Tekijän elämäkerta.
Silvio Pellico syntyi Saluzzo'ssa Piemont'issa vuonna 1789. Hänen isänsä oli virkamies sota-asiain osastossa Milano'ssa ja jälestäpäin Turin'issa. Jonkun aikaa Franskassa vietettyään hän yhtyi isäänsä Milano'ssa ja määrättiin Franskan kielen professoriksi sotilas-orpojen seminariin samassa kaupungissa. Sydämen pohjasta harrastaen kirjallisuutta ja vapautta hän rakensi tuttavuutta Ugo Foscolo'n, runoilijan, ja muitten kirjailijain kanssa sekä liittyi useihin eteviin miehiin, jotka toivoivat Lombardian vapauttamista Itävallan herruudesta. Vuonna 1819 hän sepitti "Francesca da Rimini" nimisen murhe-näytelmän, joka riemulla vastaan-otettiin Italian etevimmissä kaupungeissa. Muita teoksia kirjoitettuaan hän samana vuonna Berchet'in, Confalonieri'n, Sismondi'n ynnä muitten avulla perusti "Il Conciliatore" (Sovittaja) nimisen sanomalehden, jota aiottiin vapaamielisten perus-aatteitten mukaan toimittaa. Itävallan hallitus kielsi kuitenkin lyhyen ajan perästä sitä painattamasta. 1820 vuoden loppupuolella Pellico yhtäkkiä vangittiin ja syytettiin vehkeilemisestä voimassa olevaa järjestystä vastaan. Ensiksi hän suljettiin Santa Margherita nimiseen vankilaan Milano'ssa, mutta vietiin jälestäpäin Venezia'n läheiseen San Michele saareen. Siellä ollessaan hän vuonna 1822 tutkittiin ja tuomittiin kuolemaan, joka tuomio kuitenkin muutettiin viidentoista-vuotiseksi kovaksi vankeudeksi Spielberg'in linnassa. Ensimäisinä vankeutensa kahdeksanatoista kuukautena hän oli kyllä onnellinen saamaan leppeän linnanpäällikön, joka salli hänen käyttää kynää, läkkiä ja paperia sekä lukea Raamattua, Homeroa, Dante'a, Petrarca'a, Shakespeare'a, Göthe'ä, Scott'ia, Byron'ia ja Schiller'iä ynnä muita kirjailijoita; mutta kun tämä päällikkö siirrettiin toiseen vankilaan, kävi Pellicon asema seuraavina neljänä vuonna erittäin tuskalloiseksi, ja hänen terveytensä melkein kokonaan turmeltui. 1827-30 vuosien välillä häntä kohdeltiin suuremmalla lempeydellä, ja jälkimäisenä vuonna hänelle ilmoitettiin, että hän pian saisi jälleen vapautensa, jonka hän todella kohta perästäpäin saikin. Vuonna 1833 hän kirjoitti "Le mie prigioni" (Vankeuteni) nimisen kirjan, jonka esitystapa oli liikuttavan yksinkertainen, joka käännettiin kaikille Europan kielille ja jota joka paikassa ihmeteltiin. Vapaaksi päästyänsä hän oli palannut Turin'iin, jossa hänen vanhempansa asuivat. Siellä hän antautui kirjallisiin toimiin ja sepitti muun muassa kolme murhe-näytelmää sekä yhden proosallisen teoksen "Doveri degli uomini'n" (Ihmisen velvollisuudet). Hän kuoli Turin'issa 1854. Hänen kuolemansa jälkeen hänen muistoonpanonsa, kirjevaihtonsa ja julkaisemattomat teoksensa toimitettiin painoon.
Beeton's Dictionary of Universal Information.
Tekijän esipuhe.
Olenko nämät elämän-vaiheeni turhamaisuudesta kirjoittanut, ainoastaan saadakseni itsestäni puhua? Minä toivon, ettei niin ole laita; ja sikäli kuin joku pystyy olemaan tuomarina omassa asiassaan, luulen tarkoitukseni olleen jalompaa laatua: -- minä arvelin, että kertomalla omia kärsimyksiäni ja esittelemällä niitä lohdutuksia; jotka kokemukseni mukaan kovimmassakin onnettomuudessa vielä ovat ihmisen tarjona, voisin monta onnetonta tukea; -- minä tahdoin antaa todistusta siitä, että keskellä pitkiä kidutuksiani en kuitenkaan ole havainnut todeksi, että ihmiskunta on niin väärintekeväinen, että se ansaitsee aivan ankaraa tuomiota, ja että kunnollisia luontoja löytyy niin harvassa, kuin tavallisesti vakuutetaan; -- kehoittaa tahdoin jaloja sydämiä oikein kuolevaisia rakastamaan eikä vihaamaan, leppymätöntä vihaa pitämään ainoastaan halpaa teeskentelyä, pelkurimaisuutta, jokaista siveellistä alennusta vastaan; -- tahdoin toistaa tuon kaikille tunnetun totuuden, joka niin usein unhotetaan: että uskonto ja filosofiia, niin toinen kuin toinenkin, vaativat lujaa tahtoa ja tyynimielistä päätöstä, ja että missä eivät nämät molemmat ehdot samalla haavaa ilmesty, siinä ei myöskään löydy oikeudentuntoa, ei arvollisuutta eikä vakavaa perus-aatetta.
I LUKU.
Perjantaina Lokakuun 13 p:nä 1820 minä vangittiin Milanossa ja vietiin Santa Margherita nimiseen vankilaan. Kello oli 3 iltapuolella. Minua tutkittiin ja kuulusteltiin koko se päivä ja monta seuraavatakin. Vaan se sikseen. Niinkuin halveksittu rakastaja vihdoin päättää arvokkaasti kääntää selkänsä kaunottarelleen, niin minä nyt jätän politiikin ja kerron muita asioita.
Yhdeksän aikaan iltasella tuona onnetonna perjantaina oikeudenkirjuri jätti minut vankivartijan haltuun, joka vei minut itseäni varten määrättyyn komeroon ja siellä kohteliaasti pyysi minua jättämään toistaiseksi hänen takeensa kelloni, rahani ja kaikki, mitä oli lakkarissani; ne saatuansa hän toivotti kunnioituksella hyvää yötä.
-- Kuulkaapas, ystäväni, sanoin minä; tänään en vielä ole syönyt päivällistä, toimittakaa minulle jotain syötävää.
-- Paikalla, ravintola on aivan lähellä; ja saattepa nähdä, hyvä herra, kuinka oivallista viiniä!
-- En juo viiniä!
Tämän kuultuansa mies katsahti minuun pelonsekaisella kummastuksella, toivoen, että laskin leikkiä. Vankivartijat, jotka pitävät ravintolaa, kauhistuvat, jos heille sattuu tulemaan joku maistamaton vanki.
-- Tosiaankin, en juo viiniä.
-- Minun on sääli teitä, kahta ikävämmäksi tulee teille yksinolo... Ja nähtyänsä ett'en muuttanut mielipidettäni, hän meni ulos. Ei puoltakaan tuntia, niin ruoka oli edessäni; söin pari suupalasta, nielasin lasillisen vettä, ja jäin jälleen yksinäni.
Huoneeni oli maakerroksessa, ikkuna pihaan päin. Komeroita kummallakin puolen, komeroita ylläni, komeroita vastapäätä. Nojautuen ikkunaan, kuuntelin hetken aikaa, kuinka vartijoita tuli ja meni, sekä vankien hurjaa laulua.
Ajattelin itsekseni: Vuosisata sitte tämä kartano oli naisluostarina; johtuiko silloin koskaan noiden hurskaitten katuvaisten mieleen, että heidän komeroissaan tänään tulisi kaikumaan, ei naisten huokauksia ja hartaita kiitosveisuja, vaan jumalattomia herjauksia ja renttulauluja, että niissä tulisi oleskelemaan kaikenlaisia pahantekijöitä, parhaasta päästä kuritustyöhön tahi hirteen tuomittuja? Ja vuosisadan perästä, kukahan silloin tullee näissä komeroissa päiviänsä viettämään? Oi aikojen ja kaikkien kappalten ikuista vaihtelevaisuutta! Ken teitä ottaa miettiäksensä, voipiko hän liioin tuskastua, jos onni herkeää hänelle hymyilemästä, jos hän haudataan vankilaan taikkapa hirsipuu häntä uhkaa? Eilen olin onnellisin ihminen maan päällä, tänään en nauti enään ainoatakaan entisen elämäni suloa: en vapautta, en ystävien seuraa, en toivoakaan! Niin, mieletöntä olisi ajatella niiden palaamista. Tästä olen ulos pääsevä ainoastaan joutuakseni vieläkin kurjempaan vankilaan tahi pyövelin käsiin! Olkoon menneeksi: kuolemani jälkeisenä päivänä on juuri kuin jos olisin henkeni heittänyt komeassa linnassa ja ruumiini olisi hautaan viety mitä loistavimmilla kunnian-osoituksilla.
Näin mietiskellessäni aikojen vaihtelevaisuutta, mieleni jälleen virkistyi. Mutta uudestaan astuivat silmieni eteen nuo rakkaat kuvat: isä, äiti, kaksi veljestä, kaksi sisarta, ja toinenkin perhe, jota rakastin niinkuin omaani; ja kaikki filosofilliset mietteet haihtuivat tyhjään. Lujuuteni höltyi ja kuni lapsi minä herskähdin itkemään.
II LUKU.
Kolmea kuukautta ennen olin käynyt Torinossa ja siellä, monivuotisen eron perästä, tavannut rakkaat vanhempani, toisen veljeni ja molemmat sisareni. Kaikki meidän perheessämme olivat aina olleet niin hellät toisillensa, eikä kukaan pojista ollut saanut isältä ja äidiltä nauttia niin paljon hyvää kuin minä. Oi kuinka tämä yhtymys minua liikutti, kun näin heitä paljon enemmän i'ästä rasitetuiksi, kuin olin luullut! Kuinka hartaasti olisin silloin tahtonut jäädä heidän luoksensa, pyhittääkseni parhaat voimani heidän vanhuutensa päiväin huojentamiseksi! Kuinka tuskalliselta tuntui, että toimeni Torinossa, senkin vähäisen aikaa kuin siellä viivyin, eivät sallineet minun olla kauvemmin rakkaitteni luona! Äiti parka valittikin usein: "voi kuitenkin, kun ei Silviomme ole tullutkaan meitä varten Torinoon!" Katkera oli ero sinä aamuna, kun läksin takaisin Milanoon. Isä nousi kanssani vaunuihin ja saattoi minua peninkulman matkaa; sitte hän palasi yksinään. Katsahdin taakseni häneen päin ja itkin ja suutelin sormusta, jonka äiti oli minulle antanut; en ollut koskaan tuntenut semmoista levottomuutta erotessani vanhemmistani. Vaikk'en tavallisesti luota aavistuksiin, kummastutti minua kuitenkin suruni hillitsemättömyys ja tahtomattani lausuin pelokkaasti: "Mistä tämä outo mielenkaiho?" Se näytti todellakin ennustavan minulle jotakin suurta onnettomuutta.
Nyt, vankilassa, johtui jälleen mieleeni tämä pelko ja levottomuus; muistin kaikki ne sanat, jotka olin vanhemmiltani kuullut kolme kuukautta takaperin. Äitini valitus: "voi kuitenkin, kun ei Silviomme ole tullutkaan meitä varten Torinoon!" se painoi sydäntäni niinkuin raskas taakka. Paheksin sitä, ett'en kohdellut heitä tuhannen kertaa armahammin. -- Rakastanhan heitä niin hellästi, ja kuitenkin ilmoitin sitä sanoissani niin laimeasti! Viimeinen kerta oli mun sallittu heitä nähdä, ja kuitenkin olin niin vähän katsellut heidän rakkaita kasvojaan, niin niukasti olin heille lempeäni osoittanut! -- Nämät ajatukset särkivät sydäntäni.
Suljin ikkunan ja kävelin tunnin aikaa edes takaisin, toivomatta lepoa koko yönä. Laskeusin sitten vuoteelleni ja nukuin uupumuksesta.
III LUKU.
Hirveätä on todellakin herätä ensimmäisenä yönä vankilassa! -- Onko mahdollista (niin mä virkahdin muistaessani missä olin), onko mahdollista, että minä olen täällä? Eikö se vaan ole unta? Eilen siis pantiin minut kiinni, eilen oli tuo pitkä tutkimus, jota huomenna jatketaan ja Jumala ties kuinka kauan vielä! Eilen siis, ennen kuin nukuin, minä itkin niin katkerasti ajatellessani vanhempiani!... Yön rauhaisuus, syvä hiljaisuus, lyhyt uni, joka oli virvoittanut henkeni voimia, näyttivät sadan kerroin kartuttaneen surunkin valtaa. Tässä toimettomuuden tyhjyydessä tunki mielikuvitukseeni tavattoman elävästi kaikkien omaisteni suru ja etenkin isän ja äidin murhe, kun saisivat tiedon minun vangitsemisestani.
-- Tällä hetkellä, lausuin, he makaavat vielä rauhallista unta, taikkapa, jos ovat valveilla, ajattelevat ehkä hellästi minua, aavistamatta missä tilassa minä olen! Onnelliset he, jos Jumala ottaisi heidät pois maailmasta, ennenkuin tieto minun vankeudestani ehtii Torinoon! Kuka on antava heille voimaa kestääkseen tätä kovan onnen iskua?
Mutta kuuluipa sisällinen ääni vastaavan: -- Hän, jota kaikki onnettomat rukoilevat, rakastavat ja tuntevat omassa povessansakin! Hän, joka antoi Äidille voimaa seurata Poikaansa Golgatan mäelle ja seisoa ristin juurella: onnettomien ystävä, kuolevaisten ystävä!
Ensikerran uskonto pääsi voitolle sydämessäni, ja siitä onnesta on minun kiittäminen lapsellista rakkauttani.
Ennen olin minä, vaikk'en juuri uskoton, kuitenkin vähän ja kehnosti seurannut uskonnon neuvoja. Nuo tavalliset väitteet uskontoa vastaan, ne tosin eivät minusta olleet suuri-arvoisia; mutta yhtähyvin tuhannen viisastelevaa epäilystä oli vakuutustani häirinnyt. Itse Jumalan olemuksesta minulla jo aikoja sitte ei enää ollut epäilystä, ja tavantakaa sanoin itselleni, että jos kerran Jumala on olemassa, niin hänen vanhurskaudestaan välttämättömästi seuraa, että kuoleman jälkeen löytyy toinen elämä ihmiselle, joka tässä kurjassa maailmassa saapi paljon kärsiä; että meidän on siis täysi oikeus tavoittaa tuon toisen elämän hyvää, ja että sen teemme, kun rakastamme Jumalaa ja lähimmäisiämme ja alinomaa pyydämme jalostua hyvissä töissä ja himojemme kukistamisessa. Niin olin jo aikoja arvellut ja vielä lisännyt: -- Mitä on kristillisyys, ell'ei juuri tämmöistä jalostumis-pyrintöä? -- Ja koska Kristin-uskon olento näin esiintyy puhtaana, järjellisenä ja kumoamattomana, niin kummalta minusta näytti, että aika tulisi, jolloin filosofiia uskaltaa kehua: -- Tästä lähtien olen minä astuva sen sijaan. -- Ja millä lailla olet sitä tekevä? Paheitako opettamalla? -- Ei suinkaan. -- Vai hyveitäkö? Jos niin, katso, nämä ilmestyvät juuri rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan; siis ihan samaa kuin mitä Kristin-usko opettaa.
