Tiikerikissa: Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

I. Mieltymystä. II. Aarniometsä. III. Don Torribio Quiroga. IV. Illanvietto. V. Väijytys. VI. San Lucar. VII. Hyökkäys presidiota vastaan. VIII. Konnamaisuutta. IX. Vankina. X. Punanahkojen leiri. XI. Luopio. XII. Naisen tahto. XIII. Valkoiset punaisia vastaan. XIV. Käänne. XV. Kuukautta myöhemmin. XVI. Ennen takaa-ajoa. XVII. Takaa-ajossa. XVIII. El Voladero de las Animas. XIX. Jumalan sormi.

I.

MIELTYMYSTÄ.

Mieltymys on tunne, jota ei voida selitellä tai kuvailla, se tunnetaan välittömästi. Aivan tahtomattaan ihminen tuntee heti ensi hetkestä mieltymystä toista ja vastenmielisyyttä toista kohtaan. Miksi? Sitä ei voi sanoa, mutta niin on usein laita. Jonkunlainen magneettinen, vastustamaton vaikutus vetää ihmistä usein henkilöön, jota hänen etunsa päinvastoin vaatisi välttämään, kun taas sama vaikute sysää hänet toisen luota, jonka suosiota hänen saman edun vuoksi pitäisi koettaa tavoitella.

Ja vielä omituisempaa ja merkillisempää on se, että tämä välitön tunne, joka siten johtaa ihmistä vastoin hänen tahtoaan, tuskin koskaan erehtyy; sillä ennemmin tai myöhemmin täytyy myöntää, että se, mikä ihmisten ennakkoluuloisissa silmissä on näyttänyt erehdykseltä, päinvastoin on ollut oikein, ja että sydän, vähääkään eksymättä, on johtanut oikealle tolalle.

Mieltymyksen ja vastenmielisyyden seuraukset ovat liiankin selvät, ja siksi monet ovat saaneet kokea niiden salaperäistä vaikutusta, että meidän ei ole tarvis pitemmältä kosketella tätä ainetta.

Don Estevan ja Kivisydän olivat tutustuneet toisiinsa olosuhteissa, joiden olisi pitänyt tehdä heidät toistensa suhteen ainakin välinpitämättömiksi, joskaan ei juuri vihamiehiksi. Mehiläismetsästäjän maine ja hänen omituinen elintapansa olivat sellaisia syitä, joiden olisi pitänyt karkoittaa hänen paristaan don Pedro de Lunan rehdin majordomon. Ja kuitenkin oli tapahtunut aivan päinvastoin, kummankin nuoren miehen tietämättä. He olivat ensi hetkestä asti tunteneet olevansa ystäviä, joita eivät yhdistäneet mitkään tuollaiset jokapäiväiset tunteet, jotka ovat niin tavallisia vanhan Europan seuraelämässä, missä ystävä-sana ei enää merkitse edes yksinkertaista tuttavuutta ja on niitä nimityksiä, joita yleisimmin poljetaan lokaan, vaan tuollaiset todelliset, vahvat, äärettömät ja alkuperäiset tunteet, jotka muutamassa tunnissa kehittyvät siinä määrin, että ne varsinaisesti ensi hetkestä asti hallitsevat sitä, jonka ne ovat saaneet valtoihinsa.

Nuo nuoret miehet eivät olleet koskaan nähneet toisiansa, ennenkuin he tapasivat San Lucarin tiellä, ja kuitenkin tuntui heistä kuin he olisivat tunteneet toisensa vuosikausia sitten ja aivan yksinkertaisesti uudelleen tavanneet toisensa.

Omituista kyllä olivat molemmat yht'aikaa tunteneet saman vaikutuksen, aivan odottamatta ja tarkoituksetta.

Nyt väittämämme on siinä määrin totta, että don Estevan, huolimatta synnynnäisestä viisaudestaan, joka oli hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan, melkein heti uskoi Kivisydämelle isänsä eli oikeammin hyväntekijänsä elämäntarinan. Tämän elämäntarinan hän oli kertonut kaikkine yksityiskohtineen, salaamatta tai jättämättä pois pienintäkään pikku seikkaa. Tähän saattoi hänet salainen aavistus, joka sanoi hänelle, että hän oli tavannut miehen, joka oli kyliin arvokas jakamaan hänen kanssaan tämän tärkeän salaisuuden koko painon.

Tämän kertomuksen jatkuessa saamme vieläkin sitovampia todistuksia siitä omituisesta luottamuksesta, jota molemmat miehet heti olivat tunteneet toisiaan kohtaan.

Aurinko oli laskemaisillaan purppura- ja kultavyöhönsä korkeitten, lumipeitteisten Sierra Madren kukkulain taakse, kun don Estevan oli ehtinyt kertomuksensa loppuun.

Maisema alkoi muuttua suloisen, alakuloisen väriseksi, jollaiseksi se tulee illan lähestyessä, linnut lensivät suurin joukoin viserrellen etsimään yösijaa korkeitten puiden tuuheiden oksien välistä. Vaquerot ja peonit ratsastivat joka suunnalle kootakseen karjan ja viedäkseen sen kotiin haciendaan. Kaukana näkyi aasinajajain leiri, jonka yötulet jo alkoivat valaista joka hetki yhä enemmän pimenevää taivasta levein punertavin valonheijastuksin.

"No, kun te nyt yhtä hyvin kuin minäkin tunnette sen perheen salaisuudet, jonka yhteyteen sattuma on teidät saattanut", jatkoi don Estevan, "mitä aijotte nyt tehdä?"

"Sananen ensiksi", huomautti Kivisydän.

"Puhukaa -- teillä pitäisi oikeastaan olla paljon uskottavaa minulle vuorostanne."

"Ei niinkään paljon, kuin kenties luulette. Te tiedätte elämästäni yhtä paljon kuin minä itsekin, toisin sanoen ei juuri mitään, mutta siitä ei nyt olekaan kysymys tällä hetkellä."

"Mistä sitten on kysymys?" sanoi don Estevan uteliaisuuden valtaamana.

"Sanon sen teille. Te ette varmaankaan ole kertonut minulle tuota pitkää ja mielenkiintoista juttua vain tyydyttääksenne uteliaisuutta, jota en millään tavoin ole osoittanut. Täytyy siis olla olemassa joku muu syy, ja tämän syyn luulen arvanneeni. Don Estevan Diaz, kun kaksi urhokasta miestä on yhtynyt toisiinsa niinkuin liaani mahonkipuuhun, kun heidän ajatuksensa sulavat yhdeksi, kun heidän tahtonsa on sama, niin nämä miehet ovat hyvin vahvoja, sillä he täydentävät toisensa, ja mitä he eivät yksikseen rohkenisi tehdä, siihen he ryhtyvät nyt arvelematta ja ovat melkein varmoja yrityksensä onnistumisesta, niin mielettömiltä ja uhkarohkeilta kuin nuo yritykset näyttävätkin. Ettekö ole samaa mieltä kanssani tässä suhteessa?"

"Epäilemättä, don Fernando, olen täydelleen samaa mieltä."

Ilo leimahti nuoren miehen kasvoilla.

"Hyvä", sanoi hän ojentaen kätensä, "tässä käteni, don Estevan, se on miehen, joka täten tarjoo teille uskollisen ja rehellisen sydämensä, kaikesta huolimatta -- tahdotteko tarttua siihen?"

"Kautta Jumalan!" huudahti majordomo lämpimästi, puristaen voimakkaasti hänelle niin rehellisesti ojennettua kättä, "minä tartun molempiin -- kiitos veli! Minulle tekemänne ehdotuksen olin itse tekemäisilläni, nyt pysyy liittomme elämässä ja kuolemassa! Kuulun teille kuin miekka kahvaansa!"

"Voi!" huudahti nuori mies ilosta huoahtaen, "minulla on siis vihdoinkin ystävä, minun siis ei enää tarvitse kulkea yksinäni elämän läpi. Ilossa ja surussa, onnessa ja onnettomuudessa on minulla sydän, jolle voin uskoa kaiken!"

"Teillä on enemmänkin, veli, teillä on koti. Äitini on teidänkin äitinne. Tulkaa, nouskaamme jälleen hevosen selkään, alkaa tulla myöhä ja meillä on vielä paljon kerrottavaa toisillemme."

"Niin, rientäkäämme", vastasi metsästäjä yksinkertaisesti.

Hevoset eivät olleet poistuneet ranchon läheisyydestä, josta ne olivat löytäneet hyvän laitumen. Nuoret miehet saivat ne helposti kiinni, ja viiden minuutin kuluttua he ratsastivat rinnakkain, kotimatkalla don Estevanin asuntoa kohti.

Ña Manuela odotti heitä portin ulkopuolella. Hän hymyili.

"Tulettepa vihdoinkin", hän huusi heille jo kaukaa, heti heidät nähtyään. Ja kun uudet ystävykset olivat saapuneet pihalle, johti hän heidät ystävällisesti sisään, jossa yksinkertainen, mutta maukas ateria heitä odotti. Se syötiin hyvällä ruokahalulla ja tuttavallisesti keskustellen. Doña Manuela huomasi heti, että nuorten miesten kesken oli jotakin erikoisempaa tapahtunut, mutta hän ei kysellyt mitään, katseli vain kumpaakin tarkastellen ja odotti, että poikansa selittäisi asian, kuten kohta tapahtuikin.

"Rakas äiti", lausui don Estevan, kun ateria oli päättynyt ja siirrytty parvekkeelle, "olet kai huomannut, että välimme don Carrilin kanssa on nyt toinen kuin hänen tänne tullessaan: me olemme tulleet ystäviksi. Olen kertonut hänelle don Pedro de Lunan elämäntarinan, joka samalla niin läheisesti koskee meitäkin ja mahdollisesti tavallaan vierastamme tässä."

Doña Manuela nyökkäsi hyväksyvästi.

"Olen sen huomannut, rakas poikani, suokoon Jumala, että kaikki päättyisi hyvin. Toivon, että uusi ystäväsi ansaitsee luottamuksemme. Kotimme on tästä lähtien hänen, kuten meidänkin."

Don Fernando kumarsi kunnioittavasti.

"Lupaan kunniani kautta osoittavani, että olen luottamuksenne arvoinen ja että henkeen ja vereen asti taistelen don Estevanin rinnalla yhteisen asiamme puolesta, kunnes olemme saavuttaneet päämäärämme", sanoi hän liikutettuna.

"Toivokaamme parasta", sanoi doña Manuela surullisesta

"Minä en ole solminut liittoa don Fernandon kanssa meidän tähtemme, vaan toisten minulle rakkaiden henkilöiden suojelemiseksi siltä vaaralta, jonka aavistan heitä uhkaavan", lausui don Estevan. "Ja vaikka en nyt voikaan selittää, mistäpäin vaara olisi odotettavissa, on minulla kuitenkin syyni, miksi täytyy ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin."

"Nuo syyt luulen hyvin käsittäväni", huomautti don Fernando. "Ne ovat seuraavat: don Pedron pitkäaikainen rauha on uhattuna ja te pelkäätte doña Hermosalle tapahtuvan jonkun onnettomuuden. Eikö niin?"

"Aivan niin, ystäväni; olen todella jo jonkun aikaa salaa, vaistomaisesti pelännyt, että jokin onnettomuus olisi tulossa, tietämättä mistä ja miten se tulisi. Tiedätte kai paremminkin kuin minä, että elämässä on synkkiä hetkiä, jolloin rohkeinkin mies ilman näkyvää syytä vapisee kuin lapsi ja pelkää omaa varjoaankin, epäilee kaikkea. Nämä synkät ajatukset ovat vaivanneet minua jo pari kuukautta. Ja kuitenkin on täällä ollut kaikki rauhallista, kuten ennenkin, don Pedro yhtä rauhallinen ja doña Hermosa iloinen kuin ennenkin. Me elämme täällä piilossa koko maailmalta. Seuraelämän pauhina ei tänne ulotu. Mitäpä meillä siis olisikaan pelättävänä? Kuka vihollinen meitä sitten vainoisi ja yöt päivät pitäisi meitä silmällä? Sitä en tiedä, mutta minä tunnen, että niin on laita, minä tunnen vihollisen läsnäolon, mutta en voi häntä keksiä."

"Tuon vihollisen tunnette nyt yhtä hyvin kuin minäkin -- se on Tiikerikissa. Viimeöisen keskusteluni hänen kanssaan, jonka tekin kuulitte, olisi pitänyt selvittää hänen aikomuksensa, jos ei juuri hänen suunnitelmiaan."

"Se on totta, mutta siitä huolimatta en voi uskoa, että tuo mies on todella vihollisemme. Samoinkuin ei ole seurausta ilman syytä, niin ei myöskään saata olla vihaa ilman aihetta. Don Pedro ei ole milloinkaan tänne tulostaan asti millään tavoin ollut kosketuksissa tuon miehen kanssa. Miksi hänellä siis olisi jotakin kaunaa isäntääni kohtaan?"