Hagarin poika

Vuonna 1845.

Oli kylmä joulukuun aamu. Ilma oli sakea ja hämärä muutamalla Lontoon poliisiasemalla. Lamppujen valot näyttivät himmeiltä ja torkkuvilta, samoin kuin ihmisetkin tänä varhaisena hetkenä. Eräs nainen lapsi sylissä oli puolittain pakotettu ja vedetty istumaan syytettyjen penkille. Hän oli nuori; irtipäässeitten, sotkeutuneitten hiusten takaa hänen kasvonsa vielä näyttivät tyttömäisiltä. Hänen piirteillään lepäsi tuskan ilme. Katse oli hetkittäin tyyni, mutta toisin ajoin levoton ja uhkaava. Hänen pukunsa oli alkujaan ollut rikas, mutta nyt se oli revitty ja likainen, ja raskaina laskoksina se peitti hänen vartaloansa. Lapsi, jota hän kantoi, näytti ehkä neljän kuukauden vanhalta. Hän painoi sitä suonenvedontapaisesti rintaansa vasten, ja kun se heikosti itkeä kitisi, hän hyssytteli sitä koneellisesti.

"Teidän kunnia-arvoisuutenne, tämän henkilön minä vedin maalle joesta tänä aamuna kello puoli kaksi", sanoi eräs konstaapeli. "Hän oli heittäytynyt jokeen Mustanmunkin sillan portaalta."

"Oliko hänellä lapsi mukanansa?" kysyi oikeudenvalvoja.

"Oli, teidän korkea-arvoisuutenne; ja kun minä nostin hänet maalle, minä en mitenkään saanut lasta hänen sylistänsä -- hän painoi sitä niin lujasti rintaansa vasten. Äiti oli tajutonna, mutta lapsi avasi silmänsä ja itki."

"Ettekö ole saanut tietää hänen nimeänsä?"

"En, herra; hän ei halua vastata meille mitään, kun me kysymme sitä häneltä."

"Minulle on sanottu", virkkoi kirjuri, "että kysyttäessä hänen nimeänsä ja olosuhteitansa, hän pysyy täydellisesti vaiti. Tohtori on sitä mieltä, teidän korkea-arvoisuutenne, että tuo nainen ei ole täysin syyntakeinen."

"Hänen joutumisensa tänne tukee kyllä sitä otaksumaa", vastasi virkamies.

Nuori nainen oli tylsänä tuijotellut ympärilleen mistään välittämättä. Hän näytti tuskin tajuavan, että satakunnan ihmisen silmät tarkastelivat hänen hurjistuneita kasvojansa.

"Onko täällä ketään, joka tuntee hänet?" kysyi virkamies.

"On, teidän korkea-arvoisuutenne, minä löysin sen vanhan naisen, jonka luona hän on asunut."

"Tuokaa se vanha ihminen kuulusteltavaksi."

Keski-ikäinen nainen -- pienikasvuinen, levoton ja ruma kepsutti sisään. Nimekseen hän ilmoitti Drayton. Hänen miehensä oli hotellin ovenvartija. Hänellä oli talo Pimlicossa. Kuukausi sitten hänellä oli ollut vuokrattavana huone ensimmäisessä kerroksessa. Hän oli pannut ilmoituskortin akkunaan ja pidätetty oli ilmestynyt. Hän oli hyväksynyt tämän nuoren rouvan vuokralaisekseen ja oli saanut vuokransa täsmälleen. Ei tiennyt mitään, kuka hän oli tai mistä hän tuli. Ei ollut myöskään saanut selville hänen nimeänsä. Oli kuullut hänen nimittävän lasta Pauliksi. Se oli kaikki, mitä hän tiesi.

"Hänen ammattinsa, hyvä eukkoseni, mikä se oli?"

"Ei mikään; ei hänellä ollut mitään ammattia, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Eikö hän mennyt koskaan ulos -- ei öisinkään?"

"Ei, herra; kaikista vähimmin öisin, herra. Toivon teidän korkea-arvoisuutenne pitävän minua kunniallisena ihmisenä, herra."

"Ei tehnyt mitään elääksensä ja kuitenkin maksoi teille. Annoitteko te hänelle ruokaa?"

"Annoin, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän sai itse keittää, mitä halusi, mutta se nuori, onneton raukka ei koskaan näyttänyt haluavan mitään, herra."

"Eikö hän koskaan puhunut teille?"

"Ei, herra, ei hän tehnyt muuta kuin itki. Hän itki, itki, itki, ellei nauranut ja silloin se oli kauheata, teidän korkea-arvoisuutenne. Minun mieheni aina sanoi, ettei sitä tiedä, mitä se vielä tekee."

"Onko hän naimisissa, tiedättekö?"

"On, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän käytti vihkimäsormusta, aivan oikeata vihkimäsormusta -- mutta kerran hän riisti sen irti ja heitti tuleen. Minä näin sen omin silmin, herra, muuten minä en olisi uskonut sitä enkä ole ikinä sellaista nähnyt. Mutta se onneton raukka ei aina ymmärrä, mitä tekee, sanoo minun mieheni."

"Minkälainen hänen suhteensa lapseen oli? Näyttikö hän rakastavan sitä?"

"Voi, näytti, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän syleili, syleili, syleili sitä lakkaamatta, kutsui sitä lemmikikseen ja Paul, Paul, Paul oli kaikki, mitä hänellä oli tässä maailmassa."

"Milloin te näitte häntä viimeksi ennen tätä päivää?"

"Eilen, herra. Hän pani hatun päähänsä ja heitti kapan hartioillensa ja käärittyään lapsen shaaliin meni iltapäivällä ulos. 'Se tekee teille oikein hyvää', sanon minä hänelle. 'Kyllä, rouva Drayton', sanoo hän, 'se tekee meille molemmille maailman hyväksi.' Tämä tapahtui takaovella, teidän korkea-arvoisuutenne, ja ilta oli ihana, mutta en minä ikinä saattanut arvata, mitä hän aikoi tehdä. Mutta hän ei ymmärrä tekojaan, nuori raukka -- kuten minun --"

"Ja kun yö tuli, eikä hän ollut palannut, menittekö te etsimään häntä?"

"Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, sillä minä sanon miehelleni, sanon minä: 'Se onneton nuori raukka, minä en voi levätä vuoteessani, ellen saa tietää, mihin hän on joutunut.' Ja minun mieheni, hän sanoo minulle: 'Maggie', sanoo hän, 'mene sinä poliisiasemalle ja kerro upseerille hänen tuntomerkkinsä', sanoo hän. 'Pitkä nuori nainen, joka saattaisi olla oikea rouva, kantaen lasta -- se kyllä riittääkin', sanoo hän. Ja minä menin. Ja tänä aamuna eräs upseeri tuli ja minä näin hänen naamastaan, että jotakin oli tapahtunut, ja --"

"Pyytäkää tohtori tänne. Onko hän täällä?"

"On, teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi konstaapeli.

Rouva Drayton oli työnnetty ulos huoneesta. Hän pysähtyi kuitenkin ensimmäiselle portaalle:

"Ja minä toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa -- hän kun ei oikein ymmärrä, kuten minun mieh--"

"Hyvä on, tuon kaiken me kyllä tiedämme. Ulos nyt; tätä tietä; älkää kiusatko hänen korkea-arvoisuuttansa!"

Portaan alapäässä nainen pysähtyi taas, nenäliina silmillään.

"Ja panee itkemään, kun täytyy nähdä hänet, onneton raukka, ja lapsi myös, sillä hän on ymmärtämätön kuin kissanpoika, ja minä toivon, ettei hänelle mitään tehdä, kuten --"

Rouva Draytonin enemmät toiveet ja pelko häipyi poliisiaseman meluun. Nuori nainen syytetyn penkillä yhä tuijotteli välinpitämättömänä ympärilleen. Hänen itsemurha-yrityksensä todisti, kuten tavallisesti, täydellistä vararikkoa rakkauden asioissa. Ehkäpä hän oli naimisissa oleva nainen, jonka hänen miehensä oli hylännyt. Luultavasti hän oli taas yksi niistä onnettomista ylhäisön naisista, jonka raskauden häpeä oli tehnyt mielipuoleksi. Ilmeisesti hän oli sivistynyt ja tunteiltaan hienostunut ihminen.

"Hänellä täytyy olla toki joitakin sukulaisia", sanoi virkamies, ja kääntyen syytettyyn hän virkkoi hillitysti: "Sanokaa meille nimenne, hyvä rouva."

Nainen ei näyttänyt kuulevan, vaan painoi lasta lujemmin rintaansa vasten, niin että se heikosti itki.