Hallatunturin lapset

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

KATOVUOSI JA PETTULEIPÄ.

Norrlannissa oli katovuosi. "Katovuosi" merkitsee, että leipä alkaa loppua sieltä, missä lapsijoukko on suuri, ja maatilkku, josta elää pitää, pieni. Maatilkun pienuus ei vaikuta paljon, kun kesä on varhainen, ja ohra, josta sielläpäin leivotaan valkoista, kaunista leipää, kypsyy jo heinäkuussa, niin että voi lähteä sitä myllyyn jauhattamaan.

Ei se maatilkun pienuus haittaa silloinkaan, kun kesä on pitkä ja tarpeeksi kuiva, niin että peruna kasvaa vankasti maassa ja syksyllä, syyskuussa, saa kaivaa kaksi-, jopa kolmekymmentä isoa, koreaa perunaa siitä reijästä, mihin kesäkuussa pantiin yksi ainoa, tosin "monisilmäinen", sillä jokainen peräti pienikin perunan silmä eli pyöreä kolo sen kyljessä, työntää ituja, kun se on pantu lämpöiseen, kuivaan hiekkamaahan. Niin, kun Norrlannissa sattuu hyvä vuosi, kun sataa paljon juhannuksen edellä ja öisin on lämmin sekä runsaasti kastetta, puhkee koivu tuoksuvan hienoksi ja vihannaksi, vaikka se pari päivää sitte värjötteli alastomin, ruskeina kiiltävin oksin. Mesimarjakukat, tummanpunertavat kuin pienoiset ruusulapset, nousevat ojien partaille. Sellaisilla ilmoilla ne kehittyvät pian ihaniksi, meheviksi mesimarjoiksi. Harmaat kivipaadet verhoutuvat valkeihin ja sinipunertaviin lehtomaitikkoihin, jotka ovat piilosilla helakkojen kissankäpälien kanssa. Lapset sitovat niistä seppeleitä, rakentelevat leikkitupia hietakuoppiin, missä pitkät, korkeat horsmat seisovat tiheissä riveissä ruusunpunaisina ja uljasryhtisinä, ja minne kukkivat orjanruusut kurkistelevat heitä viettävän maakerroksen reunalta. Iloa ja naurua ja hälinää kuuluu, jos minne kääntyy. Saadaan syödä valkeita, makeita nauriita, ja pellolla kasvaa herneitä täysinäisine palkoineen. Myöskin pikkutupasissa ja mataloissa majoissa on kyllin leipää, voita, juustoa sekä muuta hyvää ja erinomaista.

Mutta katovuosina ei ole paljon iloa. Lumi pysyy lähelle juhannusta. Nauriit, jotka kylvetään myöhään siemeninä maahan, ehtivät tuskin pienen perunan kokoisiksi, kun halla saapuu tehden niiden sijan niin kovaksi ja ahtaaksi, etteivät ne voi kasvaa. Herneenpalot riippuvat pelloilla surkastuneina kuin pienet, mustuneet, rievut -- niihin ei tule ainoatakaan hernettä. Samoin on käynyt ohrantähkien, jotka tavallisesti heiluvat uljaina korkeissa varsissaan; nyt ne nuokkuvat viheriän, lyhyen korren latvassa kuin taittuneina. Niinpä saattaa hyvin ymmärtää, ettei katovuosina kartu myllyyn vietäväksi ei ohria eikä herneitä, ja jos halla onkin varovaisemmin liikkunut jossakin korkealla sijaitsevassa talossa, on vilja kuitenkin niin voimatonta ja omituista, että jauhot tulevat mustanharmaita, ja niistä laitetut pannukakut ovat kuin pehmeätä savivelliä.

Sellaisessa ruuassa ei ole paljon ravintoa. Lapset laihtuvat pian. Heidän hyvinä vuosina niin ruusuiset poskensa saavat harmahtavan värin, eikä silmissä ole enää kirkasta loistetta.

Kun lapset parvissa seuraavat vanhempiaan etelämmäksi kerjuulle hallattomiin seutuihin, ovat he kuin pieniä ukkoja ja mummoja. On sydäntä särkevää nähdä heitä.

Ensimäinen luku.

SEITSEMÄN PIENTÄ ORPOA.

Kauheana nälkävuonna 1860-luvun lopulla saapui sellainen joukko kaukaa Norrlannista Hallatunturilta. Joukon muodosti pieni, seitsenlapsinen ryhmä, joka yksinäisenä ja turvattomana vaelsi köyhtyneiden, talvikolkkojen paikkakuntien läpi. Ei isää eikä äitiä ollut heitä saattelemassa. Olipa vain seitsemän pientä nälkiintynyttä, ja hän, joka heitä ikäänkuin johti, oli vasta kolmannellatoista. Hänen nimensä oli Antti tai oikeastaan Antero. -- Lapset tulivat Hallatunturilta, missä halla oli ankarimmin pidellyt taloja. Heidän isänsä oli katovuoden aikana ruvennut juomaan. Siitä sekä pettuleivästä ja niukasta ruuasta oli hän heikontunut ja käynyt kömpelöksi, niin että lopuksi oli sortunut metsään kaatamansa hongan alle. Eräänä päivänä kannettiin hänet kuolleena kotiin.

Vaimon huolet lisääntyivät. Hän ei jaksanut niitä kauvemmin kestää, vaan suorastaan riutui murheesta, enimmäkseen kuitenkin nälästä. Sillä voihan ymmärtää, että ne ruuanmurenet, jotka hän sai kootuiksi, soi hän mieluummin lapsille kuin itselleen.

Kun hänen nyt piti kuolla, suretti ja ahdisti häntä enimmän se, että lapset, joitten tähden hän oli työtä tehnyt ja kärsinyt, joutuisivat köyhäintaloon tai, mikä vielä pahempi, tarjottaisiin "huutokaupalla" sille, joka halusi heidät ottaa kunnan myöntämästä pienimmästä rahamäärästä.

"Älkää huoliko murehtia sitä, äiti", sanoi Antti, joka istui sängyn vieressä ja koetti tyrkyttää äidille äsken liedellä keittämäänsä vesivelliä.

"Ne vievät teidät, jos tahdotte tai ei", läähätti sairas. "Tällaisena nälkävuonna, jolloin jokaisen on pakko ansaita elääksensä! Eikä ole ketään, joka on teille hyvä ja pitää teistä huolta."

"Me menemme täältä pois, äiti. Panemme pikkutytöt kelkkaan, ja sitte vaellamme alamaassa talojen väliä niinkuin muutkin aikuiset kulkijaimet. Opettajan Kalle sanoo isänsä puhuneen, että etelässä ovat ihmiset saaneet niin ohria kuin perunoitakin, ja saattepa nähdä, äiti, että niitä riittää kyllä meillekin."

"Niin, jos Jumalan siunaus antaa leivän, ette koskaan jää ilman. Olet niin keventänyt ja valaissut mieltäni puheellasi, pikku Antti, Mutta Helokki..."

"Sekin saa tulla kanssamme. Älkää nyt siinä maatessanne hätäilkö, äiti!"

"En minä enää hätäilekään. -- Tuntuu niin helpolta. Sinun ympärilläsi on sellainen taivaallinen kirkkaus, ja lastenkin ympärillä tuolla sängynoljissa, ja korkeudessa lauletaan niin ihanasti. -- Antti niin -- ihanasti!"

Samassa lysähti Antin äiti takaisin riepuihin, joita oli hänen päänsä alla. Antti sulki hänen silmäluomensa ja asetti virsikirjan leuan alle, ettei se painuisi. Niin oli äiti tehnyt, kun isän loppu oli tullut.

Tuskin oli äiti haudassa, kun kunnanmiehet kokoontuivat toimittaakseen lapset joko köyhäintaloon tai sijoittaakseen heidät jonnekin huutolaisina.

Mutta sinä päivänä, jolloin he saapuivat kaatumaisillaan olevaan tupaan, mistä luulivat löytävänsä lapset, oli se tyhjä.

Vieressä sijaitseva lautakatos, missä he tiesivät vuohen oleskelleen, oli myöskin tyhjä. Tupa oli pesty ja siivottu, niinkuin olisivat vanhat, kunnolliset ihmiset aikoneet jättää sen toisten käsiin.

Lapset, joita he tulivat noutamaan, olivat selvästi lähteneet tiehensä jo edellisenä päivänä. Mutta miehet päättelivät, ettei kovinkaan kauvan tarvitsisi odottaa, ennenkuin he taas palaisivat ja vieläpä köyhäinkyydillä jostakin lähipitäjästä. Sitä paitsi ei kukaan voinut tietää, mitä tietä he olivat lähteneet. Puhelinta ja sähkölennätintä ei näissä erämaissa ollut, ja asialle ei siis voinut mitään. Kaikki kylän hevoset olivat metsäajoissa, ja vaikka ne olisivat kotosallakin olleet, niin kelläpä olisi ollut aikaa lähteä tenavia takaa-ajamaan. "Kääntynevät takaisin, kun nälkä kivistää. Vuohesta oli vahinkoa; olisihan sen saanut heidän hyväkseen myydäkin. Mutta, kuten sanottu, kohta lienevät täällä sekä tenavat että vuohi."

Lapset pääsivät siis taipaleelle vainolaisten häiritsemättä. Mutta ennenkuin päivä kallistui iltaan, alkoivat pikkutytöt Sanna-Kaisa ja Martta-Eeva surkeasti parkua ja valittaa.

Eivät he kylmästä itkeneet, vaikka nenä ja kädet olivat ruiskukansinervät ja varpaat niin paleltuneet, etteivät he voineet jaloillaan seisoa. Ei, he valittivat ja itkivät nälkäänsä. Kovimman leipäkannikan, pienimmän perunan olisivat he halusta nielaisseet. Mutta suurmetsän läpi vievä tie oli yli kaksi peninkulmaa pitkä, eivätkä he olleet käväisseet yhdenkään tuvan oven sisäpuolella koko päivänä. Ensin eivät he yrittäneetkään pelosta, että heidät pidätettäisiin ja vietäisiin köyhäintaloon --, sitten oli siihen pakko, kun koko metsän varrella ei näkynyt ainoata vaivaistakaan pientä mökkiä, minne olisi voinut päästä.

"Tule, Helokki", houkutteli Antti vihdoin. "En siedä kuulla lasten ulinaa. Vetäise sitä taas kerran, Anna-Liisa."

"Kyllä, mutta emmeköhän tee oikein syntiä, kun olemme jo niin monta kertaa tänään kiskoneet sen utarista maitoa", muistutti yhdennellätoista oleva Anna-Liisa.

"Olkaahan nyt vaiti, rakkaat lapset. Saatte taas maitopisaran. Helokki, kaunis, hieno neitsykäinen, tule, niin lypsän sinut. Lapset kuolevat nälkään."

Helokki, äärimäisen laiha, mutta siitä huolimatta uljas, kellanruskea vuohi, kiipesi tien viereisestä männiköstä, missä oli saanut hyvän aterian, ja asettautui hiljaa Anna-Liisan eteen, joka kyykistyi ja veti muutaman maidonsäteen pieneen, vasemmassa kädessään olevaan puumaljaan.

"Anna minullekin -- Anna minullekin", vinkuivat Pekka-Erkki ja Mauno.

"Pitäisipä teidän hävetä, aikamiehet. Sinä Pekka-Erkki olet jo kuudennella vuodella -- ja Mauno jo seitsemännellä."

"Älä sinä, kuudennellahan minä olen, sen sanoi äiti, ja häneltä minä välistä sain maitoakin."

"Mutta sinä käännyt seitsemännelle Kynttelistä, ja siihen on vain viikko. Meidän, jotka olemme miesväkeä, ei noin vain sovi antaa myöten. -- Käykää edellä ja pidelkää Helokin turkista, niin ette ainakaan käsistänne palele."

Antti se siten puhui komentaen, ja pikkupojat eivät tienneet muuta neuvoa kuin totella, koska Helokki, jolla oli "ihmisälyä", sen he varmasti uskoivat, myöskin oli komennussanat kuullut ja painautui heihin pörhöisine, lämpine turkkineen.

"Tuotaa Elotti tänne, että metin taamme lämmitellä", huusivat pikkutytöt kelkasta.

"Olkaa nyt kilttejä. Ajatelkaa, jos äiti kuulisi pikkutyttöjensä yhtenään kitisevän. Ettekös ole juuri saaneet maitoa, joka on makeaa ja lämmintä?"

"Mutta se ei ollut paljon mitään", vaikeroi Sanna-Kaisa.

"Ei mitään", todisti Martta-Eeva nyyhkyttäen, kyyneleet suurissa, surullisissa silmissään.

"Siinä oli kummallekin kaksi lusikallista. Ja kohta kai pääsemme suureen taloon, jossa te saatte ruokaa. Istu sinäkin kelkkaan, Matleena, niin että lämmitätte toisianne. -- Kas niin, nyt ovat pikkutytöt kilttejä, kun eivät enää marise! Äiti olisi kovasti iloinen, jos näkisi teidät."

Antti hiveli pikkusiskojen kylmästä sinisiä poskia ja peitteli heidän jäykät, punaiset kätensä saalinriepuihin, mitkä olivat ristiin sidotut heidän ympärilleen, sekä kiersi vanhan, kuluneen lammasnahkavällyn tiukemmin jalkoja suojaamaan.