Dwight L. Moody: Hänen elämänsä ja vaikutuksensa

1. Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä. 2. Työskentely ja kääntyminen Bostonissa. 3. Hänen aikaisempi uransa Chicagossa. 4. Miten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla. 5. Työskentely saarnaajana ja seurakunnan johtajana Chicagossa. 6. Miten Mr. Moody valmistautui saarnoihinsa. 7. Sota Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä. 8. Työskentely Farwell Hall'issa. 9. Mr. Moodyn ensimmäinen käynti Englannissa ja mannermaalla 1867. 10. Mr. Moodyn ja Mr. Sankeyn ensimmäinen kohtaaminen. 11. Chicagon palo ja sitä seuraava aika. 12. Toinen käynti Englannissa 1872. 13. Suuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75. 14. Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty. 15. Palaaminen Amerikaan. Seitsemänkymmenen luvun suuret kokoukset. 16. Mr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa ja menettelytapansa. 17. Mr. Moody kansalaisena ja naapurina jokapäiväisessä elämässä Northfieldissä. 18. Mr. Moodyn käynti Pyhällä maalla. 19. Kuoleman edessä Atlantilla. 20. Mr. Moody perhepiirissään. 21. Viimeinen evankeelinen lähetysretki. 22. Kruunauspäivä. 23. Hautajaisjuhlallisuudet. 24. Muistojumalanpalvelukset. 25. Hajanaisia muistoja Mr. Moodyn elämästä. 26. Muutamien ystävien lausuntoja.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä.

"Jonakin päivänä tulette sanomalehdissä lukemaan, että D. L. Moody itäisestä Northfieldistä on kuollut. Vaan älkää uskoko sanaakaan siitä! Sinä hetkenä olen oleva elävämpi kuin mitä nyt olen. Olen mennyt korkeammalle -- siinä koko asia. Olen siirtynyt tästä savimajasta asuntoon, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi koskea, jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on hänen oman kirkastetun ruumiinsa kaltainen. Minä synnyin lihaan v. 1837. Minä synnyin Hengestä v. 1856. Se, mikä on lihasta syntynyt, kuolkoon; se mikä on Hengestä syntynyt, on ikuisesti elävä".

Nämä ovat D. L. Moodyn sanat -- hänen oma sepittämänsä -- muutamiin harvoihin sanoihin puheltu elämäkertansa. Hänen lihaan syntymisensä, joka tapahtui 5 p. helmikuuta 1837 ja hänen poismenonsa Kristuksen kanssa olemaan, mikä tapahtui 22 p. joulukuuta 1899, välinen aika sisältää useampia ja erilaisempia kokemuksia, kuin mitä ylipäänsä yhden ihmisen osalle sattuu, mutta hänen luja vakuutuksensa aina viimeiseen asti oli, että kun taivaan portit aukenivat, päästäisivät ne hänet vaan laajempaan ja uskollisempaan Jumalansa ja Vapahtajansa palvelukseen näkymättömissä maailmoissa.

Jumalan armon voimasta hän oli se, mikä hän oli, mutta sitä lähinnä oli hänen äidillään suuri vaikutus hänen elämäänsä. Betsy Holton syntyi 5 p. helmikuuta 1805. Hän oli syntyisin vanhasta puritaanilaisesta [eräs uskonlahko. Suoment. muist.] perheestä, joka jo 1673 oli asettunut Northfieldiin asumaan. Hän meni 3 p. tammikuuta 1828 avioliittoon Edwin Moodyn kanssa, joka oli ammatiltaan muurari. Heillä oli Northfieldissä hauska koti sekä pari tynnyrinalaa maata. Seitsemän lasta syntyi heidän avioliitostaan, joista Dwight Lyman, syntynyt 5 p. helmikuuta 1837, oli kuudes.

Toukokuun 28 p. 1841 oli pikku Dwight koulussa. Eräs naapureista pisti päänsä ikkunasta sisään ja kysyi, oliko siellä ketään Edwin Moodyn lapsista, kertoen samalla, että heidän isänsä vastikään oli äkkiä kuollut. Hän oli saman päivän aamuna tavallisuuden mukaan mennyt työhönsä, mutta äkkinäiset tuskat kyljessä pakoittivat häntä palaamaan kotiin lepäämään. Noin kello 1 ajoissa päivällä meni hän horjuen vuoteensa luo, jonka viereltä hän jokunen hetki myöhemmin löydettiin kuolleena, ikäänkuin rukoukseen polvistuneena. Isän kuolema oli ensimmäinen tapaus, jonka Dwight muisti. Hän ei muistanut mitään hautaustilaisuudesta, mutta mieltä jännittävä äkkinäinen kuolema oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen häneen.

Leski jäi tukaliin olosuhteisiin, mutta tämä vaan kehitti hänen lujaa ja urhokasta luonnettaan. Hänen vanhin lapsensa oli ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen. Kuukausi miehen kuoleman jälkeen syntyi vielä kaksoset, Isä oli kuollessaan vararikkotilassa, ja saamamiehet ottivat melkein kaikki. Äidillä ei toimeentulonsa nähden ollut ketään, johon hän olisi luottanut. Kun naapurit joskus tulivat hänen luokseen kehoittaen häntä panemaan lapset oppiin, tapasi hän vastata:

"Ei niinkauvan kun minulla on nämä molemmat kädet".

"Mutta", jatkoivat he, "tiedättehän ettei yksinäinen vaimo voi kasvattaa seitsemää poikaa. Niiden tie tulee päättymään joko vankilassa tai nuora kaulassa".

Äiti teki ahkerasti työtä, eikä ainoakaan hänen lapsistaan joutunut vankilaan, eikä myöskään kenkään niistä kuollut naru kaulassa.

"Jos jokaisella olisi sellainen äiti kuin tuo äiti", lausui Mr. Moody tämän haudalla, "jos maailmaa kasvattaisi tämänlaiset äidit, niin ei vankiloita tarvittaisi". Eräänä aamuna kovan lumituiskun jälkeen, täytyi hänen pidättää lapset vuoteessa kouluun meno-aikaan asti, kun hänellä ei ollut puita millä huonetta lämmittää.

Hän oli lastensa läsnäollessa aina leikkikäs ja iloinen, mutta ensi vuotena miehensä kuoleman jälestä itki hän itsensä uneen joka-ikinen ilta. Surut ajoivat häntä Jumalan luo, ja hän riippui Hänen lupauksissaan leskille ja orvoille.

Moodyn lapsille oli koti kieltäymyksistä huolimatta suloisin paikka maan päällä, ja niinkauvan kun tämä sama äiti vielä oli elossa tässä samassa kodissa, joka nyt oli kaikilla mukavuuksilla, joita hän taisi toivoa, varustettu, veti se Dwightin ja muut lapset rakkauden vahvoilla siteillä sinne.

Dwightin aikaisempi elämä ei pääpiirteissään sanottavasti eronnut poikien elämästä yleensä Uudessa Englannissa. Hän jatkoi talvella koulunkäymistään ja oppi päätöslaskua ja hieman algebrata. Kesäsin antautui hän jonkun palvelukseen. Ensi kerran hän tienasi rahoja sillä, että hän paimensi muutamia naapurin lehmiä ulkona laitumella eräällä läheisellä kalliolla; siitä työstä hän sai yhden centin päivässä.

Löytyy monta pientä kertomusta, jotka todistavat Dwightin leikkisyyttä ja rakkautta viattomaan pilaan, mitkä ominaisuudet hän vähentymättöminä säilytti loppuun saakka. Ne todistavat myös hänen taitoaan saada toisten johto haltuunsa, mikä olikin niin kuvaava piirre hänen myöhemmälle elinuralleen.

Erään lukukauden lopettajaistilaisuutena piti poikien lausua joitakin runoja ja esittää muutamia dialoogeja. Dwight valitsi Markus Antoniuksen puheen Caesarin ruumiin ääressä. Hän toi mukanaan erään laatikon, joka oli kuvaavinaan ruumisarkkua ja asetti sen pöydälle. Kuulijakunta, jonka muodosti paikkakunnan papit, kouluneuvosto, opettajat, lasten vanhemmat ja ystävät, kyyneltyivät hänen esitelmäänsä kuullessaan. Yhtäkkiä kohotti hän laatikon kantta vielä viimeisen kerran katsoakseen Caesaria, silloin -- hyppäsi kissa laatikosta.

"Schas"! huusi Dwight. Yleinen nauru seurasi.

Jotkut pojista kantoivat eräänä iltapäivänä pientä tynnyriä viinitehtaalle, vaan kun eivät tahtoneet, että heitä huomattaisi omenaviiniä päivännäöllä kantamassa, panivat he sen syrjään, tullakseen myöhemmin sitä sieltä noutamaan. Dwight oli tarkastellut heitä, ja kun pojat olivat menneet matkaansa, otti hän tynnyrin ja kantoi sen kotiin. Yksi Dwightin veljistä jatkoi pilaa -- kaatoi omenaviinin astiasta ja täytti sen etikalla. Iltasta syötäessä asetti Dwight juhlallisesti astian pöydälle, täytti lasin ja lausui:

"Georg Washingtonin malja".

Itse hän enimmän nautti pilasta.

Erään kerran kirjoitti hän ilmoituksen raittiuskokouksesta, joka tulisi pidettäväksi koulutalolla, määräsi päivän ja kirjoitti ilmoituksen alle väärennetyllä käsialalla erään tunnetun diakoonin nimen. Joukko kuulijoita saapui, mutta ei ketään puhujaa näkynyt.

Hänen koulupiirissään oli kaksi eri puoluetta olemassa. Toinen puolue väitti, että oli mahdoton pitää poikia kurissa ilman keppiä, ja he pitivät opettajaa, joka toimi heidän mielipiteittensä mukaisesti. Toinen puolue vaati, että poikia on ohjattava rakkaudella. Taistelu jatkui, mutta vihdoin eräänä vaalipäivänä hävisi edellinen puolue, ja jälkimmäinen pääsi valtaan. Pojat kertoivat toisilleen, että heillä sinä talvena oli ihana aika edessään. Ruumiinrangaistusta ei enää olisi olemassa, heitä hallittaisi vaan rakkaudella.

Eräs opettajatar oli valittu koulun johtajattareksi, ja hän avasi sen rukouksella. Pojat eivät milloinkaan olleet sellaista ennen nähneet; se vaikutti syvästi heihin, erittäinkin kun hän pyysi armoa ja voimaa ohjatakseen koulua rakkaudella. Koulunkäynti jatkui monta viikkoa, mutta mitään keppiä eivät pojat nähneet.

Dwight, joka oli kaikessa johtajana, rikkoi ensimmäiseksi koululain. Opettajatar käski häntä jäämään jälelle toisten mentyä. Dwight luuli, että keppi jälleen otettaisi esiin ja oli senvuoksi niskoittelevalla mielialalla. Opettajatar otti hänet erikseen, istui hänen viereensä ja rupesi puhelemaan ystävällisesti hänelle. Tämä tuntui pahemmalta kuin keppi, eikä Dwight siitä laisinkaan pitänyt. Opettajatar lausui:

"Olen päättänyt, että ellen voi hallita koulua rakkaudella, niin jätän sen mieluummin. En tahdo mistään rangaistuskeinoista tietää. Jos minusta pidät, niin koeta pitää koulun lait".

Rakkaus voitti pojan, ja hänestä tuli tämän opettajattaren luja liittolainen.

Hänen vanhemmat veljensä koettivat ansaita rahoja "affääreillä", erittäinkin hevoskaupoilla. Dwightiinkin tarttui kuume. Kuuluisin tällaisista affääreistä, joka on muistissa säilynyt, oli se, kun hän sitoutui tekemään työtä eräälle naapurille kokonaisen kuukauden, palkaksi tästä piti hänen saaman erään kuolleen hevosen nahan. Mutta kun hän oli sopimuksensa täyttänyt, huomattiinkin nahka kelpaamattomaksi.

Kun hän oli noin kymmenen vuoden vanha, tapahtui jotakin, jota hän myöhemmin tapasi kiitollisuudella kertoa. Eräs hänen vanhemmista veljistään läksi kaksitoista peninkulmaa sieltä sijaitsevaan Greenfieldin kaupunkiin, jossa hänen piti käydä koulua ja ylläpidokseen palvella eräässä kaupassa. Mutta hän tunsi itsensä niin yksinäiseltä, ja hankki senvuoksi Dwightillekin siellä paikan. Tämän tapahtuman kuvaa paraiten Mr. Moodyn omat sanat:

"Muutamana kylmänä marraskuunpäivänä saapui veljeni kotiin ja kertoi, että hänellä oli minulle paikka. Minä sanoin, etten tahtonut sinne mennä; mutta kun asiasta oli keskusteltu, päätettiin että niin tapahtuisi. Se yö oli pitkä. Seuraavana aamuna läksimme matkaan. Me menimme ylös mäelle ja katsoimme vielä kerran tuota vanhaa rakennusta. Siihen istuimme alas ja itkimme. Minä luulin, että tämä oli viimeinen kerta kuin näin vanhaa kotiani. Itkin koko matkan Greenfieldiin. Siellä esitti veljeni minut eräälle vanhalle ukolle, joka oli niin vanha, ettei hän voinut lypsää lehmiään eikä toimittaa tehtäviään, ja senvuoksi piti minun juosta hänen asioillaan, lypsää hänen lehmiään ja käydä koulua. Katsoin ukkoa ja näin, että hän oli kiukkuinen. Tarkastelin kauvan hänen vaimoaan ja päätin, että tämä oli vielä kiukkuisempi kuin ukko. Viivyin siellä tunnin, se tuntui minusta viikolta. Silloin menin veljeni luo ja sanoin:

"'Aijon mennä kotiin'.

"'Miksi niin?'

"'Minun on koti-ikävä'.

"'Mitä joutavia, siitä kyllä pääset jonkun päivän kuluttua'.

"Hän sanoi: 'Tulet eksymään, jos nyt lähdet kotimatkalle, kohta tulee pimeä'.

"Silloin peljästyin ja lausuin: Minä menen huomenna, kun päivä koittaa".