältä, mitä se merkitsi, mutta jotakin oli sattunut esteeksi, ja hän oli unohtanut koko kysymyksen teon. Nytpä hän saattoi siitä ottaa selvän omin päin.

-- Hyppäämmekö tuolle valkealle täplälle, Villi, -- kysyi Lalli.

-- M-jaa, -- vastasi kissa, ja sen silmät säkenöivät vielä tulisemmin.

-- Kas nyt, -- huusi Lalli ja hyppäsi kohti salaperäisesti pyörivää maata ja otti vauhtia maalinaan valkea patalakki, joka juuri silloin oli yönpimeydessä. Samalla kertaa kuin hän loikkasi Villikin, ja he lensivät kumpikin vierekkäin pienen, kiiltävän kuun ohitse ja kierivät alas maan valkeaa patalakkia kohti halki sinisen avaruuden, joka jäätävän kylmänä tuulahteli heidän ympärillään miljoonien tähtien säihkyessä. Henki aivan salpautui Lallilta, niin ettei hän tullut tajuihinsa ennenkuin huomasi olevansa pitkällään pehmeässä lumessa kissa vieressään. Hän nousi pystyyn innoissaan ja uteliaana, mutta väristen vilusta, sillä oli hirvittävän kylmä.

Hän huomasi seisovansa keskellä loputtoman laajaa lumilakeutta. Hänen yläpuolellaan kaareutui tummansininen taivas, missä tähdet tuikkivat, ja niiden keskellä vaelsi suuri, pyöreä täysikuu, hopeakasvot leveässä, hyväntahtoisessa irvistyksessä. Taivaankannen toisella puolella kajasti salaperäinen, vihreä ja keltainen hohde, jonka räiskyvät tulikielet hyppelivät tähtiin saakka. Lalli tiesi sen revontuliksi, sillä kerran ennenkin hän oli näitä tulia nähnyt, joskaan ei niin kauniita.

Tässä ihmeellisessä valossa hän näki vasemmalla puolellaan korkeita, sinisiä jäävuoria, jotka kimaltelivat revontulten loimossa. Ei ääntäkään kuulunut valkealta, autiolta lakeudelta, lukuunottamatta Villin levotonta naukumista, kun se kahlasi syvässä lumessa. Kaikki näytti kuolleelta ja jääksijähmettyneeltä, ja pakkanen oli niin hirveä, että Lalli töin tuskin kykeni hengittämään. Se puri korvia, nenää, sormia ja varpaita ja tunkeutui vastustamattomasti ohkaisten vaatteiden lävitse. Hän vapisi kuin haavanlehti, ja hänestä tuntui, että hänen kohta täytyisi paleltua kuoliaaksi, jollei pääsisi pois tästä hirveästä paikasta.

-- Miaa-u, miaa-u, -- valitti Villi. -- Jähmetyn jääksi, tule pois täältä!

Oli kummallista, kuinka hyvin Lalli saattoi ymmärtää mitä Villi sanoi. Ennen hän ei ollut sitä ensinkään ymmärtänyt.

-- Miten voimme sitten päästä täältä? -- sai Lalli kysytyksi, vaikka hampaansa kalisivat.

-- Hyppää, hyppää, -- sähähti Villi kärsimättömästi. -- Minä jähmetyn kohta niin, etten kykene hyppäämään. Joudu!

-- Mutta minne päin, -- kuului kuiskaus Lallin kylmänsinisiltä huulilta.

-- Etkö muista, että hyppäsimme kuun oikealta puolen aivan sen ohitse, -- vastasi Villi. -- Jos nyt hyppäämme sen vasemmalta puolelta, niin joudumme kyllä oikeaan paikkaan. Olimme hulluja kuin rotat kumpikin. Tämähän on pohjoisnapa, totta tosiaan, ja sydäntalvi päälle päätteeksi. Istuin ja katselin maapalloa sen kiertäessä ja huomasin, että täällä on monta kuukautta kestävä yhtämittainen yö, mutta sitten taas kesällä ei aurinko moneen kuukauteen mene mailleen. Meidän olisi tietysti pitänyt tulla tänne kesällä. Hyppää nyt! M-jaa!

Ja Villi otti vauhtia ja hyppäsi kohti kuuta, aivan kuin olisi aikonut siepata sen kiinni. Lalli otti myöskin vauhtia jonkunverran oikeaan tuosta hyväntahtoisesti irvistävästä hopeakiekosta. Taaskin vilisi jääkylmä ilma heidän ympärillänsä, he lensivät kuun ohitse, ja äkkiä istuivat he läähättäen vierekkäin sohvalla. Heidän edessään pyöri maa hitaasti, ja aurinko valaisi sinisiä meriä ja koreiksi maalattuja maita.

Lalli huomasi nyt, että hän todella oli ollut typerä hypätessään juuri silloin, kun pohjoisnapa oli pimeän peitossa, sillä maanakseli oli vähän vinossa, niin ettei tämä napa saanut auringonvaloa, vaikkakin maa teki monta kierrosta. Hänen täytyi odottaa siksi, kunnes maa oli tullut auringon toiselle puolelle, jolloin aurinko loi kauan aikaa valoaan tuolle valkealle patalakille.

Hiljalleen maa kiersi aurinkoa puolen kierrosta ja nyt loistivat kaikki maanakselin ympärillä olevat seudut heloittavan kirkkaassa auringonpaisteessa. Nyt mahtoi siellä varmastikin olla kesä ja lämmin.

-- Tule nyt, Villi, -- huusi Lalli. -- Ei meidän sovi säikähtää niin vähäisestä. Hyppää nyt!

-- M-jaa! -- parkaisi Villi, ja niin lensivät he taaskin kuun ohitse ja halki jäätävän maailmanavaruuden ja taaskin kierivät he suin päin pehmeään lumeen, vaikkakin tällä kertaa heloittavassa päivänpaisteessa. Aurinko ei kylläkään paljoa lämmittänyt, mutta sen säteet kimaltelivat niin kauniisti sulavalla lumella.

Kun Lalli nousi pystyyn ja silmäili ympärillensä, huomasi hän taaskin olevansa laajalla ja kimaltelevalla lumi- ja jäälakeudella, mutta tällä erää ei näköala ollutkaan aivan yhtä yksitoikkoinen kuin edellisellä kerralla. Hänen vasemmalla puolellaan kohosi jään keskestä jotakin, joka mustine kallioineen ja sinisine jäävuorineen näytti saarelta, ja hänen ja saaren välillä kimalteli sula salmi auringonpaisteessa. Tässä salmessa uiskenteli siellä täällä hitaasti liikkuen valtavan suuria jäävuoria. Myöskin toisilla tahoilla näkyi tummia railoja, ja Lalli luuli huomaavansa, että se jääkenttä, jolla hän ja Villi seisoivat, liikkui hitaasti eteenpäin. Se oli varmaankin vain tavattoman suuri, irtonainen jäälautta, ja hänen täytyi koettaa päästä salmen yli saarelle, muutoin saattoi hän joutua suureen vaaraan.

-- Joudu nyt, Villi, -- huusi hän sentähden kissalle, joka ylen vastahakoisesti kahlasi nuoskeassa lumessa, -- muutoin ajaudumme merelle. Minä näin selvästi, että oli kirjoitettu "Atlantin valtameri" tuolle suurelle siniselle kentälle valkean patalakin alapuolella.

Villi naukaisi myöntävästi, ja sitten alkoivat molemmat kahlata lumessa salmea kohti, mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin Villi käännähti ympäri vihaisesti sähähtäen, ikäänkuin olisi kuullut jotakin epäilyttävää heidän takanansa.