Konstantinopelin valloitus Kertomus Turkin vallan perustamisajoilta kansalle ja nuorisolle

Kuopiossa, U. W. Telén & C:o, 1902.

ENSIMÄINEN LUKU.

Eräänä päivänä alkupuolella toukokuuta 1452 kulki muudan armenialainen Adrianopelin rantakatua pitkin Maritsajoen rannalla olevalle vesiportille päin. Hänen päällään oli pitkä, musta kauhtana ja omituinen armenialainen lakki syvällä päässä. Hän näytti jo ijäkkäältä mieheltä, sillä hänen hartiansa olivat kumarassa ja pitkä, melkein valkoinen parta peitti lähes kokonaan hänen kasvonsa, mutta poskilla hänellä oli vielä nuorekas väri. Ammatiltaan hän nähtävästi oli kuljeskeleva rihkamakauppias, kuten monet hänen kansastaan. Hän näet kantoi edessään leveästä hihnasta pitkulaista neliskulmaista koria, jossa hän nahkapeitteen alla suojellen säilytti tavaroitaan. Siinä oli kalliita ryytejä, tuoksuvia öljyjä ja voiteita, jommoisia turkkilaiset naiset mielellään käyttävät kylvyissään varsinkin voidellakseen tuuheata, tummaa tukkaansa kylvyn jälkeen hyvänhajuiseksi.

Hänen kasvojensa ilme näytti kylmältä ja välinpitämättömältä, mutta jos tarkasti hänen tuikeita, teräviä, levottomasti vilkuilevia, kaikkea tähysteleviä silmiään, niin tuli toiseen käsitykseen, ja tuo näennäisesti tylsä välinpitämättömyys näytti olevansa naamari, jonka taakse hänen kansansa koko henkinen sukkeluus ja neuvokkaisuus kätkeytyi.

Maritsan toisella puolen olevista ihanoista puutarhoista toi leuto tuulen henki tuoksua tuhansista kukista väsynyttä matkamiestä vastaan ja hänen ohitsensa ylvästä kaupunkia kohden, joka seitsemälle kukkulalle rakennettuna, niinkuin vanha Rooma, komeasti loisti laskevan auringon kultahohteessa.

Joen rannoilla hyöri kirjavanaan uimamiehiä ja korkeiden muurien ympäröimissä puutarhoissa käyskenteli paksuihin huntuihin verhottuja naisia, sillä aikaa kun heidän vartijansa, mustat, vahvaruumiiset afrikalaiset olivat vahdissa ovilla.

Ratsumiehiä uljasten, puhdasrotuisten arapialaisten tammojen selässä kiiti ohitse loistavasti koristettuina, niinkuin itämaan tapa vaatii. Dervishejä hiiviskeli pitkin tietä, ikäänkuin heidän ajatuksensa olisivat olleet kaiken maallisen yli korotettuina, ja kuitenkin pälyivät heidän silmänsä joka taholle, niin ettei pieninkään asia jäänyt heiltä huomaamatta.

Turkkilaisten joukossa asteli nöyränä kreikkalainen, joka tarkoin laski, kuinka paljon hänen kannatti millekin vastaantulijalle kumartaa. --

Turkkilaisten antoi armenialainen rauhassa mennä ohi, jos he eivät häneltä mitään ostaneet; mutta kun tuli joku kreikkalainen, joka milloin käyttäytyi nöyrästi kuin orja, milloin taas ylimielisesti kuin käskijä, silloin välähti hänen silmässään kamala loiste ja syvälle juurtunut kansallisviha tuli pian ilmi.

Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä tie jyrkästi kääntyi portille, kasvoi iso surupaju Maritsan aaltojen kostuttamana, ja sen hienojen, riippuvien, mutta tuuheutensa kautta varjoisten oksien suojassa oli kivipenkki, joka ei ainoastaan houkutellut levähtämään, vaan myös erittäin hyvin sopi myymäpaikaksi hänen voiteilleen, öljyilleen ja ryydeilleen. Siihen istahti armenialainen. Tuontuostakin koetti hänen katseensa mitata näköpiirin reunaa lähenevän auringon korkeutta.

Tästä hän saattoi nähdä portin lävitse jokseenkin kauvas sitä kaupungin katua pitkin, joka päättyi vesiporttiin.

Eloisan näytelmän mitä erilaisimpia jalkamiehiä ja ratsastajia, joita kulki ulos ja sisään, keskeytti juuri nyt osasto janitshareja, jotka lähestyivät, heidän päällikkönsä, aga, istuen korkealla ratsun selässä.

Sotilaallisesta järjestyksestä heidän marssiessaan ei ollut puhettakaan. He juoksivat sekaisin, puhelivat, nauroivat, laskivat leikkiä, kiusottelivat ohikulkijoita raa'alla tavalla ja käyttäytyivät jotakuinkin niin kuin sellaiset, joille kaikki on sallittua, ja joita kohtaan oikeutetusta pelosta ja kammosta kaikki osottautuivat nöyriksi tai, jos suinkin mahdollista, väistyivät heidän tieltään.

Armenialainen ei voinut toivoa pääsevänsä heidän käsistään, sillä hän ei nähnyt mitään pakotietä: mutta hän veti nopeasti nahkapeitteen sirojen rasioittensa, lasien ja puusäiliöitten päälle ja pani sen soljet niin tiukkaan kiinni kuin hän suinkin sai, koska hän pelkäsi rohkeita kopalluksia.

Hän oli juuri saanut sen tehdyksi, kun he tulivat kohdalle.

Muudan löi lakin hänen silmilleen, toinen nyhtäsi häntä parrasta; jokaisella oli pilasana varalla, mutta ei yksikään ollut loukkaava tai hävytön, ja armenialainen antoi heille takaisin milloin leikillisesti, milloin terävästi ja ähitellen, niin että naurun rähähdys seurasi hänen sanojaan ja halu häntä härnätä tuli vaan suuremmaksi.

Kreikkalainen, jota turkkilainen vihasi enemmän kuin armenialaista, ei olisi päässyt niin vähällä pälkähästä, kuin Armenian vuoriston pikkukauppias, joka nähtävästi tunsi ne, joiden kanssa hän oli tekemisissä. --

Nyt lähestyi aga.

Hän oli komea, noin viidenkymmenen vuotias mies, jolla oli ilmeikkäät, kauniit kasvot ja suuret, terävät silmät.

Armenialainen nousi ylös, paljasti päänsä ja sanoi: "Rauha olkoon sinun kanssasi!"

"Tommaso!" sanoi Muktar-aga, katsoen häneen hämmästyneenä. "Sinä olet kauvan viipynyt poissa, ja sinua odotetaan hartaasti. Älä viivyttele! Minulla oli palatsin vartio viime yönä ja ankarin käsky päästää sinut sisälle mihin aikaan yöstä tahansa." Hän oli ratsastanut aivan armenialaisen luo ja puhui nämä sanat niin hiljaa, ettei niitä paitsi häntä kukaan voinut kuulla.

"Kiitos sulle Muktar-aga", vastasi armenialainen. "Tommaso rientää, minkä hän vain huomiota herättämättä suinkin voi."

Sillävälin kun janitsharien aga meni nopeasti etenevien miestensä perästä, nousi armenialainen, joka uudestaan oli istuutunut ripustaakseen kantokorinsa selkäänsä, jokseenkin reippaasti ja astui nopeammin ja rivakammin, kuin hänen ikänsä oikeastaan olisi sopinut myöntää, portista kaupunkiin, raivasi itselleen yhä lisääntyvässä väkitungoksessa tietä niin paljon kuin hän voi, ja poikkesi ensimäiselle oikealle kääntyvälle kadulle päästäkseen sille kukkulalle, jolla oli suurherran laaja palatsi, joka nyt ihmeellisesti loisti laskemaisillaan olevan ilta-auringon valossa.

Kun hän aikoi astua selkoselällään olevasta portista palatsin suureen pihaan, niin sulki häneltä tien vahdissa oleva janitshari.

"Takaisin, giauri!" ärjäsi hän hänelle.

Tommaso, joksi aga oli häntä nimittänyt, mainitsi nimensä, ja janitshari vavahti säikähtäen, astui syrjään ja antoi hänen esteettömästi jatkaa matkaansa.

Lähellä palatsin ovea riensi neekeri häntä vastaan. Se oli sulttaanin kapidschi, Ferik bei.

"Siinäkö sinä viimeinkin olet?" sanoi hän. "Olen jo kauvan sinua odottanut, ja usein on sinua minulta kysytty. Tule kiireesti!" sanoi hän sitten, otti armenialaisen kädestä kiini ja vei hänet ulkonevan tornin ympäri pienelle muurin ovelle, jonka taa molemmat katosivat.

Ei viipynyt kuitenkaan kauvempaa kuin korkeintaan kymmenen minuuttia, niin tuli neekeri taas ulos kukoistavan nuoren miehen seurassa, joka kävi aivan suorana, jonka vartalo tosin näytti hoikalta ja hienolta, mutta kuitenkin yhtä voimakkaalta kuin notkealta. Hänellä oli armenialaisen viitta ja lakki, mutta ei kukaan olisi tuntenut häntä nyt samaksi valkopartaiseksi vanhukseksi, joka vähäistä ennen oli neekerin kanssa hävinnyt saman portin taakse, josta hän nyt niin ihmeellisesti muuttuneena ja nuortunneena astui esiin.

"Suurherra on kioskissa, Haik Tommaso", sanoi neekeri tuttavallisesti avatessaan puutarhan porttia. "Sinä tunnet täkäläiset tiet yhtä hyvin kuin minäkin, vieläpä useita, joita minä en tunnekaan", lisäsi hän hiljaa, työnsi Tommason puutarhaan, lukitsi nopeasti portin hänen jälestään ja kätki avaimen vyönsä alle.

Haik, joksi turkkilaiset armenialaisia ja nämä itsekin itseään nimittivät erään hyvin kuuluisan Haiko nimisen kansallissankarin mukaan, astui puutarhan hämärille, viileille varjokäytäville ja osoitti epäröimättömällä etenemisellään, kuinka totta neekeri oli puhunut. Pian näki hän kioskin, komean huvimajan, jota kohden hän rauhallisesti asteli.

Orjat, joita oli suuri joukko jonkun matkan päässä kioskin ympärillä, tunsivat hänet, lausuivat hänelle ystävällisesti hymyillen puoli ääneen "salaminsa" ja osoittivat raskaita kultakoristeisia oviverhoja, jotka sulkivat kioskin etusalin holvikaarioven.

Vaikka nuoren Haikin askelet, itsessään kepeät ja joustavat, tuskin olivat kuultavat teiden hienolla hiekalla, niin kuitenkin käsi, musta kuin sysi, nosti raskaan oviverhon, kun hän vielä oli jonkun matkan päässä, ja naama, niin ruma kuin aito neekerin naama kuuna päivänä voi olla, kurkisti esille uteliaana.

Mutta tuskin huomasi neekeri Haikin, kun hänen naamansa meni irvalleen, hänen leveä suunsa vetäytyi vielä leveämmäksi korvia kohden, paksujen huulten välistä tuli näkyviin kaksi riviä lumivalkeita hampaita, -- eikä tämä neekeriystävyyden täysikelpoinen ilmaus tarkoittanut ketään muuta kuin Haikia, jolla oli jokaiselle varalla ystävällinen sana ja hyväntahtoinen neuvo, jos sitä tarvittiin, ja josta tiedettiin, missä arvossa Padishah häntä piti.

Ruma neekeri viittasi, ja Haik astui keskeltä jakaantuvan oviverhon läpi huoneeseen, jossa tosin oli kallisarvoiset matot lattialla, mutta ei muita koristuksia kuin pieni suihkulähde, jonka vesisäteet pulppuelivat hopeaisesta torvesta. Takaisin pudotessaan sen pisarat kokoontuivat maljaan, jonka sisusta kaunistivat kalliista kivistä kokoonpannut kasvi- ja kukkakuviot, niin sanotut arabeskit.

Tämän, oikeastaan eteisenä käytetyn huoneen ulko-oven vastapäätä oli toinen samanlainen ovi, jonka sulki vielä runsaammin kullalla koristettu verho, ja oven toisella puolella, joka vei suurempaan saliin, oli varsinainen vastaanottohuone, jossa mahtoi olla "uskovaisten hallitsija", kuten turkkilainen nimittää sulttaaniaan; sillä sitä, että hän todella oli siellä, ei voinut aavistaa siinä, missä neekeri ja Haik seisoivat, kun ei sieltä kuulunut mitään ääntä.

Haik osoitti kädellään sisähuoneeseen päin ja katsoi kysyvästi neekeriin. Tämä ymmärsi kysyvän liikkeen ja pannen sormensa huulelleen antoi merkin, ettei ollut lupa puhua sanaakaan ääneen.

Tuokion kuluttua tuli vastaanottohuoneesta vanha parrakas turkkilainen, jonka Haik huomasi oviverhon liikahtaessa. Hän astui nopeasti neekerin kohottaman raskaan oviverhon isojen poimujen taa, ja vanhus astui ulos kioskista häntä huomaamatta.

"Kuka se oli?" kysyi Haik neekeriltä. "Mureddin, toinen visiiri", sanoi neekeri, "hurja, kiivas mies, joka on laivaston päällikkö, kapudan-pasha."

"Kiivaat myrskyt eivät kestä kauvan!" nauraa hihitti viekkaan näköisenä Haik ja jatkoi sitten: "ilmoita minut suurherralle!" --