Kapteeni Singletonin seikkailut

Alkusanat. ENSIMÄINEN LUKU Kapina laivassa. TOINEN LUKU Purjehdus Epätoivon niemelle. KOLMAS LUKU Matka Afrikan mantereelle. NELJÄS LUKU Minusta tulee kapteeni. VIIDES LUKU Kultavirralla Sisä-Afrikassa. KUUDES LUKU Rynnistys rannikolle. SEITSEMÄS LUKU Merirosvo ja kveekari. KAHDEKSAS LUKU Orjalaiva tuuliajolla. YHDEKSÄS LUKU Laivasto Afrikan vesillä. KYMMENES LUKU Riistaretkiä itäisillä vesillä. YHDESTOISTA LUKU Haaksirikko Ceylonin saarella. KAHDESTOISTA LUKU Käännös elämän uralla.

Alkusanat.

Daniel Defoe oli 59-vuotias, kirjottaessaan "Kapteeni Singletonin seikkailut" v. 1720. Hän oli silloin toiminut kirjailijana jo kolmekymmentä vuotta, ja juuri edellisenä vuonna julkaissut laajan "Robinson Crusoe'nsa", josta kaikkien kansojen nuoriso tuntee lyhennetyn laitoksen. Kesäkuusta v. 1687 melkein siihen viikkoon asti, jona hän v. 1731 kuoli, tulvasi hänen kynästään sellainen päivän tapauksia käsittelevä lentolehtisien liuta, että häntä täytyy pitää tuotteliaimpana kynäilijänä sillä alalla. Mutta tästä ja monista vankityrmässä virumistansa vuosista huolimatta hän oli ehtymätön romaanikirjailijakin, eikä ole suinkaan hänen vikansa, että hänen monet seikkailukertomuksensa ovat vuosisatojen vieriessä jääneet varjoon tuota yhtä lukuunottamatta, joka on tehnyt hänen nimensä ikuiseksi.

Syynä Defoen muiden kertoelmien unohtumiseen ovat aikakausien muuttuvat mieliteot. Hänen sanomalehtimiesmäinen koruton tyylinsä ja selkeä arkielämäkuvailunsa ovat saaneet väistyä vilkkaaksi tehdyn kerronnan ja haaveellisuuden tieltä. Hienostunut maku ei hyväksynyt hänen syvistä riveistä otettuja sankareitansa ja näiden elämän kaunistelematonta kertomista. Mutta nykyinen aika on taaskin viehättynyt tuollaiseen todenmukaiseen yksinkertaisuuteen ja havainnut Defoen romaaneissa hienoa taiteellisuutta, ytimekästä aiheen käsittelyä sekä ennen kaikkea todellisesti elettyä elämää, josta jokainen löytää hyviä opetuksiakin.

Niinpä myöskin "Kapteeni Singletonin seikkailut" kauttaaltaan tuntuvat silloisen ajan muistiinpanoista luotettavasti kokoonpannulta selostukselta, jonkun maailmanharhailijan suusta kuullulta kertoelmalta. Pienimpiäkin jokapäiväisiä yksityisseikkoja myöten antaa Defoe tässä kuvailussaan toden kuvan oman aikansa elämästä, piiristä, joka sittemmin merirosvoelämän hävittyä muuttui haaveellisen romantiikan kilpakentäksi. Ajankuvauksena se on mielenkiintoinen, ja lienee suomalaisellekin nuorisolle huvittavaa nähdä, miten 200 vuotta takaperin sekä elettiin että -- nuorisolle kirjotettiin. Defoe on maailmankirjallisuuden ensimäinen nuorisonkirjailija.

Suomentaja.

Kapteeni Singletonin seikkailut.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kapina laivassa.

Jos saan uskoa sitä vaimoa, jota minut opetettiin sanomaan äidikseni, niin olin noin kaksivuotias hienosti puettu pojan palleroinen, kun hoitajattarekseni hankittu tyttö kerran kauniina kesäisenä iltana vei minut Islingtonin lähellä oleville niityille muka hengähtelemään raitista ilmaa. Tapasipa tyttö joko sattumalta tai sopimuksesta sulhasensa, ja heidän edestakaisin kävellessään minä jäin leikkimään naapuritalon pikku tyttösen kanssa, milloin heidän näkyvissään, milloin pensaikossa piilossa telmien.

Paikalle saapui tuollainen vanha vaimo, joiden julmana ammattina kuuluu siihen aikaan olleen siepata sievän näköisiä pikku lapsia, ja siirtomaiden istutustöihin myydäkseen isompiakin. Tulija otti minut aina väliin syliinsä suudellakseen, ja leikki kanssamme, houkutellen siten meidät molemmat vähän etäämmäksi. Lopulta hän palautti kumppanini hoitajattaren luokse sanomaan, että vieras rouva oli mieltynyt lapseen ja viihdytteli sitä, kunnes pienokainen haettaisiin kotiinsa. Leikkitoverini lähdettyä asialleen vaimo vei minut kerrassaan matkaansa.

Minut luovutettiin nähtävästi aluksi jollekulle kerjäläis-akalle, joka tarvitsi kaunista pikku-lasta, saadakseen ihmisiltä armeliasta apua, ja sittemmin mustalaisnaiselle, jonka hoivissa vartuin noin kuuden vuoden vanhaksi. Eikä tämä vaimo koskaan antanut minun olla minkään puutteessa, vaikka herkeämättä kuljeskelimmekin maan toisesta äärestä toiseen. Hän ilmaisi minulle viimein, etten ollut hänen oma poikansa, ja kertoi ostaneensa minut kahdellatoista shillingillä toiselta vaimolta, jolta oli kuullut millä tavoin minut oli saatu. Nimekseni oli pantu Bob Singleton.

Hyödytöntä on tässä koettaa kuvitella minut hukanneen huolimattoman letukan säikähdystä, tai sitä ansaittua ripitystä, minkä hän sai isältäni ja äidiltäni näiden kauhuissaan vaikeroidessa lapsensa kohtaloa. En ole saanut heistä mitään vihiä koko elämäni aikana.

Hyvä mustalais-äitini ripustettiin aikanansa hirsipuuhun, kaiketikin jostakin ammattiinsa kuuluvasta tekosesta; ja kun tämä sattui hiukan liian aikaisin pystyäkseni vielä omin neuvoin ansaitsemaan elantoani kulkurina, niin otti minusta pitääkseen jotakin huolta kai se kunta, johon silloin jäin. Ainakin on ensimäisenä muistonani sen jälkeen tepasteleminen kyläkoulussa, jossa pitäjän pappi kehotteli minua olemaan hyvä poika, jotta minä köyhästä raukastakin sukeutuisin kunnon kansalaiseksi, jos lukisin ahkerasti ja turvaisin Jumalaan.

Minua lienee siirrelty kunnasta toiseen, kenties sikäli kuin nämä kiistelivät oletetun äitini viimeisestä varsinaisesta kotipaikasta. Lopuksi näyn joutuneen lähelle meren rannikkoa, sillä minuun mieltyi joku laivankapteeni ja toi minut avustelemaan pikku palveluksillani väkeä, joka rakensi hänelle laivaa Bussletonissa Southamptonin likittyvillä. Sen valmistuttua hän otti minut mukaansa matkalle Newfoundlandiin, vaikka olin vasta kahdentoista ikäinen.

Tulin toimeen koko hyvin, ja miellytin kapteenia niin suuresti, että hän nimitteli minua omaksi pojakseen. Tein kolme tai neljä matkaa hänen mukanaan, ja vartuin vantteraksi pojaksi. Mutta kerran taas lähdettyämme kotia kohti Newfoundlandista meidät sieppasi algerialainen kaappari eli rosvo-alus, jälkeenpäin tekemieni laskelmien mukaan noin vuoden 1695 vaiheilla.

Näin turkkilaisten pitelevän hyvin raakamaisesti kapteeniani, joka oli taistelussa saanut pirstoutuneesta sälöstä haavan päähänsä. Mutta minua ei onnettomuus suurestikaan koetellut, kunnes tulin tehneeksi jonkun kovaonnisen huomautuksen, muistaakseni kapteenin kohtelemisesta; silloin minut tempaistiin esille ja jalkapohjiani suomittiin litteällä kepillä niin armottomasti, etten moneen päivään kyennyt liikkeelle.

Rosvot purjehtivat saalistansa hinaten Gibraltarin salmea kohti, kun Cadizin lahden näkyvissä kaksi isoa portugalilaista sotalaivaa kävi heidän kimppuunsa, vallaten laivan ja vieden sen Lissaboniin. En ollut joutunut kovinkaan apeaksi vankeudestani, sillä minä en edes osannut oivaltaa sen seurauksia, jos sitä olisi jatkunut. Niinpä en myöskään kyennyt kunnolleen arvostamaan pelastustani, eikä se sitte todellakaan minuun nähden käynyt täydestä, sillä kapteeni kuoli haavoihinsa Lissabonissa, ja siten menetin ainoan ystäväni maailmassa. Minulle palasi niin ollen melkein alkuperäinen tilani, nälkiintyminen, lisänään vielä se haitta, että olin vieraassa maassa, missä en tuntenut ainoatakaan ihmistä enkä pystynyt sanallakaan puhumaan puolestani.

Kuitenkin kävi minulle siellä paremmin kuin saatoin odottaa, sillä kun koko muu miehistömme sai lähteä minne mieli teki, jäin minä turvattomuudessani useaksi päiväksi laivaan. Vihdoin minut sai näkyviinsä muuan luutnantti ja tiedusti mitä tuo englantilainen penikka täällä maleksi ja miksi häntä ei heitetty maihin. Arvasin hänen sanojensa sisällön, ja laivan luotsi, vanha merimies, nähdessään surkean katsantoni tuli vaillinaisella englanninkielellä ilmottamaan minulle, että minun oli lähdettävä.

"Minne on minun lähdettävä?" kysyin minä.

"Minne haluat -- vaikkapa kotimaahasi, jos tahdot."

"Millä keinoin sinne lähtisin?"

"Mitä, eikö sinulla ole ollenkaan ystäviä?" ihmetteli hän.

"Ei", vastasin, "ei koko maailmassa muuta kuin tuo koira", viitaten laivan koiraan, joka oli vastikään tuonut varastamansa lihakimpaleen viereeni, luovuttaen sen ateriakseni; "se on ollut hyvänä ystävänä ja toimittanut minulle päivälliseni."

"Hyväinen aika", puheli luotsi, "pitäneehän sinun saada ruokaa. Lähdetkö minun matkaani?"

"Mielihyvällä", vastasin minä. Vanha luotsi vei minut kotiinsa ja kohteli minua kutakuinkin hyvin, vaikka raataa sain otsani hiessä. Asuin hänen luonaan kaksi vuotta, hänen harjottaessaan ammattiansa; sitte hän sitoutui laivuriksi eli luotsiksi don Garcia de Pimentesia de Carravallasille, itä-intialaiseen Goaan lähtevän portugalilaisen galeonin eli karakin kapteenille. Heti toimensa saatuaan hän pani minut laivaan hoitelemaan kajuuttiansa, jonne hän oli varannut yltäkyllin väkijuomia, säilytettyjä hedelmiä, sokeria, mausteita ja muuta hyvää omiksi matkaeväikseen, jälkeenpäin muka vaatevarastonaan säilyttäen sinne melkoisen määrän europalaisia kauppatavaroita, kuten hienoja kudostöitä ja palttinoita sekä poijia ja muita villakankaita.

Jos olinkin nuoruuden huolettomuudessa haluton pitämään minkäänlaista päiväkirjaa tästäkään matkastani, vaikka isäntäni siihen kehotteli, niin aloin kuitenkin ajan mittaan silmäillä hänen karttojansa ja kirjojansa. Ja kun osasin välttävästi kirjottaa, ymmärsin hiukan latinaa ja vähitellen opin portugalinkieltäkin, niin pystyin päällisin puolin perehtymään merenkulkuoppiin, vaikk'en siinä määrin kuin saattoi katsoa tarvittavan suoriutuakseni siitä seikkailu-elämästä mikä minun kohtalokseni koitui. Sanalla sanoen, opinpa yhtä ja toista tällä matkallani portugalilaisten parissa; eritoten kehittyi minusta julkea pitkäkynsi ja kehno merimies, ja luulenpa voivani vakuuttaa, että he ovat maailman kaikista kansakunnista pätevimmät opetusmestarit molempiin.

Poikkesimme Itä-Intian matkallamme Brasilian rannikolle. Eihän se tosin ollut tolan varrella, mutta sinne kapteenimme ensin suuntasi kulkumme joko omasta alotteestaan tai omistajien määräyksestä. Kaikkien Pyhimysten lahdessa, jolla portugalinkielessä on nimenä Rio de Todos los Santos, purimme lähes sata tonnia tavaroita ja otimme lastiksi melkoisen erän kultaa, muutamia sokerilaatikkoja ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä tupakkakääryä, vähintäinkin sentnerin painoisia kukin. Niissä hommissa sain uskottua asemaani hyväkseni käyttäen maissa isäntäni käskystä hyöriessäni näpistetyksi omaan taskuuni parikymmentä kultamoidoria; se oli ensimäinen sellainen seikkailuni.

Minä pääsin hyvin uutteran ja tuiki luotettavan palvelijan maineeseen hoidellessani isäntäni minulle uskomia tehtäviä. Uuttera olinkin, mutta pahastipa erehtyivät pitäessään minua rehellisenä. Siinä harhaluulossaan kapteenikin kiintyi minuun suuresti ja käytti minua tuon tuostakin omissa asioissansa; minä taasen sain auliin ahkeruuteni palkaksi monia pikku etuja. Etenkin käytti hän minua laivan konstaapelin apurina silloin kun täydenteli laivan varastosta omia yksityisiä muonavarojansa, joita erityinen konstaapeli hoiteli. Ja niissäpä hommissa monet hyvät palat solahtivat salaa minun suuhuni.

Seitsemässä kuukaudessa saavuimme Goaan ja viivyimme siellä kahdeksannen. Isäntäni yleensä oleskeli päivät päästään maissa, joten minulla ei koko sinä aikana ollut juuri minkäänlaatuista muuta tehtävää kuin oppia kaikkea mitä portugalilaisissa on pahaa; ja se väki on petollisinta ja irstainta, röyhkeintä ja julminta kaikista maan päällä kristityn nimeä kantavista kansakunnista. Samalla ovat he sietämättömästä rohkeutensa pöyhkeilystä huolimatta yleensä hurjimpia pelkureita mitä konsanaan olen tavannut. Oli tosin siellä täällä joukossa joku muita vähemmän kelvoton, mutta juuri näiden pariin parhaasta päästä lyöttäytyneenä minä sitä syvemmin halveksin toisia, ja syystä kylläkin.