Itsenäinen Suomi, unelmasta todellisuuteen

Sisällys:

Johdanto. Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja germaaniseen kulttuuriin. Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä. Perustuslakitaistelun enteitä. Valtiokaappaus. Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta. Lyhyt rauhankausi. "Finis Finlandiae". Suomi ja maailmansota. Venäjän vallankumouksen vaikutukset Suomessa. Suomi julistautuu ja tunnustetaan riippumattomaksi valtioksi. Vapaussota. Sodan jälkeen.

Johdanto.

Itsenäinen Suomi vapaana valtakuntana syntyi maailmansodan suurten tapahtumain kypsyttämänä hedelmänä. Maamme itsenäisyyttä ei luotu diplomaattien neuvottelupöydän ääressä, vaan taistelukentällä; sen sai aikaan osaksi keskusvaltojen voitto siitä suurvallasta, joka piti Suomea valtansa alla, osaksi vapaustaistelu maan omalla tantereella. Mutta tämä oli vain lopputapahtuma siinä pitkässä, useimmiten hiljaisessa taistelussa, jota Suomen kansa oli käynyt kansallisen olemassaolonsa säilyttämiseksi ja mahdollisimman suuren vapauden saavuttamiseksi maallensa. Itsenäisyyspyrkimyksillä on syvät juuret menneisyydessä, joskaan ajatus nähdä Suomi riippumattomana valtakuntana ei kansallemme ja sen johtaville henkilöille varhaisempien kehityskausien kuluessa ole esiintynyt selvästi käsitettynä ja saavutettavissa olevana päämääränä. Missään tapauksessa tämä uusi täysivaltainen valtio pohjoisessa Euroopassa ei esiinny tilapäisenä, politiikan keinotekoisena tuotteena, vaan pitkän historiallisen kehityksen tuloksena.

Tunnettu suomalainen isänmaanystävä A.I. Arwidsson on eräässä poliittisista kirjoitelmistaan vuonna 1841 lausunut: "Päivä on kenties koittava -- -- -- jolloin voidaan viitata riippumattomaan Suomen kansaan, mutta siihen on pyrittävä hitaasti ja rauhallisesti, jos mieli rakennuksen tulla pysyväiseksi eikä babelintorniksi tai kaatua myrskyissä ja koitua tuhansien onnettomuudeksi. Ilolla ja eloisin toivein me odotamme tätä aikaa, mutta siihen saakka tulee jokaisen isänmaanystävän elämänsä tunnussanaksi ottaa sääntö: ole uskollinen ja valpas." Suomen kansa on kulkenut tätä tietä hitaasti ja kauan, uskollisena velvoituksilleen ja historiallisille tehtävilleen. Sodilla on myös sen historiassa ollut suuri osansa, mutta kapinat ja valtiolliset seikkailut eivät ole olleet viittomassa sen tietä itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen.

Emämaastaan Ruotsista, jonka turvissa Suomi oli kypsynyt poliittiseksi kokonaisuudeksi, se väkivalloin temmattiin Venäjän yhteyteen. Se temmattiin irti länsimaista, joihin se poliittisesti ja henkisesti kuului, ja yhdistettiin itäiseen naapuriinsa, joka vuosisadat oli ollut sen vihollinen. Se toi mukanaan perintönä Ruotsin yhteydestä tämän maan yhteiskuntalaitoksen ja oikeusjärjestyksen sekä länsimaiselle pohjalle rakentuneen henkisen viljelyksen. Tämän kallisarvoisen perinnön, jota ilman sisäinen valtiollinen itsenäisyys ei olisi Suomelle ollut mahdollinen, uusi hallitsija piti kunniassa ja vakuutti maalle järkähtämättömäksi oikeudeksi. Sen valtiollisen erikoisaseman ja autonomian, jonka Suomi Venäjän yhteyteen tullessaan oli saavuttanut, seuraavat hallitsijat vahvistivat. Tämän länsimaisen perinnön hoivaajana ja kunniassapidettyjen oikeuksien turvissa kansallinen kulttuurityö, maan henkinen ja taloudellinen vaurastuttaminen tuli suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpien tehtävien ja pyrintöjen esineeksi, samalla kuin Suomi rehellisesti -- joskaan ei suorastansa myötämielellä -- täytti valtiollisen asemansa edellyttämät ulkonaiset velvollisuudet Venäjän valtakuntaa kohtaan. Tällöin kehittyivät omat valtioelämän elimet ja muodot, samalla kuin kansa perehtyi perustuslaillisen valtiojärjestyksen ja oman valtionhallinnon tehtäviin ja hoitoon.

Kun viime vuosisadan lopulla alkoi se venäläinen väkivaltapolitiikka, joka valtakunnanetujen varjolla tarkoitti maan sisäisen itsehallinnon hävittämistä ja sen venäläistyttämistä, syttyi pitkä, katkeruudeltaan yhä yltyvä perustuslakitaistelu, jossa Suomi aseena väkivaltaa vastaan käytti oikeudestaan kiinnipitämistä ja uskollisuutta valalla vahvistettua lakia kohtaan. Epätasainen taistelu pienen kansan ja suurvallan välillä, taistelu oikeuden ja ulkonaisen mahdin välillä, olisi kai vienyt väkivallan näennäiseen voittoon, jolleivät suuret maailmantapahtumat olisi tulleet syrjässä asuvalle kansallemme avuksi ja vääntäneet asetta mahtavan vihollisemme kädestä. Sitkeä taistelu kansamme oikeudesta elää omaa elämäänsä omien lakien turvissa ynnä kestetyt kärsimykset ja uhraukset eivät olleet turhia. Ne olivat osoittaneet kansamme tahdon olla vapaa kansa. Ne olivat herättäneet Euroopan huomion Suomea kohtaan ja ne olivat vahvistaneet ja koonneet omat siveelliset voimamme, samalla kun maamme osaksi tullut loukkaus ja väkivalta oli vapauttanut sen valtiollisista ja siveellisistä velvoituksista Venäjää kohtaan. Kun oikea hetki oli tullut, saattoi Suomen kansa, itse rikkomatta uskollisuuttaan, ottaa askeleen, joka oli koko sen henkisen ja valtiollisen kehityksen historiallinen päämaali -- Suomen täydellinen itsenäisyys vapaana täysivaltaisena valtiona. Viimeinen jännitetty voimanponnistus verisessä vapaussodassa, suunnattuna samalla sisäistä, valtiolle ja sivistykselle vihamielistä vihollista vastaan, sinetöi vihdoin tämän Suomen uuden aseman, jota ei nyt enää ilman ulkonaista asevoimaa ja ilman aseellista vastarintaa voida järkyttää.

Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja germaaniseen kulttuuriin.

Enemmän kuin 600 vuoden ajan Suomi tai suuret osat siitä kuului maakuntana Ruotsiin, mutta se ei kuitenkaan koskaan muuttunut ruotsalaiseksi maanääreksi, vaan muodosti omalaatuisen alueen Ruotsin valtakunnassa. Pohjanlahti ulottui vyönä valtakunnan molempien osien väliin. Varsinaisen Ruotsin ja Suomen välinen yhteys ja yhteenkuuluvaisuuden tunne ei voinut tulla yhtä voimakkaaksi kuin Skandinavian niemimaalla sijaitsevien Ruotsin maakuntien keskeinen. Tähän ei kuitenkaan vaikuttanut vain maantieteellinen asema, vaan vielä enemmän kansallisuuden ja kielen eroavaisuudet. Suomi oli suurimmaksi osaksi suomalaisten heimojen asuttama ja nämä kuuluivat toiseen rotuun kuin skandinavialaiset kansat, niiden kielellä ei ollut mitään sukulaisuusyhteyttä Skandinavian maissa puhuttujen kielten kanssa. Vain saaristossa ja länsi- ja etelärannikolla väestö oli alkuperältään ja kieleltään ruotsalaista.

Ruotsin vallan aikana laskettiin vapaan germaanisen yhteiskuntajärjestyksen perustus ja se on sitten läpitunkenut Suomen kansan, kannattanut ja koossapitänyt sitä ja tehnyt sen länsimaisen sivistyksen etuvartioksi itää vastaan. Ruotsalainen valloitus alkoi Eerik Pyhän ristiretkellä Suomeen 1154; pakanalliset suomalaiset heimot omaksuivat kristinuskon, aluksi enemmän muodollisesti katolisuuden ulkonaiset menot ja tavat, siirtyäkseen sitten uskonpuhdistuksen jälkeen kokonaisena kansana luterilaisen opin uudistavaan ja syventävään katsomukseen. Maamme uskonpuhdistajan Mikael Agricolan toimesta käännettiin suuria pyhän raamatun osia Suomen siihen saakka kirjallisesti vielä kokonaan viljelemättömään kansankieleen. Uusi testamentti ilmestyi 1548. Vanhoja germaaniseen oikeuskäsitykseen perustuvia Ruotsin lakeja sovellettiin muuttamattomina myöskin Suomessa ja ne loivat maahan lujan oikeusjärjestyksen. Myöskin hallinnossa noudatettiin samoja perusteita kuin emämaassa ja ne antoivat yhteiskuntarakennukselle sisäistä lujuutta. Lain edessä olivat kaikki, niin talonpoika kuin herra, yhdenveroiset, joskin todellisuudessa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti mahtava ruotsalainen ja ruotsalais-suomalainen aateli usein väärinkäytti valtaansa toisia yhteiskuntaluokkia vastaan. Mutta orjuudessa suomalainen talonpoika ei koskaan ollut, yhtä vähän kuin ruotsalainenkaan. Vapauden ja riippumattomuuden tunne on tämän asiaintilan vuoksi Suomen talonpoikaissäädyssä aina ollut voimakas. Se purkautui joskus esiin väkivaltaisin ilmauksin, kuten siinä kansannousussa, joka sai nuijasodan (1596-97) nimen ja jonka aiheutti se seikka, että läntisen Suomen ja Pohjanmaan rahvas ylenmäärin jätettiin sotilaalliselle mielivallalle alttiiksi, kansannousussa, jolla oli erikoinen isänmaallinen värityksensä, mutta joka ei suorastaan ollut suunnattu Ruotsin valtaa vastaan.

Poliittisessa suhteessa Suomen asukkailla oli sama oikeus kuin valtakunnan muilla alamaisilla. Ruotsin valtiopäiville Suomi lähetti omat edustajansa. Mutta maamme Ruotsin valtakunnassa nauttiman erikoisaseman ilmauksena voidaan pitää sitä, että Suomi vuonna 1581 sai "suuriruhtinaskunnan" nimityksen. Tämä tapahtui Juhana III:n hallitessa, joka oli lyhyen aikaa Suomen herttuana hallinnut maata ja asunut täällä sekä tällöin unelmissaan suunnitellut erikoista "suomalaista valtakuntaa". Myöhemmin maan hallintoa aika ajoin hoiti erityinen kenraalikuvernööri. Virallisissa asiakirjoissa käytettiin usein nimitystä "Ruotsi ja Suomi" tai puhuttiin "Ruotsin ja Suomen kansasta". Suomen eri maakunnat muodostivat yhdessä "valtakunnanosan" tai "valtakunnanpuoliskon" Ruotsin valtakunnassa. Tässä suhteessa valaiseva tapaus on, että kuningas Kustaa II Aadolf, tehtyään pitkähkön matkan Suomessa vuonna 1614, päätti kutsua Suomen maasäädyt maapäiville Helsinkiin tammikuussa 1616. Kuningas avasi itse maapäivät ja vaati niiltä lausuntoa keinoista valtakunnan suojelemiseksi ja pyysi niiden suostumusta uusiin verorasituksiin sotatarkoituksia varten. Suomella ei ollut mitään oikeudellista erikoisasemaa Ruotsin valtakunnassa, mutta se oli kuitenkin kokonaisuus sinänsä "Suomen kansakunnan" alueena.