Erämaan kultaa

Kun hän heräsi, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen, että hänen seuralaisensa oli jo lähtenyt. Jäljet hiekassa osoittivat pohjoista kohti. Sillä suunnalla ei ollut ollenkaan vettä. Cameron kohautti olkapäitään, se ei ollut hänen asiansa, hänellä oli omat tehtävänsä. Ja samassa hän unhotti omituisen vieraansa.

Cameron alkoi päivähommansa kiitollisena yksinäisyydestä, jota ei nyt mikään häirinnyt, sillä ympäröivässä kuilujen kyntämässä ja kaktuksia kasvavassa seudussa ei näkynyt mitään elämää. Hän kulki lounaaseen päin milloinkaan poikkeamatta kauaksi kuivasta virranuomasta, ja välinpitämättömästi erikoisetta innostuksetta hän haeskeli kullan merkkejä.

Työ oli hyvin vaivalloista, mutta lepohetket, joita hän soi itselleen silloin tällöin, eivät johtuneet väsymyksestä. Hän pysähtyi katselemaan, kuuntelemaan ja tunnustelemaan. Tämän laajan hiljaisen maailman merkitys hänelle oli aina ollut jonkunlainen salaperäisyys, jonka hän vain tunsi sen kaikessa mahtavassa voimassaan, mutta ei milloinkaan ymmärtänyt.

Kun hän sinä päivänä ennen hämärää kaivoi kosteaa valkeareunaista liejua, saadakseen vettä, hän äkkiä kuuli kovaa jalkojen kolinaa kiviä vasten. Solasta lähestyi häntä mies aaseineen. Cameron tunsi hänet.

"Hyvää päivää, ystävä!" huudahti mies pysähtyessään. "Tiemme yhtyivät jälleen, mikä mielestäni olikin hyvä."

"Päivää, päivää", vastasi Cameron hitaasti. "Oletteko löytänyt joitakin kullanmerkkejä tänään?"

"Ei, en kerrassaan mitään."

He leiriytyivät yhdessä, söivät vähäisen kasvisateriansa, polttivat piipullisen tupakkaa ja kääriytyivät peitteihinsä nukkumaan vaihtamatta montakaan sanaa keskenään. Aamulla vallitsi heidän kesken yhtäläinen vaiteliaisuus, yhtäläinen toistensa vieroilu kuin ennenkin. Mutta sälytettyään tavaransa aasin selkään Cameronin seuralainen loi katseensa Cameroniin ja lausui:

"Mehän voisimme ruveta yhteishommiin, jos vain se teille sopii."

"En ota milloinkaan osakasta hommiini", vastasi Cameron kylmäkiskoisesti.

"Olette yksin, kuten minäkin", lausui toinen lempeästi. "Tämähän on äärettömän laaja seutu, ja jos me löydämme kultaa, on sitä kylliksi meille molemmille."

"En ole tullut tänne erämaahan yksistään kullan tähden", vastasi Cameron nopeasti kylmin äänensävyin.

Hänen seuralaisensa syvälle painuneet, mutta siitä huolimatta kirkkaat silmät välähtivät äkkiä. Se pani Cameronin tunnustamaan, ettei hän monien vaellusvuosiensa kestäessä ollut tavannut ketään, joka hänen rinnallaan olisi voinut kestää erämaan paahtavaa kuumuutta, sokaisevia hiekkamyrskyjä ja erämaan kaameata hiljaisuutta ja kolkkoutta. Cameron viittasi kädellään laajaa erämaan avaruutta kohti lausuen samalla: "Minähän voin kulkea Sonoran erämaan läpi tahi samota vaikka Pinacateen tahi pohjoiseen Coloradoon asti. Olette liian vanha mies seuraamaan minua."

"En tunne maata, mutta minusta on toinen seutu yhtä hyvä kuin toinenkin", vastasi hänen seuralaisensa. Hän näytti hetkiseksi unhottavan itsensä luodessaan kaukokantoisen katseen hiekkaista ja kivistä erämaata kohti. Sitten hän pienellä, kevyellä lyönnillä ajoi aasinsa Cameronin taakse. "Niin, olen tosin vanha. Yksinäinen olen myöskin. Sellaiseksi jouduin vasta äskettäin. Mutta, hyvä ystävä, vielä sentään kykenen kulkemaan, ja muutamia päiviä kestävä toveruuteni ei tule loukkaamaan teitä."

"Samoin on minunkin laitani", lausui Cameron.

He alkoivat yhdessä hiljalleen kulkea erämaata kohti. Auringon laskeuduttua he pystyttivät leirin matalan pensaston suojaan. Cameron oli iloinen, että hänen toverinsa noudatti intiaanin tapaa olla mahdollisimman vaitelias. Seuraavana päivänä olivat kullanetsijät saapuneet jo kauas synkkään erämaahan. Nyt alkoi heidän vaiteliaisuutensa vähitellen murtua; ensin mursi sen vanhempi mies ja sitten aivan huomaamattaan myöskin Cameron. Heikosti palavan leiritulen ääressä tämä harmaakasvoinen, ajatuksiinsa vaipunut vanha kullanetsijä otti mustan piippunsa suustaan voidakseen sanoa jotakin. Cameron taas kuunteli vain ukon puhetta, joskus sentään lausuen hänkin vastaukseksi jonkun sanan. Ja niin vähitellen, kun Cameronista alkoi erämaan vaikutus tuntua vähemmän synkältä, alkoi hän kiinnittää enemmän huomiota toveriinsa ja huomasi, että tämä vanhus erosi suuresti kaikista muista, jotka hän aikaisemmin oli kohdannut erämaassa. Tämä mies ei milloinkaan valitellut kuumuutta eikä näyttänyt kärsivän lentohiekasta, huonomakuisesta vedestä eikä niukasta ravinnosta. Päivisin hän harvoin oli jouten. Öisin hän istui unisen näköisenä leiritulen ääressä tahi käyskenteli edestakaisin puolihämärässä. Hän nukkui sangen vähän ja kävi levolle paljon myöhemmin kuin Cameron. Hän oli väsymätön, kärsivällinen ja mietiskelevä.

Cameronin yhä lisääntyvä mielenkiinto toveriinsa pani hänet lopultakin tunnustamaan, että hän jo monet vuodet oli tahtonut välttää seuraa. Näinä vuosina oli ainoastaan kolme miestä samonnut erämaahan hänen kanssaan ja kaikki nämä kolme olivat jättäneet luunsa valkenemaan erämaan hiekkaan. Cameron ei ollut välittänyt ottaa selville heidän salaisuuksiaan. Mutta kuta enemmän hän tutustui tähän nykyiseen toveriinsa, sitä enemmän hän alkoi epäillä, että hän oli menettänyt jotakin noissa toisissa. Tämä nykyinen vaitelias toveri muistutti jotenkin heistä.

Eräänä iltapäivänä myöhään, taivallettuaan yli valkoisen ja mutkikkaan hiekka- ja sora-aavikon, he tulivat kuivalle vesikuopalle. Cameron kaivoi syvän kuopan hiekkaan, mutta hänen työnsä ei tuottanut mitään tulosta. Hän oli juuri lähtemäisillään väsynein askelin viimeiselle vesipaikalle, kun hänen toverinsa pyysi häntä odottamaan. Cameron huomasi hänen haeskelevan jotakin laukustaan ja ottavan esille esineen, joka muistutti pientä, haaraista persikkapuun oksaa. Hän tarttui haaroihin pitäen oksaa edessään siten, että tyvipää viittasi suoraan eteenpäin. Senjälkeen hän läksi kulkemaan pitkin joen uomaa. Cameron hämmästyi ensin, ihmetteli sitten, sääli ja seurasi lopulta paljaasta uteliaisuudesta vanhusta. Hän huomasi, että hänen toverinsa jännitti voimakkaasti ranteitaan, kuin taistellen jotakin huomattavan suurta voimaa vastaan. Persikkapuun oksan toinen pää alkoi vapista ja kääntyä. Cameron ojensi kätensä koskien siihen ja hämmästyi tuntiessaan, että jokin ääretön väräjävä voima veti oksan päätä maata kohti. Hän tunsi sen ruumiissaan kuin magneettisen sysäyksen, oksa kääntyi kääntymistään viitaten lopulta maata kohti.

"Kaivakaa tästä!" lausui ukko.

"Mitä!" huudahti Cameron. Hän luuli miehen menettäneen järkensä.

Hän jäi kumminkin katselemaan, kun hänen toverinsa kaivoi kuoppaa hiekkaan. Kolme jalkaa hän kaivoi, sitten neljännen ja viidennenkin, jolloin hiekka alkoi muuttua tummemmaksi ja kosteaksi. Kun kuoppa oli kuusi jalkaa syvä, alkoi vesi jo pursuta esille.