Kivisydän: Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

I. Kohtaus kaukaisessa Lännessä. II. Metsässä. III. Maja. IV. Yleisiä selityksiä. V. Tuttavallinen keskustelu. VI. Matka. VII. Kahakka. VIII. Kylä. IX. Doña Hermosa. X. Hertta ässä. XI. Rancho. XII. Punanahat. XIII. Yöllinen kohtaus. XIV. Don Estevan Diaz. XV. Don Gusman de Ribeyra. XVI. Karavaanimajala pampaksella. XVII. Punaista lemmenleikkiä. XVIII. Petos. XIX. Kertomuksen loppu.

I.

KOHTAUS KAUKAISESSA LÄNNESSÄ.

Kalifornian ja Fragervirran rikkaiden seutujen löydön jälkeen joutui Pohjois-Amerikka sellaisen toimeliaan uudistuksen valtaan ja sivistys edistyi sellaisin jättiläisaskelin, ettei runoilijoille ja haaveksijoille, jotka rakastavat luonnon suuremmoista näytelmää, jäänyt enää muuta kuin yksi ainoa, tämän kertomuksen aikana vielä melkein tuntematon alue, missä he voivat nauttia salaperäisten amerikkalaisten ruohoaavikoiden majesteetillisesta ja suuremmoisesta näytelmästä.

Ainoastaan siellä avautuivat heille silmiä huikaisevat, tavattoman suuret ruoho- ja hiekkameret, jotka liikuttavine vastakohtineen, valtavine sopusointuineen ulottuivat loppumattomiin luojan kaikkivaltiaan katseen alla.

Tämä alue, jonka metsissä uudisasukkaan ahkera kuokka ei vielä ollut kaikunut, oli Far West, s.o. Kaukainen Länsi.

Siellä intiaanit vielä olivat itsevaltiaita, kiitäen mustangiensa [aavikkohevonen], jotka olivat yhtä voittamattomia kuin hekin, selässä ympäri noita aavoja erämaita, joiden kaikki salaisuudet he tunsivat, ajaen puhveleita ja villejä hevosia, ja käyden sotaa keskenään tai parhaansa mukaan vainoten valkoisia metsästäjiä ja riistanpyytäjiä, jotka olivat kyllin huimapäisiä uskaltaakseen tähän punanahkojen viimeiseen, pelättävään olinpaikkaan.

Heinäkuun 27 päivänä 1858, kolmisen tuntia ennen auringonlaskua, muuan ratsastaja näkyi komean mustangin selässä huolettomasti ratsastavan pitkin Rio Vermejon rantaa. Rio Vermejo on Rio Grande del Norten lisäjoki, laskien siihen, virrattuaan 280-320 kilometriä halki erämaan.

Ratsastaja, joka oli puettuna meksikolaisten metsästäjien tavanmukaiseen nahkapukuun, saattoi olla korkeintaan kolmenkymmenen ikäinen mies; kasvultaan hän oli pitkä ja hoikka, hänen ryhtinsä oli oivallinen ja liikkeensä miellyttävät. Kasvojen muoto oli uljas ja päättävä ja niiden rohkeat piirteet, joista kajasti suoruus ja hyvyys, herättivät heti ensi silmäyksellä kunnioitusta ja myötätuntoa. Siniset silmät, jotka olivat lempeät ja salaperäiset kuin naisen, vaaleat hiukset, jotka tuuheina kiharoina aaltoilivat laamavillaisen hatun reunojen alla ja vallattomasti valuivat olkapäille, himmeän vaalea iho, joka jyrkästi poikkesi meksikolaisille ominaisesta olivinvärisestä, vähän pronssinkarvaisesta ihosta, kaikki nämä osoittivat, ettei hän ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla.

Tämän näköjään niin rauhallisen ja vaarattoman miehen jonkunverran naisellisen ulkoasun alla piili jalopeuran rohkeus, jota ei mikään voinut lannistaa, eipä edes hämmästyttää. Tuo hieno, miltei läpikuultava iho hänen valkeissa käsissään, ruusunvärisine kynsineen, oli teräksisten hermojen peitteenä.

Sinä hetkenä, jolloin teemme tämän henkilön tuttavuutta, hän näytti istuvan torkkuen satulassa, niin että mustangi sai kulkea omia aikojaan. Tämä ei ollut juuri tottunut sellaiseen vapauteen ja käyttikin sitä nyt senvuoksi pysähtymällä miltei joka askeleella, näykkien auringon kellastamia, tienvierellä kasvavia ruohonkorsia.

Paikka, jossa ratsastajamme kulki, oli melkoisen laaja tasanko. Sen jakoi kahteen melkein yhtä suureen alaan Rio Vermejo, jonka äkkijyrkillä rannoilla siellä täällä törrötti paljaita, harmahtavia kallioita.

Tätä tasankoa ympäröi kaksi selännettä, jotka molemmin puolin kohosivat aaltomaisesti jatkuvina jonoina, kunnes ne taivaanrannalla muodostuivat pilvenkorkuisiksi lumituntureiksi, joita laskevan auringon purppuranvärinen hohto valaisi.

Vaikka ratsastaja, joko todellisesti tai näennäisesti, näyttikin torkkuvan, hän kuitenkin raotti tuontuostakin silmiänsä ja loi päätään kääntämättä tähystävän silmäyksen ympärilleen, ainoankaan kasvonlihaksen kuitenkaan ilmaisematta pelkoa, joka sentään olisi voinut olla varsin luonnollista seudussa, missä jaguari oli ihmisen vaarattomin vihollinen.

Matkustaja tai metsästäjä, kummaksiko häntä nyt sanoisimme, jatkoi matkaansa yhä hitaammin ja huolettomammin. Hän oli juuri noin viidenkymmenen jalan päästä kulkenut erään kallion ohi, joka yksinäisen etuvartion tavoin kohosi Rio Vermejon vasemmalla rannalla, kun kallion takaa tuli esiin amerikkalainen metsästyskivääri kädessään mies, joka nähtävästi oli ollut siellä vaanimassa.

Tämä mies tarkasteli matkustajaa hetkisen hyvin tarkoin, jonka jälkeen hän nopeasti tähtäsi ja laukaisi.

Ratsastaja hypähti satulassa, päästi tukahtuneen huudon, levitti kätensä, hellitti jalkansa jalustimista ja vieri alas nurmikolle, johon hän jonkun kerran suonenvedontapaisesti nytkähdeltyään jäi liikkumatta makaamaan.

Pelästynyt hevonen nousi pystyyn, peräytyi vähän ja lähti sitten täyttä karkua juoksemaan metsäisiä kukkuloita kohti, jonne se pian katosi näkyvistä.

Kaadettuaan näin kätevästi uhrinsa murhaaja iski kiväärinperän maahan ja otti laamavillaisen hattunsa päästään, pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan, samalla kuin hän turhamaisen tyytyväinen ilme kasvoillaan mutisi: "Hitto vie! Luulenpa että tällä kertaa tuo peijakkaan partiolainen sai sentään sellaisen täräyksen, ettei hän enää nouse; varmaankin musersin hänen selkärankansa. Sepä oli kaunis laukaus! Ihmettelenpä mitä nuo Ventan poropeukalot, jotka väittivät hänen osaavan noitua, niin etten muka voisi saada henkeä hänestä muuten kuin panemalla hopealuodin pyssyyni, mitähän ne nyt sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet makaamassa pitkänään tuossa maassa! No, olen rehellisesti ansainnut sata piasteriani! Ja mitäpä siitä! Olenhan nähnyt paljon vaivaa ennenkuin onnistuin. Pyhä neitsyt olkoon kiitetty armollisesta suojeluksestaan! En lyö laimin olla hänelle kiitollinen siitä."

Näin puhellessaan itsekseen tuo arvon mies oli mitä huolellisimmin ladannut pyssynsä uudelleen.

"Uh!" hän jatkoi, istuutuen ruohomättäälle, "on ollut sangen väsyttävää vahtia häntä niin kauan! Jospa menisin varmuuden vuoksi tarkastamaan, onko hän todellakin kuollut? Ei, luultavasti varon tekemästä niin; puuttuisi vielä, että hän olisikin hengissä ja pistäisi minua puukolla! Oh, en ole toki niin tuhma! Odotan ennemmin tässä varsin levollisesti ja panen tupakaksi; ellei hän tunnin kuluessa liikahda, on kaikki lopussa, ja silloin minäkin rohkenen astua esiin. Eihän minulla ole mitään kiirettä", hän lisäsi, irvistäen kamalasti.

Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, hän kaivoi taskustaan tupakkaa ja kääri itselleen savukkeen, sytytti sen ja alkoi polttaa äärettömän kylmäverisesti, altakulmain yhtämittaa vilkuen ruumiiseen, joka virui muutaman askeleen päässä hänestä.

Tehkäämme tällä välin lähempää tuttavuutta tuon mielenkiintoisen henkilön kanssa. Hän oli vähän alle keskimitan, mutta hänen leveät hartiansa ja rotevat raajansa osoittivat, että hänen täytyi olla erittäin jänterä. Otsa oli matala ja taaksepäin luisu, kuten petoeläimen; pitkä, kaareva nenä riippui ohuthuulisen, leveän suun yli, josta valkeat, terävät ja epätasaiset hampaat näkyivät. Pienet mustat silmät, joiden katse oli luihu, antoivat hänen kasvoilleen kamalan ilmeen.

Tällä miehellä oli samanlainen metsästäjänpuku, kuin ratsastajallakin, nimittäin lyhyet nahkaiset housut, lanteitten kohdalta tiukasti kiristettynä silkkivyöllä ja ulottuen polviin asti sekä pistettynä pitkävartisiin saappaisiin, jotka suojasivat sääriä. Ruumiin yläosaa peitti eräänlainen takki eli pusero, joka oli avoin, kuten paita, ja jossa oli vain puolipitkät hihat. Vasemmalla kupeella riippui rautarenkaaseen pistetty tupeton, suora sapeli ja oikealla sivulla olkapään yli heitetystä puhvelinnahkaisesta hihnasta näköjään hyvin varustettu ampumalaukku; kirjava ja kirkuvanvärinen vaippa, intiaanilaista valmistetta, oli maassa hänen vieressään.

Mutta aika kului; puolitoista tuntia oli jo kulunut eikä miehemme, joka poltti savukkeen toisensa jälkeen, näyttänyt päättävän mennä ottamaan selvää, oliko henkilö, jota hän niin kavalasti oli ampunut kallion takaa, kuollut.

Ratsastaja oli kuitenkin kaatumisestaan saakka maannut täysin liikkumatta; murhaaja, joka tarkoin piti häntä silmällä, ei ollut huomannut hänen vähintäkään liikahtavan. Zopilotit ja kondorit, varmaankin ruumiinhajun houkuttelemina, alkoivat jo kaarrella ilmassa hänen kohdallaan, päästellen käheitä, epäsointuisia ääniä. Laskemaisillaan oleva aurinko näkyi enää vain melkein taivaanrannan tasalla olevana tulipallona. Täytyi välttämättä tehdä jonkunlainen päätös.

Murhaaja nousi vastenmielisesti.

"Ah", hän mutisi, "tottakai hän nyt jo on kuollut, muuten täytyisi hänen sielunsa olla naulattuna kiinni hänen vatsaansa! Tarkastakaamme! Mutta koska varovaisuus on turvallisuuden äiti, niin olkaamme varovaisia!"

Ja ikäänkuin puheensa vahvistukseksi hän veti saappaansa varresta esiin teräväkärkisen veitsen, jollainen niillä seuduin on jokaisella meksikolaisella, voidaksensa katkaista surmasilmukan, jos joku vihollinen heittäisi suopungin hänen kaulaansa. Painettuaan veitsen terää kiveä vasten ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei sen kärki ollut katkennut, hän päätti vihdoinkin mennä kuolleen luo, joka yhäkin makasi liikkumatta samassa paikassa, mihin oli kaatunut.

Mutta Amerikan sydänmailla on olemassa sääntö, jonka kaikki tunnustavat oikeaksi, ja se kuuluu, että lyhin tie kahden pisteen välillä on käyrä viiva, ja miehemme oli kyllin varovainen jättääkseen tässä tilaisuudessa sovelluttamatta käytännössä tätä sääntöä. Sen sijaan, että olisi mennyt aivan suoraan tarkastettavaansa kohti, hän siis kaartoi kaukaa ja läheni vain vähitellen hyvin hiljaa, pysähtyen tuon tuostakin katsoakseen ruumista, valmiina juoksemaan karkuun huomatessaan tämän hiukankaan liikahtavan, ja veitsi kohotettuna iskuasentoon.

Nämä ylenmääräiset varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkin tarpeettomia, sillä ruumis pysyi liikkumattomana kuin patsas, ja tuntematon pysähtyi niin lähelle, että hän melkein voi koskea sitä, minkään seikan osoittamatta, että vähintäkään eloa oli jäljellä tuossa onnettomassa, joka makasi pitkänään maassa!

Murhaaja pani käsivartensa ristiin rinnalleen, ja tarkastellen ruumista, jonka kasvot olivat maata vasten, hän puhui itsekseen:

"Tosiaankin hän on aivan kuollut. Vahinko, sillä hän oli lemmon vankka mies. En olisi koskaan rohjennut hyökätä hänen kimppuunsa edestäpäin! Mutta kunnon miehen täytyy pitää sanansa, minä olin saanut maksuni ja minun oli täytettävä sitoumukseni! Mutta kummallista, ei näy ollenkaan verta! Pyh, hän on varmaankin kuollut sisäiseen verenvuotoon! Sitä parempi hänelle! Siten hän on päässyt vähemmillä tuskilla. Varmemmaksi vakuudeksi työnnän kuitenkin veitsen hänen hartiainsa väliin, jotta voin olla asiastani varma, vaikkei olekaan missään tapauksessa vaaraa siitä, että hän enää nousisi. Mutta ei saa pettää niitä, joiden palkoissa toimii, kunnon miehen tulee pitää sanansa."

Tämän yksinpuhelun jälkeen hän laskeutui polvilleen, ja kumartuen ruumiin yli, oikealla kädellään nojaten kuolleen olkapäähän, hän kohotti veitsensä. Mutta samassa nousi kuolleeksi luultu tavattoman nopeasti ylös, hyppäsi pystyyn notkeana kuin jaguari ja heitti hölmistyneen murhamiehen nurin, tarttui hänen kurkkuunsa, kaatoi hänet pitkäkseen maahan, pani vuorostaan polvensa hänen rinnalleen ja väänsi veitsen hänen kädestään, ennenkuin toinen edes oli ehtinyt päästä selville mitä hänelle tapahtui.