Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä

Tunnettu romaaninkirjoittaja, André Lhéry, tarkasti väsyneenä saapunutta postiansa eräänä himmeänä kevätaamuna Biscaya-lahden rannalla olevassa pikku talossa, missä noudattaen viime oikkuansa oli melkein yhtä mittaa asunut edellisestä talvesta alkaen.

-- Paljon kirjeitä tänä aamuna, hän huokasi, liian paljon kirjeitä.

Tosin hän ei niinäkään päivinä ollut tyytyväinen, joina kirjeenkantaja toi hänelle niitä vähemmän, hän kun silloin katsoi olevansa eristetty muusta maailmasta. Useimmat noista kirjeistä olivat naisilta, toiset allekirjoitetut, toiset allekirjoitusta vailla, mutta kaikki hulmahduttivat kirjailijalle rakastettavan henkisen ihailun suitsutusta. Melkein kaikki alkoivat näin: "Ihmettelynne on oleva suuri, hyvä herra, kun näette oudon naisen käsialan". André hymyili tälle alulle: hämmästyneenä -- eipä sentään! Olihan hämmästys jo aikoja sitten hänestä kadonnut. Ja jokainen uusi kirjeen, kirjoittajatar, joka tavallisesti piti itseään ainoana kyllin rohkeana maailmassa, ottaakseen tällaisen askeleen, ei koskaan malttanut olla lisäämättä: "Minun sieluni on teidän sielunne sisar; vakuutan, ettei kukaan koskaan ole ymmärtänyt teitä niin kuin minä." Mutta nyt André ei hymyillyt, vaikka tuo vakuutus ei ollutkaan mitään odottamatonta; päinvastoin se häntä liikutti. Se tietoisuus, että hänellä oli vaikutusta niin moneen olentoon, jotka olivat hajalla ympäri maailmaa ja alati kaukana hänestä, ja että hän osaksi oli vastuunalainen heidän kehityksestään, sai hänet usein vaipumaan ajatuksiinsa.

Lisäksi noiden kirjeiden joukossa oli muutamia niin välittömiä ja luottamusta uhkuvia, todellisia hätähuutoja, jotka kääntyivät vanhemman veljen puoleen, edellyttäen, että hän ei malttaisi olla kuulematta ja osaa-ottamatta.

Tällaiset kirjeet André Lhéry talletti, heitettyään paperikoriin vaativaiset ja jokapäiväiset; edelliset hän säilytti, vakaasti päättäen vastata niihin. Mutta useimmiten häneltä valitettavasti puuttui siihen aikaa, ja kirje parkoja kasaantui, hukkuen pian seuraavien kirjeiden tulvaan, ja lopulta joutuen unhotuksiin.

Tämän aamun postissa saapui muuan kirje, jonka kuoressa oli turkkilainen postimerkki, ja sen postileimasta erotti vallan selvästi; nimen Stambul, joka aina saattoi Andrén mielen levottomaksi.

Stambul! Mikä haltioiva taikatenho tuossa yhdessä sanassa!

André aikoi juuri avata tämän kirjeen kuoren, joka saattoi olla aivan yhdentekevää, mutta jäi hetkeksi miettimään, hänet kun äkkiä valtasi tuollainen aina yhtä selittämätön väristys, jota hän tunsi joka kerta kuin Stambul pitkän unhotuksen jälkeen sukelsi esiin hänen mielensä kätköistä. Ja samoin kuin usein unissa, kuvastui nytkin kaupungin varjokuva hänen silmiensä eteen, jotka olivat nähneet kaiken maailman ja sen äärettömän vaihtelevan moninaisuuden: minareettien ja kupukattojen kaupunki; tuo majesteetillinen ja ainoalaatuinen, vielä häviötilassaan verraton, kohosi taivasta kohti Marmarameren ympäröimänä, jonka sini sulautui taivaanrantaan.

Noin viisitoista vuotta aikaisemmin oli hänen kirjeenvaihtajattarinaan ollut muutamia toimettomia kauniita turkkilaishaaremin naisia. Muutamat heistä: olivat häneen pahastuneet, toiset taas pitivät hänestä, joskin omantunnon tuskia tuntien, sentähden, että hän aikaisessa nuoruudessa kirjoittamassaan kirjassa oli kertonut yhden heidän vaatimattoman sisarensa kanssa kokemansa seikkailun. Nämä lähettivät hänelle salaa tuttavallisia terveisiä virheellisellä, mutta silti usein viehättävällä ranskankielellä. Lopulta he vaihdettuaan muutaman kirjeen, vaikenivat ja vaipuivat jälleen voittamattomaan salaperäisyyteen, levottomina ajatellessaan, mitä olivat rohjenneet tehdä, ikäänkuin se olisi ollut kuolemansynti.

Viimein hän avasi kirjekuoren, jossa koreili pitkämatkalainen -- hänelle rakas postimerkki -- ja sisällys sai hänet aluksi kohauttamaan olkapäitään: pitihän tuo nainen totisesti häntä pilanaan! Hänen tyylinsä oli liian uudenaikainen, hänen käyttämänsä ranskankieli liian puhdasta ja sujuvaa. Turhaan tuo nainen siteerasi koraania, mainitsi itseään Zahidé Hanumiksi ja pyysi postiin jäävää vastausta, noudattaen ryöstöretkellä olevan punanahan varovaisuutta -- kaiketi hän kuitenkin oli joku läpimatkalla Konstantinopolissa viipyvä henkilö, tai jonkun lähettilään vaimo, Herra sen tiesi, tai suorastaan Parisissa kasvatuksensa saanut turkkilaisnainen.

Kirjeen viehätysvoima oli kuitenkin vastustamaton, sillä melkein vastoin tahtoaan André vastasi siihen heti. Muuten oli tarpeellista, että hän osotti tuntevansa muhamettilaisia oloja, ja hän huomautti joskin kohteliaasti: "Te muka olisitte turkkilainen nainen! Minua ette totisesti kykene viemään harhaan!..."

Huolimatta epätodennäköisyydestä, tämän kirjeen lumousvoima oli kieltämätön... Seuraavaan aamuun asti, jolloin André luonnollisesti oli herjennyt ajattelemasta tätä seikkaa, hänessä liikkui se epämääräinen tietoisuus, että jotakin alkoi hänen elämässään, jotakin, jolla oli oleva suloiset, mutta samalla vaaran- ja surunsekaiset seuraukset.

Lisäksi tuo kirje oli kuin kutsu Turkinmaalta hänelle, joka muinoin oli sitä niin suuresti rakastanut, mutta joka ei enää ollut aikonut sinne palata.

Tuona epämääräisenä huhtikuun päivänä, jonka valaistus muistutti talvea, Biscayan meri sai hänet sietämättömän alakuloiseksi -- tuo vaalean vihreä meri ainaisine kookkaine hyökyaaltoineen, tuo ääretön aavikko, joka ammottaen aukenee kohti huimaavaa äärettömyyttä, joka houkuttelee ja saattaa levottomaksi. Paljoa lempeämpänä, rauhoittavampana ja viihdyttävämpänä väikkyi hänen mielessään Marmara-meri, rannat täynnä Islamin salaperäisyyttä. Baskien maa, johon hän ajoittain oli ollut mieltynyt, ei enää näyttänyt hänestä olinpaikaksi kyllin viehättävältä; tuota vanhan ajan henkeä, jonka ennen oli luullut huomaavansa Pyreneitten lähimailla, ympäristön kyläpahasissa -- jopa ikkunoittensa edessä tuossa vanhassa Fontarabien kaupungissa, huolimatta tyylittömien huvilain tulvasta -- tuota muinaisbaskilaista henkeä hän sinä päivänä ei enää löytänyt. Kuinka paljon muinaisuutta ja menneisyyden haaveilua sitävastoin olikaan jäljellä Stambulissa, korkeiden moskeijain varjossa, katujen painostavassa hiljaisuudessa, ja äärettömän avaroilla hautausmailla, missä iltaisin kuolleiden sieluille sytytetään tuhansittain yölamppujen pieniä, keltaisia liekkejä. Ja nuo molemmat rannat, jotka katselevat toisiaan -- Europpa ja Aasia -- näyttävät toisilleen Bosporia reunustavia minareettejaan ja palatsejaan, alinomaan erinäköisinä vaihtelevassa itämaalaisessa valaistuksessa. Kuinka karu ja synkkä tämä Gascognen lahti verrattuna Itämaiden satumaailmaan! Kuinka hän viipyikään täällä, eikä lähtenyt sinne? Kuinka epäjohdonmukaista täällä tuhlata elämän luetut päivät, kun siellä oli viehkeän lumouksen, surumielisen ja harvinaisen huumauksen maa, joka saa unhottamaan ajan haihtuvaisuuden.

Mutta täällä, tämän himmeävärisen merenpoukaman rannalla, jota valtameren vihurit ja hyrskyt pieksevät, olivat hänen silmänsä auenneet näkemään elämän näytelmää, täällä oli hänessä herätetty tietoisuus eräistä salaperäisistä hetkistä; sentähden hän kaikesta huolimatta rakasti kaikkea täällä, rakasti sitä epätoivoisesti, ja hän tiesi vallan hyvin kaihoavansa sitä ollessaan muualla.

Sinä huhtikuun aamuna André Lhéry uudelleen tunsi parantumatonta kipua, joka johtui siitä, että hän oli ikäänkuin hajaantunut kaikkien kansojen keskelle, että oli ollut matkamies kaikkialla maailmassa, kiinnittäen sydämensä sinne ja tänne. Hyvä Jumala, miksi olikaan hänellä nyt kaksi isänmaata: oma synnyinmaansa, ja sen lisäksi Itämaat?...

II.

Huhtikuun aurinko, -- yhä saman kuun, mutta viikkoa myöhemmin -- seuloutui kiertokaihtimien ja musliiniverhojen lomitse sisälle uneen vaipuneen nuoren naisen huoneeseen. Se oli aamuaurinko, joka toi mukanaan uudinten, säleluukkujen ja rautaristikkojen läpi tuon lyhytaikaisen ilon ja maallisen keväimen ainaisen harhalumon, joka maailman alusta on kiehtonut olentojen sekä monimutkaiset että yksinkertaiset sielut, ihmisten, eläinten, pienten laululintujen sielut.

Ulkoa kuului äsken saapuneiden pääskyjen viserrys ja itämaalaiseen tahtiin lyödyn käsirummun kumea pärrytys. Ajoittain kajahti ilmoille mylvinän tapaisia huutoja, ikäänkuin hirviömäisten eläinten päästämiä: kiireellisten matkustajalaivojen toitotuksia, höyryviheltimien kiljuntaa, joista saattoi päättää, että lähellä oli satama, suuri, huumaavan liikenteen vilkastuttama satama; mutta nämä laivojen merkki-äänet tuntuivat tulevan hyvin kaukaa ja alhaalta, mikä viittasi siihen, että tämä talo oli jossakin turvallisessa, meren tasoa ylempänä olevassa paikassa.

Hieno ja valkoinen tuo huone, johon aurinko tunki ja jossa nukkui tuo nuori nainen; hyvin uudenaikainen, mutta kalustettu siihen epäonnistuneen yksinkertaiseen ja teennäisen vanhanaikuiseen tyyliin, joka vielä tuona vuonna (1901) edusti meidän dekadenssimme viimeistä hienostuneisuutta, ja jota mainittiin "uudeksi taiteeksi".

Valkealla lakkavärillä sivellyssä vuoteessa, -- johon joku Lontoon tai Parisin suosittu koristemaalaaja alkuperäisen kömpelösti ja siroon japanilaiseen tapaan oli luonnistellut epämääräisiä kukkaskuvioita -- tuo nuori nainen yhä nukkui. Sotkuisten vaaleiden hiuksien keskeltä pilkoittivat esiin pienet, sievän soikeat kasvot, niin puhdasviivaiset, että luuli näkevänsä melkein luonnottoman kauniin vahakuvan, pieni, hieman kotkankaareva nenä melkein liian ohuine sieramineen; suuret madonnasilmät ja hyvin pitkät ripset, kääntyneinä ohimoihin päin kuin Surevalla Neitsyellä. Runsaasti pitsejä vuodeliinoissa ja pieluspäällisissä, runsaasti sormuksia hennoissa sormissa, jotka lepäsivät silkkipeitteellä, meidän makumme mukaan liikaa loisteliaisuutta tämänikäisellä nuorella neitosella. Mutta muuten kaikki hänen ympärillään täysin vastasi länsimaalaisen ylellisyytemme viime vaatimuksia. Mutta ikkunoiden edessä olivat nuo aukenemattomat rautaristikot ja puiset häkit, -- jotka loivat tähän valoisaan ja hienoon ympäristöön lamauttavan, melkeinpä ahdistavan vankila-tunnelman.

Huolimatta säteilevästä auringonpaisteesta ja pääskysten meluavasta riemusta, tuo nuori nainen nukkui ylen pitkään, vaipuneena tuollaiseen sikeään uneen, joka äkkiä aamupuolella yötä valtaa valvoneen, ja hänen silmiänsä ympäröivät tummat kehät, kuin olisi hän itkenyt paljon edellisenä päivänä.

Valkeaksi lakatulla pienellä kirjoituspöydällä paloi vielä unhotettu kynttilä keskellä täyteen kirjoitettuja paperilehtiä ja valmiita kirjeitä, jotka oli suljettu kultaisilla nimikuvioilla koristettuihin kuoriin. Siinä oli lisäksi nuottipaperia, johon oli töherretty nuotteja ikäänkuin keskellä sävellyskuumeen touhua. Muutamia kirjoja oli heitetty sikin sokin keskelle hauraita saksilaisesta posliinista tehtyjä koruleluja: kreivitär de Noailles'en viime runokokoelma Baudelairen ja Verlainen runojen, Kantin ja Nietzschen filosofian seurassa... Ilmeisesti puuttui tästä talosta äiti, joka olisi valvonut luettavan kirjallisuuden laatua ja lieventänyt näiden nuorten aivojen liikaa kiihotusta.

Ja hyvin omituista ja odottamatonta tässä huoneessa, jossa mikä hemmoiteltu pikku parisitar tahansa olisi ollut kuin kotonaan, oli, että valkoisen vuoteen yläpuolella, juuri siinä paikassa, johon katolinuskoiset kenties vielä kiinnittävät ristiinnaulitun kuvan, koreili arapiankielinen kirjoitus, ommeltuna kultakirjaimin emirin-vihreälle sametille; se oli säkeistö Muhammedin kirjasta, ja kirjaimet olivat väännetyt vanhanaikuisiksi siroiksi koukeroiksi.