Sotamuistelmani 1914-1918

Alkulause Katsantokantani ja toimintani. Liège.

YLEISESIKUNNAN PÄÄLLIKKÖNÄ IDÄSSÄ elokuun 22 päivästä 1914 elokuun 28 päivään 1916.

Tannenberg. Puolan sotaretki syksyllä 1914. Masurinmaan talvitaistelu helmi- ja maaliskuussa 1915. Kesäsotaretki Venäjää vastaan 1915. Itärintaman ylipäällikön päämaja Kownossa lokakuusta 1915 heinäkuuhun 1916. Itärintaman ylipäällikkyys laajennettuna elokuussa 1916.

ENSIMMÄISENÄ KENRAALIMAJOITUSMESTARINA elokuun 29:nnestä 1916 lokakuun 26:nteen 1918.

Ententen rynnistys syksyllä 1916. Tilanne 1916-1917 vuosien vaihteessa. Jatkuvan sodankäynnin perusteet ja sotakoneisto. Ententen rynnistys 1917 vuoden alkupuoliskolla. Flanderin taistelu ja Venäjän luhistuminen kesällä ja syksyllä 1917. Valmistukset hyökkäykseen lännessä 1918. Hyökkäys lännessä 1918. Lopputaistelu kesällä ja syksyllä 1918. Loppusanat.

ALKULAUSE.

Neljänä sotavuonna en voinut tehdä mitään muistiinpanoja. Siihen ei minulla ollut aikaa. Kun nyt olen joutilas, koetan saada sen korvatuksi panemalla paperille sotamuistelmani, etupäässä ulkomuistista.

Elämä on vienyt minut johtoasemiin. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ja minä saimme tehtäväksi eräiden muiden miesten kanssa johtaa isänmaan puolustussotaa.

Sotamuistelmat kertovat Saksan kansan ja Saksan armeijan teoista, joihin minun nimeni on liittyvä kaikiksi ajoiksi. Ne kuvaavat minun pyrkimyksiäni ja tekevät selkoa siitä, mitä minä sain tässä kansain sodassa kokea. Tulin näkemään Saksan kansan suunnattoman kamppailun, sen kärsivällisyyden ja lamaantumisen.

Saksalainen ei ole vielä ehtinyt tulla tajuihinsa ja päästä itsetutkisteluun. Hänen hartioillaan on liian suuri taakka. Hän voi sittenkin nousta, armeijansa valtavista mainetöistä ja kotimaan suurista teoista ylpeänä. Mutta hänen tulee viipymättä ottaa oppia tapahtumista, jotka johtivat hänen turmioonsa, sillä maailmanhistoria rientää järkähtämättä tietään ja tallaa kansat, jotka raatelevat itseään sisäisessä eripuraisuudessa.

Kirjoitettu Ruotsissa Hessleholmin kartanossa marraskuusta 1918 helmikuuhun 1919; täydennykset päätetty Berliinissä kesäkuun 23:ntena, rauhanehtojen hyväksymispäivänä.

Ludendorff.

KATSANTOKANTANI JA TOIMINTANI.

1.

Liègen yllätyksellä alkoi Saksan voittojen jakso. Rohkeasti se päätettiin, uhkarohkeasti päätös toteutettiin.

Itäisen rintaman sotaretket vuosina 1914 ja 1915 ynnä kesällä 1916 olivat valtavia saavutuksia, kaikkien aikain sotahistorian suurimpien mainetöitten arvoisia. Ne asettivat sekä johtajille että joukoille mitä suurimmat vaatimukset. Venäläinen oli siellä taistelevia Saksan ja Itävalta-Unkarin liittoutuneita armeijoja paljon voimallisempi.

Se sota taas, jota kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin ja minun elokuun 29 päivästä 1916 tuli käydä, siitä päivästä siis, jona astuimme ylimpään armeijanjohtoon, kuuluu maailmanhistorian vaikeimpiin. Valtavampaa, järkyttävämpää ei maapallomme ole vielä milloinkaan nähnyt. Saksa heikkojen liittolaisten keralla taisteli vähäväkisempänä koko maailmaa vastaan. Suunnattoman painavia päätöksiä oli tehtävä. Pakottavalla johdonmukaisuudella ne juontuivat sota-asemasta, meidän käsityksestämme sodasta ja tämän sodan luonteesta.

Armeijat ja laivastot taistelivat toisiaan vastaan siten kuin ovat ennenkin taistelleet, joskin sotavoimat ja sotakeinot olivat valtavammat kuin koskaan ennen. Mutta toisin kuin viime sodissa seisoivat nyt kansat kaiken mahtinsa keralla heti sotavoimainsa takana ja sulautuivat niihin. Ainoastaan Ranska tarjosi jo 1870/71 samanlaisen kuvan.

Missä armeijan ja laivaston voima alkoi, missä kansan loppui, sitä ei tässä sodassa enää ollut mahdollista erottaa. Sotavoima ja kansa olivat yhtä. Maailma näki kansansodan sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Täten kootuin voimin seisoivat maailman mahtavat valtiot toisiaan vastassa. Taisteluun vihollisen sotavoimia vastaan valtavilla rintamilla ja aavoilla merillä liittyi kamppailu viholliskansain sielua ja elinvoimaa vastaan tarkoituksella hajoittaa ja hervaista ne.

Helppoa ja varsin vaaratonta on vahvoilla pataljoonilla käydä sotaa ja taistella taisteluita. Siihen asemaan kenraalisotamarsalkka ja minä emme kuitenkaan kolmena ensimmäisenä sotavuotena päässeet. Meille ei jäänyt muuta neuvoa kuin toimia velvollisuutemme ja omantuntomme mukaan ja ottaa vastuullemme, mitä voiton saavuttamiseksi pidimme välttämättömänä. Menestys oli tänä aikana meidän puolellamme.

Kun me maaliskuusta 1918 kävimme hyökkäykseen suotuisammin voimasuhtein kuin Saksalla vielä oli sodassa ollut, riittivät voimat suuriin voittoihin, eivät sitä vastoin nopeaan ratkaisuun. Sitten ne tyrehtyivät, jota vastoin vihollinen vahvistui.

II.

Tämä maailman- ja kansansota vaati suunnattomia meiltä saksalaisilta, joiden hartioilla se lepäsi koko raskaalla painollaan. Jokaisen yksityisen täytyi antaa viimeisensäkin, jos meidän mieli voittaa se. Meidän täytyi sanan todellisessa merkityksessä taistella ja tehdä työtä viimeiseen veri- ja hikipisaraamme saakka ja samalla kuitenkin pysyä taistelunhaluisina ja vielä voitonintoisinakin: se oli raskas, mutta pakottava vaatimus, vaikka vihollinen tekikin elantomme ja toimeentulomme niin vaikeaksi ja vaikka se meitä vainosikin yllytyksellään, joka ulkonaisesti oli niin huomaamaton, mutta kuitenkin niin alkuvoimaisen ankara.

Armeijan ja laivaston juuret ovat isänmaassa, samoin kuin tammen Saksan mannussa. Kotimaasta ne elävät, siitä saavat voimansa. Ne voivat säilyttää, mitä tarvitsevat, eivät sitä vastoin itse aikaan saada, ne voivat taistella vain niillä sielullisilla, aineellisilla ja ruumiillisilla voimilla, jotka kotimaa niille antaa. Näiden avulla armeija ja laivasto voivat voittaa, uskollisesti antautua tehtäväänsä, epäitsekkäästi uhrautua jokapäiväisessä taistelussa ja sodan rasituksissa. Ne yksin saattoivat Saksalle taata lopullisen voiton. Niiden avulla isänmaa kävi tätä jättiläistaistelua maailmaa vastaan, jossa tosin liittolaisetkin auttoivat ja anastettuja alueita käytettiin hyväksi, mikäli maasodan lait sallivat.

Armeijan ja laivaston täytyi sen vuoksi saada kotimaasta yhä uutta henkistä joustavuutta, ihmisiä ja sotakojeita ja siitä myös lakkaamatta uudistua.

Kotoista sieluntilaa ja sotatahtoa oli vahvistettava; hukka peri meidät, jos ne turmeltuivat! Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä suuremmaksi kävivät tuohon nähden vaarat, sitä enemmän karttui voitettavaa, sitä pakottavammaksi kävi samalla armeijan ja laivaston sielullisen ja siveellisen vahvistuksen vaatimus.

Isänmaan ihmisvoimat ja aineelliset voimat olivat sodankäyntiä varten viimeistä myöten liikkeelle ja käytettäviksi saatavat.

Nämä olivat kotimaalle valtavia tehtäviä. Se ei ollut vain se perustus, jolla uljas sotavoimamme lepäsi ja joka oli pienimmältäkin säröltä varjeltava, se oli mahtimme lähde, joka oli säilytettävä hopean kirkkaana ja puhtaana ja samalla voimallisenakin, jotta se saattoi terästää armeijan ja laivaston hermot ja yhä nuorentaa niiden voimia. Kansa tarvitsi sisäistä lujuutta, sillä se yksin saattoi tehdä sen kykeneväksi ehtymättä luovuttamaan voimia armeijaan ja laivastoon. Kansan voima ja sotavoima punoutuivat niin kiinteästi yhteen, että niitä oli mahdoton erottaa toisistaan. Sotavoimain sotakunto vihollista vastassa riippui läheisesti kansan kotoisesta sotakunnosta. Kotimaassa alkoi semmoinen työ ja elämä sodan hyväksi, että tuskin milloinkaan on sen vertaa nähty. Ja tätä elämää ja työntekoa täytyi hallituksen, täytyi vastuunalaisen valtiokanslerin johtaa ja voimallisena säilyttää.

Hänen eteensä nousi vielä toinen suuri sodankäyntitehtävä: hänen tuli johtaa taistelua kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan. Pitikö Saksan jättää käyttämättä tätä mahtavaa sotakeinoa, jonka vaikutuksen se joka päivä koki omassa ruumiissaan? Eikö viholliskansain sieluntilaa pitänyt koettaa järkyttää samalla tavalla kuin vihollinen valitettavasti niin hyvällä menestyksellä järkytti meidän maamme sieluntilaa? Tätä taistelua oli käytävä kotimaasta puolueettomain ulkomaitten kautta ja vasta sitten rintamasta rintamaan. Tosin Saksalta puuttui yksi voimakas apukeino tässä propagandassa: nälkäsaarto vihollismaitten asukkaita vastaan.

Suuret olivat ne tehtävät, jotka hallituksen tuli kansakunnan palveluksessa ratkaista saattaakseen sodan onnelliseen päätökseen. Enempää ei ole vielä ainoaltakaan Saksan hallitukselta vaadittu, kuin mitä on Saksan kansan yhdistetyn voiman asettaminen keisarin käytettäväksi voiton saavuttamiseksi tappotanterella ja taistelun johtaminen viholliskansain henkeä ja mielialaa vastaan. Hallituksen työ ja toiminta saavutti täten sodassa ratkaisevasti vaikuttavan merkityksen. Tämä vaati hallitukselta, valtiopäiviltä ja kansalta ennen arvaamatonta antautumusta sota-aatteelle. Niin oli asia: sodankäynnin voima oli kotimaassa, voimanilmaus vihollisrintamalla.

Voimallinen sodankäynti yksin oli omiaan viemään suureen päämääräämme, rauhaan. Sotatyöllään hallitus sen vuoksi samalla edisti rauhan asiaa. Rauhan palauttaminen mitä nopeimmin oli sen korkea tehtävä.

Kenraalisotamarsalkka ja minä ylimpään armeijanjohtoon kutsuttuina ja asemaan perehdyttyämme heti ilmoitimme valtiokanslerille, mitkä mielestämme armeijan ja samalla laivastonkin tarpeet olivat, ja harkitsimme niitä tehtäviä, jotka siitä kotimaalle johtuivat. Kutsuimme hänet sodankäyntiä varten yhteistyöhön ja olimme aseman uhkaavasta vakavuudesta huolimatta toivehikkaita.

Hallitus oli ottanut meidät suosiollisesti ylimpään armeijanjohtoon. Avoimella luottamuksella suostuimme sen esitykseen. Pian alkoi kuitenkin keskenään taistella kaksi aatemaailmaa, joita hallituksen ja meidän käsityksemme edustivat. Tämä vastakohta oli meille raskas pettymys ja samalla suunnaton rasitus.

Berliinissä ei voitu hyväksyä meidän käsitystämme sodan välttämättömyyksistä, siellä ei ollut sitä rautaista tahtoa, joka yhdistää koko kansan ja kohdistaa sen elämän ja ajatuksen yhteen päämäärään: sotaan ja voittoon. Ententen suuret kansanvallat tähän pystyivät. Gambetta 1870/71, Clemenceau ja Lloyd George tässä sodassa alistivat kansansa ankaralla tahdonvoimalla voiton palvelukseen. Tämän päämääräntietoisen pyrkimyksen, ententen voimallisen tuhoamistahdon täyttä terävyyttä ei hallitus älynnyt. Ei koskaan ollut siitä epäilystä. Sen sijaan että olisi koottu kaikki tarjolla olevat voimat sotaan ja jännitetty ne ylimmilleen, jotta rauha saavutettaisiin taistelutanterella, kuten sodan luonne vaati, poikettiin Berliinissä toiselle tielle; puhuttiin yhä enemmän sovinnosta ja ristiriitain sovittamisesta, antamatta samalla omalle kansalle voimakasta sotaista herätettä. Berliinissä luultiin tai kuviteltiin näin: viholliskansat muka ikävöiden kuuntelisivat sovinnollisuuden sanoja ja vaatisivat hallituksiaan solmimaan rauhan. Niin vähän siellä oli tietoa viholliskansain ja niiden hallitusten mielentilasta, voimakkaasta kansallisesta ajatussuunnasta ja teräskovasta tahdosta. Berliini ei ollut mitään oppinut entisaikain historiasta. Siellä vain tunnettiin oma voimattomuus vihollisen sielunvoimien rinnalla, menetettiin voiton toivo ja antauduttiin tuuliajolle. Rauhan saavuttamisen ajatus kävi voimallisemmaksi kuin tahto taistella voiton hyväksi. Tietä rauhaan oli vihollisen tuhoamistahdon vuoksi mahdoton löytää. Näin laiminlyötiin kansan johtaminen voiton vaikealle tielle.