Herön kartanon lapset

Ja missä olisi tarjona sellainen ranta kuin Herön kartanossa? Niin pehmeä ja hieno ja täynnä Luojan päivänpaistetta ja hiljaista, pitkähköä aallonkohinaa -- joka tuo viestejä kaukaa maailmoilta.

Suurten kalalokkien kaltaisina kohoavat siellä saaret veden kalvosta -- vaahtoisana huuhtoo meri niiden valkoista rintaa. On kuin levittäisivät ne mahtavat siipensä lentoon kohden taivasta, vaipuisivat jälleen syvyyteen ja sukeltaisivat yhä uudelleen esiin.

Mutta niiden yläpuolella päästelevät kalalokit ja lunnit räikeitä kesyttömiä huutojansa. Kauas liitävät linnut yli meren aavojen ulapoiden, kohinan kiihdyttäminä. Riemahdellen entävät ne yli syvyyksien.

Mutta rannalla juoksentelee tiira siroin punaisin säärin. Haahka istua kyyköttää raakkuen, ja merimetso lentää räpyttelee sinne tänne ahnaana ja uteliaana -- kaikkialle pitää sen pistää nokkansa.

Grönholmenilla käyskentelee harmaahanhi ruohikkoa nokiskellen. Ja puhtaaksi huuhdotuilla rantakallioilla istuvat kuikat ja viklat rinnatusten. Olipa sää millainen tahansa,missään ne eivät viihdy niin hyvin kuin Herön kartanon rannassa.

Ihmisiä on siellä aina riittämään asti. Jokaisella säällä on heillä työtä yllinkyllin.

Ja kalastusaikaan, keväästä aina edelleen, on siellä veneitä jos mitä mallia, valkopurjeisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja.

Ja -- olipa sää millainen tahansa -- lintujen ja veneitten ja ihmisten joukossa tapaa alati ja yhä pienen tytön ja suuren koiran.

Tyttö on Pikku-Gunn, Herön kartanon lapsukainen, ja hänen seuralaisensa on Grimm, vahtikoira.

Grimm lepää mieluimmiten kivellä ja katselee merelle, Pikku-Gunnilla on yhtä kiire kuin aikuisillakin.

Hänestä on rannassa niin paljon katseltavaa. Hänellä ei ole koskaan aikaa olla sisällä.

Ja hän on niin tottunut raittiiseen, raakaan suolailmaan, että sisäilma tuntuu hänestä tukahduttavalta.

Linnut tuntevat hänet. Hän voi mennä aivan lähelle niitä. Ne liikahtavat tuskin paikaltansa. Ne luulevat että hänkin on lintu, -- nehän näkevät hänen alati liitelevän täällä sinne tänne, yllään hulmuileva valkoinen pieni viitta, joka muistuttaa räpyttelevää siipiparia.

Sattuupa väliin niinkin, että ne saavat häneltä korvatillikan, sekä lokki että tiira, kun hän yllättää ne tuhoamassa hänen rantakukkasiansa.

Kaikki pikkuseitit ja särjet, jotka pakovesi on jättänyt jälkeensä rannalle, ovat hänen omaisuuttaan. Pienet merisaappaat jalassa hän siellä kahlailee, taikka hän muuttelee kiviä, sulkeaksensa veden riistalta pakotien. Hän voi maata siellä maassa tuntimääriä, veden alkaessa jälleen kohota kivien välitse hiljaisella lorinalla.

Mutta hän ei kastu koskaan, vaikka hän ei liikahdakaan paikaltansa, ennenkuin vesi saapuu aivan hänen luoksensa.

Kalastajia huvittaa tarkata, kuinka hän kohottaikse veden mukana rantaa ylöspäin.

Ja kun nousuvesi tulee, seisoo hän katsellen kuinka suurten rantakivien täytyy mennä levolle. Ne ovat kuin suuria eläimiä. Niiden täytyy laskeutua veteen nukkumaan -- ja merilevät kähertyvät ja käyvät suuriksi ja paneutuvat peitteeksi niiden ylitse.