Pyhä sontiainen: Kuvaus porttola-elämästä

Öisin jos kotoinen vaimo kyllyyden tyydyttämänä, iloinen olisin, uskollisena miestäni suudellen, niin lauloi keskellä renkutuksiaan portto Veneziassa. Koskaan en kuullut hurskaampaa rukousta.

(Goethe.)

Aivan sen loistavan kadun takana, joka muodostaa suurkaupungin yhteiskuntaelämän keskustan, -- jonka leveillä, puhtailla asfalttikäytävillä liikkuu päivittäin monia satoja hienosti puettuja herroja ja koristettuja naisia, -- aikansa kuluksi vetelehtiviä kävelijöitä, -- missä hymyillään ja tervehditään, alkaa suoraan ja välittömästi, -- melkein liika räikeällä erolla -- pimeyden valtakunta. Kun kiertää Louvre de Luxe-nimisen liikkeen sivu, joka sijaitsee korkealle kohouvassa, selvää nykyaikaista mallia olevassa rakennuksessa, ja kulkee muutamia askeleita sen sivustan hienojen koruttomien piirteitten ohi, niin käännyttyään vielä kerran, näkee kohta edessään erään pienen päättömän kujan suun. Kujan toisen pään sulkee nimittäin korkea puistomuuri. Iltahämärän laskeutuessa miellyttävän viehkeästi suurkaupungin katoille, vaipuu tuo pieni kuja ilman mitään toivottomaan yöhön. Talopahaset näyttävät luhistuvan, -- porttiholvit hukkuvat varjoon, -- ja kun pääkatu komeilee iltaloistossaan, -- tuikkaa täällä yksi ainoa punanen lyhty, -- joka vaippaa lähinnä olevat esineet veriseen valoonsa... Näppärät kädet asettelevat alakerrosten ikkunoihin savuavia öljylamppuja.

Tuuli, tunkeutuen seinien rakosten ja lahojen paikkojen läpi, velloo levottomasti sinne tänne noitten pilliheikkien himmeitä liekkejä. Ne vilkuttavat ja niiaavat. -- Ne ovat mykkiä oppaita...

Pääkadun elämä hiljenee hiljenemistään. Liikkeet suljetaan. Hienot katusankarit ovat jonnekin kotiutuneet. Vähitellen sammuvat kirkkaan pistävät sähkölamput. Ja ikkunoitten uutimet suojaavat tarkasti kaiken loiston, ylellisyyden ja komeuden. Silloin herää vuorostaan sivukujalla elämä. Joukko päivännukkujia avaa uniset, nälkää heijastavat silmänsä. Ikkunoita aukaistaan, ruostuneet oven saranat ritisevät. Ilmassa kiehuu levotonta kyselyä, lörpötystä ja naurua. Hajuvesi lemuaa, silkki kahisee, hopeaketjut säläjävät, kun kirjavapukuiset olennot nostetuin hameenhelmoin kiirehtivät pois nimettömän kadun pimeydestä.

Siinä he ovat!

Maalatuilta huulilta kuuluvat kevyeet laulujen hyräilyt. Lanteet huojuvat. Vyötäisten pingoitus lisää niitten muodotonta pyöreyttä. Silmien vaaniva loiste ei kestä kyllin valoa. Ja teeskennelty hymy lähentelee kuolleen irvistystä. Sellaisena kulkee näiden naisten jono ihanilla pääkadun puhtailla asfalttikäytävillä. Rakkauden markkinat alkavat.

Onnen myymälät ovat kauppakunnossa. Myyjättäret vartovat ostajia. Eikä heidän tarvitse kauan odottaa. Tuolla heitä tulee äitien liepeiltä, -- morsiamien syleistä, -- viinipöytien äärestä, tanssisaleista, vakavien kirjojen luota, kirkoista -- yhdentekevää, mistä he tulevat. -- Kaikki he löytävät täällä etsimänsä lainehtivassa pyörteessä... Yön tuuli heiluttaa heidän mustia takkejaan. Kuuluu tervehdyksiä, kikatusta ja äkkinäisiä vihjauksia. Supatuksen ja kihinän seasta lausutaan kuivia numeroita, ilettävä kaupanteko kaikuu huokausten keskellä. Ilotytön kylmä harkinta vallitsee himokkaitten miesten valloilleen päässyttä kiimaa. Päällystakkinsa kaulukseen kätkeytynein kasvoin seuraavat miehet opastajiaan, -- jotka kiireesti rientävät takaisin nimettömälle kujalle. Kerran räiskyy lyhdyn verinen valo vieraille kasvoille. Sitten pimeys sulkee helmaansa ne, jotka sen vallassa parittelevat.

Päiväkauden on tämä mailman kolkka hiljainen ja hylätty. Uutimet verhoavat ikkunia, ovet ovat säpissä, harvoin kuulee lasten ääniä eikä naapurien keskustelua ollenkaan. Tässä korttelissa ei kasva iloisesti leikkiviä lapsia. Täällä pesii pahe ja sen asukkaina on muuttolintujen lailla vapaita naisia, -- täällä piilee rikos ja sen suojelijoita. Kaikki voi tänne sukeltaa kätköön, joka arvottomana on lupsahtanut pois yhteiskuntaelämän säädyllisyyden mittavaa'alta. Kellarikerrosten savuttuneisiin kahviloihin kokoontuu varkaita ja varastettujen esineiden kauppaajia, maaltatulleiden petkuttajia, parittajia, koko "hulikaanisakki", niinkuin niitä yleisesti nimitetään. Yhden kuuluisimman kahvilan omistaa mamma Zimmermann. Sinne kerääntyy sakkipoikia täytetyin taskuin. He antavat tyttöjen hyväillä itseään, töllistelevät ihmisiin, kujeilevat ja rehentelevät rahoillaan. He nakkelevat koristeita pöydille ja laskettelevat kokkapuheitaan, -- kunnes poliisin koura iskee heidän hartioihinsa herättäen heidät huumeesta.

Poliisin kirjoihin merkattuja naisia tulvii näihin pieniin, kosteisiin, huonosti rakennettuihin hökkeleihin, sillä seutu on sopiva, "kundirikas" ja piilossa poliisilta.

Lukuunottamatta muutamia tarkastuksia, jotka tapahtuvat emäntien tieten, ei täällä tapahdu mitään rauhatonta. Ei kukaan ilkeämielinen häiritse yleistä tyyneyttä. Merkattuja miehiä kyllä passitetaan nopeasti pois, mutta "hyville tytöille" ei poliisi ole koskaan ankara. Tarkastus on muoto-asia. Kun jotain epäilyttävää ilmenee tytöissä, osaa emäntä ne heti tehdä vaarattomiksi...

"Likkapahanen on ihan klaari, teidän armonne, keisarillinen neuvosherra. -- Kai ne paperit ovat vähän slarvattuja, mutta kyllä se itse vaan on kaikesta frii. Jos teidän armonne jotain tietää tahtoo, niin olkaa hyvä ja kysykää pois vaan."

Huoneet ja vuoteet eivät tässä korttelissa ole koskaan tyhjiä. Aina löytyy "priimaa, nuorta" tavaraa. Tyttöjä kovin vaihdetaan, siksi liike tuottaa paljon "puhdasta" emännille.

Korkeitten, vanhojen vaahtereitten tiiheänmukuraiset oksat huojuvat sotilassairaalan paksun puistomuurin yläpuolella sulkien näkö-alan kokonaan kujan peräpuolelle päin. Tuulten vihurit repivät puista lakastuneita lehtiä ja hennompia, kuivuneita oksia peittäen niillä kujan kokonaan. Muuten täyttävät kujan käytäviä kaikenlaiset roskat ja romut. Siinä on rikkinäisiä astioita, ja kelvottomia rääsyjä, ruuanjätteitä ja likaisia papereita. Epätasaisesti kivitetyllä kadulla juoksee likaveden muodostamia puroja, joita syntyy siten, että astioita tyhjennetään suoraan talojen ikkunoista. Nämä löyhkäävät likapurot laajenevat usein lammikoiksi, jotka vaikeuttavat kulun, ja joiden yli naiset hameet korkealle nostettuina hyppelevät kiroten, kun ne juoksevat hiukset pörröllään ja ruokottomasti koreihin risoihin puettuina, kopat ja pilkumit kainalossa lähimpiin lafkoihin, ohimennen yrittäen kiemaillen tipsuttaa passissa olevan poliisin edessä.

Kaikki, minkä tällä alueella näkee, on siivotonta, kehnoa ja mädännyttä. Yksi ainoa talo näyttää hyvin hoidetulta. Se on monikerroksinen. Siinä on paljon kirkkaita ikkunoita. Se eroittuu silmiinpistävän komeana tuosta ympäröivästä ränsistymisestä. Siinä riippuu tuo punainen lyhty, joka on kujan ainoa valaistus ja sen lyhdyn kylkeen on maalattu suurilla mustilla kirjaimilla "Punatalo." Rakentaja oli sen siksi ristinyt, koska se oli heleän tiilenpunervan värinen, jätettynä rappaamatta. Punatalo on kujan keskus ja sen asujainten ylpeys. Siinä asuu paikkakunnan kerma, ne neidit, jotka ovat kauneimmat ja jotka ovat parhain edistyneet. Asuminen Punatalossa todistaa ei ainoastaan etevyyttä, vaan se merkitsee onnistumista parempien tulojen hankinnassa ja säännöllistä toimeentuloa. Täällä saattoi elää mukavasti, jos teki "ahkeraan työtä" eikä juopotellut liikaa --. Täällä kävi herroja, -- oikein hienoja, -- saattoi sanoa, että ne olivat "ylhäisiä", sillä Punatalon asukkailla oli luottoa suljetuissakin piireissä. Kaikki kävi täällä hyvin ja oikein mainiosti, jos ei olisi ollut olemassa rouva Lorinser, joka vuokrasi huoneita täysihoidolla ja liinavaatteilla. Rouva Lorinser oli talon porttivahti, taloudenhoitaja ja korkein tuomari. Mitä hän sääti, sitä ei voitu mitenkään enää kumota. Punatalon omisti virasta eronnut majuuri, joka ei koskaan puuttunut talon sisäisiin asioihin. Hän luotti täydellisesti rouva Lorinseriin, joka säännöllisesti maksoi hänelle kuukausivuokransa. Ja se oli rouvan vahvin puoli, yhtä vahva kuin se voima, millä hän kiskoi vuokralaisiltaan päivärahoja, jotka väliin nousivat 20 [vastaa noin 42 Smkaa. (Käänt. huom.)] guldeniin... -- Kaksikymmentä guldenia päivässä! -- Se oli nätti summa. -- Usein saattoi sen ansaita. -- Mutta kaikkein kauniimmillekin sattuu liikepula. Mistä sen summan silloin sieppasi?! Rouva Lorinser ei hyväksynyt luottojärjestelmää, kun oli kysymys vuokramaksusta hänelle. -- Hän otti mieluummin velkaantuneen yksityisomaisuuden takavarikkoon ja heitti uppiniskaisen velallisen kadulle. --

... Hän ei ollut tunteilija, tuo rouva Lorinser... Mutta hänen huoneustonsa oli hyvässä kunnossa... Ikkunat olivat eheät ja välkkyivät kuin peilit. Uutimet olivat englantilaiseen tapaan järjestetyt ja virheettömän valkoiset. Ikkunoissa oli koristekasveja, jotka päivällä kyllä näyttivät hiukan surkastuneilta, mutta iltavalaistuksessa ne olivat hyvinkin hauskat ja kodikkaat. Hän oli säännöllinen ja kunnon nainen, tuo rouva. Työtä hän teki kuin hevonen.

Jos vaan kauppa olisi aina hyvin käynyt,... ei olisi vuokralaisilla ollut surun kaunaa... Mutta kengät maksoivat, puvut tulivat kalleiksi ja... paidat y.m. liikkeeseen kuuluvat esineet. Ja muutamilla oli lisäksi "elättejä", pieniä siskoja, muoreja, jotka pari kertaa viikossa kerjäsivät apua tuolla kujalla.

Ei voinut olla kovasydäminen.

Millä vielä lisäksi osti itselleen "oikean" rakastajan?

Ruoka oli Lorinserilla jotenkin hyvä, mutta siihen ei kuulunut ryyppy, -- eikä viinatta jaksanut tällaista elämää kestää. -- Rouva kyllä antoi konjakkia ja viiniäkin eri maksua vastaan, eikä päinvastoin pitänytkään siitä, että jokin hankki sitä ulkoa päin. Mutta tämä nieli rahaa, kuin sika piimää... Hyvä Jumala! Ja vaikka piti kuinka ankaraa kirjanpitoa, ei tulopuoli vastannut lähimainkaan menopuolta. Ja mamma Lorinser kiusasi velkaantuneita tyttöjään kuin piru Jobia...

Siksi talossa kaikki olivat aina matkustavalla kannalla. Aina pantiin tavaroita lähtökuntoon, aina oli matkasäkkejä eteisessä, aina kuljetettiin jotain ulos ja sisään, sadateltiin ja makeiltiin tuossa punasessa talossa. Tämä riiteleminen oli naapuriston henkinen keskus ja ainoa huvitus, joka soi virkistystä kujan asujainten yksitoikkoiseen elämään. Rouva Lorinser ei pitänytkään "vakituisista neideistä." Ne kehittyivät liian itsenäisiksi, niillä oli ystäviä ja suojelijoita, jotka pitivät joka vääryydestä jumalatonta melua. Ne saivat aikaan "skandaalia", pirstasivat ja jättivät joskus velkansa korvaamatta.

Ei. Parasta oli pitää aina nuorta, viatonta "tavaraa." -- Ne toivat rahaa rouvan taskuihin... Nuoret ja vastatulleet kokemattomat olivat jalomielisiä. Ne elivät iloisesti, eivätkä ymmärtäneet havaita, että joka "oikeutettu ja välttämätön" vaatimus oli nylkemistä ja väkivaltaa. -- Rouva L. oleskelikin paljon rautatie-asemilla ja kaduilla. -- Hän lyöttäytyi kauniitten maalta tulleiden tyttöjen seuraan. Väliin hän sai ne luokseen asumaan -- väliin ei. -- Joka tapauksessa ei liike tuottanut tappiota. Hänen huoneustonsa sijaitsi kyllin lähellä kaupungin keskustaa. Se oli hyvällä liikepaikalla ja Punatalon tavara oli hyvässä maineessa... Niin, niin, mehevillä ja vastatulleilla oli aina hyvä menekki... ja siitä iloitsi rouva Lorinser. Hän oli hyvissä väleissä poliisiviranomaisten kanssa, liikkeen vakinaiset käyttäjät tunsivat turvallisuutta hänen suojassaan. Ne noudattivat hänen vähimpiä viittauksiaan, tukivat häntä tarmokkaasti hänen yrityksissään ja olivat hänelle avullisia yllätysten ja ikävyyksien varalta...