Villipeto

Stubener sai päänvaivaa. Ensi silmäykseltä näytti kirje pilanteolta -- nyrkkeilijät olivat tunnettuja ilveilijöitä --, ja hän koetti etsiä Corbettin hienoa ivaa tai Fizsimmonin hyväntahtoista pilkkaa edessään olevasta töherryksestä. Mutta jos se olisi totta tuo kirje, niin tiesi hän sen olevan todella arvokkaan. Pat Glendon oli ollut paljon ennen häntä. Hän oli pikku poikana nähnyt Patin nyrkkeilemässä Jack Dempseyn hyväksi järjestetyissä hyväntekeväisyysesityksissä. Jo silloin oli häntä sanottu "ukko" Patiksi ja oli hän silloin jo vuosikausia ollut syrjässä. Hän oli ennen Sullivania työskennellyt vanhojen Lontoon nyrkkeilysääntöjen mukaan, mutta viimeiset kilpailunsa oli hän suorittanut Markis-Queensbury-sääntöjen mukaan.

Mikä lavayleisö ei olisi tuntenut Pat Glendonia? Vaikka ainoastaan harvat elossa olevat olivat nähneet hänet hänen loistoaikanaan, eikä enää ollut monta, jotka olisivat nähneet hänet ollenkaan. Mutta hän oli piirtänyt nimensä nyrkkeilyn historiaan, eikä mistään urheilukalenterista puuttunut hänen nimeänsä. Hänen maineensa oli kuuluisa. Ei ketään ollut kunnioitettu enempää kuin häntä, mutta koskaan häntä ei sentään ollut kunnioitettu mestaruudella. Hänellä oli ollut huono onni, ja oli häntä sanottukin huono-onniseksi nyrkkeilijäksi.

Neljä eri kertaa oli hän ollut vähällä päästä raskaan sarjan mestariksi ja joka kerran olisi hän ansainnut sen. Kuten eräänkin kerran treenauslaivalla San Francisco lahdella, jolloin häneltä katkesi kyynärluu, juuri kun hänellä oli mestaruus melkein hallussaan, tai Themsin saarella, kun hän samalla tavoin katkaisi jalkansa ollessaan juuri voittamaisillaan; Texasissa oli ollut myös muuan onnettomuuden päivä, kun poliisi oli keskeyttänyt kilpailut juuri siinä silmänräpäyksessä, kuin hän olisi saanut vastustajansa antautumaan. Ja vihdoin eräissä kilpailuissa Työväenopiston juhlatalossa San Franciscossa oli muuan ensiluokkainen kelmi palkintotuomarina vehkeillyt häntä vastaan kilpailun alusta alkaen erään vedonlyöjän lahjoamana. Pat Glendon oli kuitenkin suoriutunut hyvin siitä kilpailusta siihen asti, kunnes hän nujersi vastustajansa suoralla iskulla leukoihin ja vasemman käden iskulla sydänalaan, jolloin palkintotuomari erotti hänet kilpailusta muka luvattomien temppujen tähden. Joka ainoa silminnäkijä ja urheiluntuntija, niin, koko urheilumaailma tiesi, ettei Pat Glendon ollut tehnyt mitään, mikä ei olisi ollut sallittua. Mutta samoin kuin kaikki nyrkkeilijät, niin oli Pat Glendonkin sitoutunut noudattamaan palkintotuomarien määräyksiä. Hän alistui sanoen vain, että se sopi yhteen hänen tavallisen huono-onnisuutensa kanssa.

Sellainen oli Pat Glendon. Mikä enimmin tuotti päänvaivaa Stubenerille oli se, oliko Pat kirjottanut kirjeen vai eikö. Hän otti kirjeen mukaansa lähtiessään kaupungille. Mitä Pat Glendonista oli tullut? Sen kysymyksen hän teki kaikille vastaantuleville urheilijatuttavilleen. Ei kukaan tuntunut sitä tietävän. Toiset ajattelivat, että hän jo kai oli kuollut, mutta kukaan ei voinut sitä varmuudella sanoa. Erään aamulehden urheiluosaston toimittaja katsoi matrikkelistaan, ettei Pat Glendon vielä ollut merkitty kuolleitten joukkoon. Tim Donovan opasti hänet oikealle tielle.

"Hän ei varmaankaan ole kuollut", sanoi Donovan. "Kuinka se voisi olla mahdollista? Hänenlaisensa mies, joka ei koskaan juopotellut tai muuten elänyt huonosti? Hän ansaitsi rahaa, ja sen parempi, hän säästi rahaa ja sijotti sitä taitavasti. Eikö hänellä ollutkin kaksi nyrkkeilysalonkia yhteen aikaan? Ja eikö hän ansainnut suuria rahasummia myydessään ne? Kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin viimeisen kerran näin hänet -- kun hän oli myönyt ne. Siitä on noin kaksikymmentä vuotta tai enemmän. Hänen vaimonsa oli juuri kuollut. Tapasin hänet matkalla asemalle. 'Minne matka?' kysyin minä. 'Metsään', vastasi hän. 'Minä olen lopettanut. Hyvästi, Tim, poikani.' Enkä siitä päivästä lähtien ole häntä nähnyt. Luonnollisestikaan hän ei ole kuollut."

"Kun hänen vaimonsa kuoli, kuten sanoitte -- oliko hänellä yhtään lasta?" kysyi Stubener.

"Kyllä. Hän kantoi juuri käsivarsillaan pientä palleroista."

"Oliko se poika?"

"Mistä minä voin sen tietää?"

Silloin teki Sam Stubener päätöksensä ja samana iltana istui hän junassa matkalla pohjoisen Californian aavikoille.

II.

Stubener astui junasta varhain aamulla Deer Lickissä ja hän sai kuljeksia joutilaana tunnin ajan, ennen kuin seudun ainoa kahvila aukaisi ovensa. Ei, kahvilanomistaja ei tiennyt mitään Pat Glendonista eikä ollut koskaan kuullut hänestä puhuttavan, joten jos Glendon tässä osassa maata asuisi, täytyisi hänen asuntonsa olla jossain syrjäisessä kolkassa. Ei myöskään kahvilassa oleva ainoa vieras ollut koskaan kuullut mainittavan Pat Glendonista mitään. Hotellissa vallitsi sama tietämättömyys, eikä Stubener päässyt jäljille, ennen kuin kauppias ja postimestari aukaisivat ovensa. Niin, Pat Glendon asui kaukana ihmisistä. Oli astuttava postivaunuihin ja ajettava Alpineen, joka oli neljänkymmenen penikulman päässä sijaitseva leiripaikka. Alpineesta voi matkustaa ratsain Antilooppilaakson kautta vuorien yli Bear Creekiin. Pat Glendon asui jossain siellä. Alpineessa ihmiset kyllä tietäisivät. Kyllä, oli olemassa nuorempi Pat. Kauppias oli nähnyt hänet. Tämä oli käynyt Deer Lickissä pari vuotta sitte. Ukko Patia ei ollut näkynyt viiteen vuoteen. Hän osti tavaransa aina tukuttain maksaen aina shekillä ja hän oli valkotukkainen, sukkela mies. Siinä kaikki, mitä kauppias tiesi, mutta Alpineessa kyllä osattaisiin antaa lisätietoja.

Stubenerin mieli kirkastui. Oli siis epäilemättä olemassa sekä Pat Glendon junior että senior. Yön vietti impressario Alpineessa ja aikaisin seuraavana aamuna ratsasti hän intiaaniponylla Antilooppilaaksoon. Hän ratsasti yli vuorien Bear Creekiin. Hän ratsasti koko päivän villeimmässä seudussa, mitä hän koskaan oli nähnyt, ja auringon laskiessa kääntyi hän Pintolaaksoon pitkin niin jyrkkää ja kapeata polkua, että hän useamman kerran oli pakotettu astumaan maahan kävelemään.

Kello oli yksitoista, kun hän astui alas hevosen seljästä erään paalumajan edustalla ja kuuli tervehdykseksi kaksi hirvikoiran haukahdusta. Sitte aukaisi Pat Glendon oven, syleili häntä ja veti hänet sisään.

"Tiesin, että tulisitte, Sam, poikani", sanoi Pat liikatessaan ympäri, tehden tulen, keittäen kahvia ja paistaen karhunpaistia. "Poika ei ole kotona tänä iltana. Särpimemme alkoi loppua, ja hän lähti auringonlaskun aikana etsimään hirveä. Mutta minä en puhu mitään. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet. Hän on kyllä kotona aikaisin huomisaamuna, ja siiloin voitte koettaa häntä. Tuolla ovat hänen nyrkkeilyhansikkaansa. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."

"Mitä minuun tulee, niin olen minä lopussa. Kahdeksankymmenenyhden tammikuussa, somaa kyllä entiselle nyrkkeilijälle. Mutta minä en ole koskaan laiminlyönyt terveydenhoitoani, Sam, valvonut tai elänyt huonosti. Minulla oli tulimaisen hyvä ruumis ja hoidin sitä niin hyvin kuin osasin, mikä kyllä näkyy päältäni, jos katselette tarkemmin. Olen opettanut poikani samanlaiseksi. Mitä sanotte kaksikymmentäkaksivuotiaasta nuorukaisesta, joka ei koskaan ole juonut lasillistakaan väkijuomia eikä polttanut tupakkaa? Sellainen on hän. Hän on jättiläinen ja on elänyt luonnollisesti koko ikänsä. Odottakaapa, kun hän ottaa teidät mukaansa hirvijahtiin. Teidän tulee olemaan vaikea seurata häntä, vaikka hän kantaakin kaikki ampumatarpeet ja päällisen päätteeksi suuren hirven. Hän on ulkoilmaihminen. Ei koskaan hän ole nukkunut katon alla, ei kesällä eikä talvella. Paljas taivas kuuluu hänelle, niin olen häntä opettanut. Ainoa, mikä minua huolestuttaa, on se, kuinka hän suhtautuu sisällä nukkumiseen ja tupakansavuun nyrkkeilylavalla. Tuo katku on sietämätöntä, kun nyrkkeillään innokkaasti ja ahmitaan ilmaa. Mutta riittäköön jo, Sam, poikani. Olette väsynyt ja teidän olisi pitänyt päästä nukkumaan jo aikoja sitte. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet, tämä saa jo riittää. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."

Mutta ukko Pat sairasti vanhuuden puhelemistautia, ja kesti kauan, ennen kuin hän salli Stubenerin nukahtaa.

"Hän kykenee juoksemaan kilpaa hirven kanssa, tuo poika", jatkoi hän taas. "Metsästyselämä on kaikkein parasta keuhkojen treenausta. Muuten hän ei tiedä paljoa, vaikka hän onkin lukenut muutamia kirjoja silloin tällöin ja runoutta sekä muuta semmoista. Hän on vain oikea, väärentämätön luonnonihminen, minkä kyllä heti tulette huomaamaan, kun saatte nähdä hänet. Hänessä on vanhaa irlantilaista verta. Joskus kuljeksii hän ympäri haaveellisen näköisenä, niin että luulisi hänen uskovan keijukaisiin tai sen sellaisiin. Hän on luontoa rakastava ja pelkää kaupunkeja. Hän on lukenut niistä, mutta suurin, missä hän koskaan on ollut, on Deer Lick. Hän ei pitänyt väentungoksista, ja hänen mielestään ihmisten pitäisi olla harvemmassa. Tämä tapahtui kaksi vuotta sitte -- ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin hän on nähnyt lokomotiivin ja junan.

"Joskus ajattelen, että olen menetellyt ehkä väärin antaessani hänen kasvaa tuollaiseksi luonnonihmiseksi. Mutta siitä hän on saanut hyvät keuhkot ja villihärän voimat. Ei kukaan, joka on kasvanut kaupungissa, voi kilpailla hänen kanssaan menestyksellä. Voisin kyllä myöntää, että Jeffries parhaimmillansa oli ehkä hiukan ollut vastuksena pojalle, mutta vain hiukan. Poika olisi suoriutunut hänestä helposti. Ja kuitenkaan ei hän näytä sellaiselta. Se on kaikkein ihmeellisintä. Hän on vain hyvin kasvanut nuorukainen, mutta hänen lihaksiensa laatu onkin erikoista. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet, sanon vain sen.