Elämäni muistoja

Opetus Alkaa

Me kolme poikaa nautimme kasvatustamme yhdessä. Molemmat kumppanini olivat kahta vuotta minua vanhemmat. Kun he saivat kotiopettajan, alettiin minuakin opettaa, mutta siitä, mitä silloin opin, ei ole jäänyt mitään muistiini.

Eräs bengalilaisen aapisen säepari vain palaa alinomaa mieleeni: "Sade rapisee, puun lehti vapisee." Olin vast'ikään päässyt ankkuroitumaan purjehdittuani halki tavausharjoitusten myrskyisen meren (kara, khala j.n.e.) ja luin "Sade rapisee, puunlehti vapisee". Se oli minulle ylimmän Runoilijan ensimmäinen runoelma. Aina, kun tuon päivän riemu palautuu mieleeni, vielä nytkin, minä tajuan, miksi loppusointu on runoudessa ylen tarpeellinen. Sen nojalla sanat tulevat päätökseen silti päättymättä, lausuma on ohi, mutta sen sointi säilyy, ja korva ja mieli voivat jatkaa leikkiä heittelemällä sointua pallona toisillensa. Niin rapisi sade ja vapisi lehti minun mielessäni lakkaamatta koko pitkän päivän.

Eräs toinenkin varhaisen lapsuuteni tapahtuma on säilynyt kiinteästi mielessäni.

Meillä oli vanha rahastonhoitaja, Kailas nimeltään, jota pidettiin ihan perheen jäsenenä. Hän oli suuri pilkkakirves ja veisteli alinomaa, olipa kysymys vanhoista tai nuorista, erikoisesti kumminkin pitäen silmällä vävypoikia, uusia tulokkaita perheen keskuudessa. Olipa aihetta otaksua niinkin, ettei leikillisyys ollut hänestä luopunut kuolemankaan jälkeen. Kerran näet vanhemmat veljeni yrittivät kynän ja kirjoitustaulun avulla saada aikaan postiyhteyttä tuonpuolisen maailman kanssa. Eräässä istunnossa kynä piirsi nimen Kailas. Häneltä kysyttiin, millaista elämää hän nyt vietti. "Enpäs sanokaan", kuului vastaus. "Tekö saisitte huokeasti tiedon siitä, minkä oppimiseksi minun oli pakko kuolla?"

Tämä Kailas tapasi minun erikoiseksi mielihyväkseni lausuella kalikkasäkein sommiteltua balladia, jonka oli itse sepittänyt. Sankarina olin minä, ja sankaritarta odotettiin ylen hartaasti saapuvaksi. Kuunnellessani kohosi mielenkiintoni korkeimmilleen, kun kuulin kuvailtavan tuota maailmojalumoavaa morsianta, joka loistollansa valaisi olopaikkaansa, tulevaisuuden helmaa. Kertomus jalokivistä, joilla hän oli koristettu kiireestä kantapäihin saakka, ja häävalmistelujen ennenkuulumattomasta loistokkuudesta olisi voinut saada vanhempia ja viisaampiakin henkilöitä päästä pyörälle; mutta poikasta lumosivat erikoisesti taajoina helisevät loppusoinnut ja lennokas poljento, jotka loivat hänen mieleensä riemullisten kuvien ihmeväikettä.

Nuo molemmat kirjalliset ilot ovat jääneet muistissani säilymään -- ja lisäksi vielä eräs, klassillinen lasten säepari: "Jaksaa sataa, sataa joutaa, tulva virtaa ylös soutaa."

Seuraava muistiini jäänyt seikka on koulunkäyntini alkaminen. Eräänä kauniina päivänä minä näin vanhemman veljeni ja Satjan, sisareni pojan, joka hänkin oli hieman minua vanhempi, varustautuvan kouluun lähtemään. Minua ei katsottu kelvolliseksi, joten oli jääminen kotiin. Minä en ollut vielä milloinkaan ajanut vaunuissa enkä yleensäkään ollut kodinpiirin ulkopuolella. Kun sitten Satja palasi ja kuvaili liioitellun loistavin värein seikkailujansa, niin minä tunsin, että oli kerrassaan mahdotonta jäädä enää kotiin. Kasvattajamme yritti hälventää minun harhakäsitystäni antamalla minulle järkevän neuvon ja kelpo läpsäyksen: "Nyt sinä itket päästäksesi kouluun, mutta paljoa hereämmin sinä vielä olet itkevä sieltä pois päästäksesi." Minä en enää tiedä mitään tuosta kasvattajastamme, en muista hänen nimeänsä enkä näköänsä, mutta hänen voimallisen neuvonsa ja sitäkin voimallisemman kämmenensä aikaansaama vaikutelma ei ole vieläkään olemattomiin häipynyt. En ole eläessäni kuullut oikeampaa ennustusta.

Poruni sai aikaan, että jouduin ennen asianmukaiseen ikään ehtimistä Itämaiseen seminaariin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä lienen siellä oppinut, mutta erään siellä käytellyn rangaistusmenetelmän minä muistan vielä varsin hyvin. Oppilas, joka ei osannut tehtäväänsä, joutui seisomaan rahille, käsivarret ojennettuina, ja hänen kämmenillensä pinottiin joukko kirjoitustauluja. Kiistelkööt sielutieteilijät siitä, onko sellainen menetelmä omansa johtamaan parempaan asioiden oivaltamiseen. Minä siis aloitin koulunkäyntini erittäin varhaisella iällä.

Samoihin aikoihin aloin perehtyä kirjallisuuteen niiden teosten nojalla, joita palvelijain keskuudessa suosittiin. Tärkeimmät niistä olivat Tshanakjan Mietelauselmat ja Krittivasan Ramajana.

Mielessäni on vielä eloisana kuva siitä, kuinka eräänä päivänä luin Ramajanaa.

Päivä oli pilvinen. Minä leikin pitkällä kuistikolla,[1] josta käsin voi silmäillä tielle. Yht'äkkiä johtui Satja jostakin muistiini palautumattomasta syystä minua peloittamaan huutamalla: "Poliisi! Poliisi!" Poliisimiehen tehtäviä koskevat käsitykseni olivat peräti epämääräiset. Mutta eräästä asiasta olin aivan varma: jos joku henkilö, jota syytettiin rikoksesta, kerran joutui poliisimiehen käsiin, niin hän oli täydellisen tuhon oma yhtä varmasti kuin se onneton, jonka krokodiili saa hirmuiseen kitaansa. Kun en tietänyt, kuinka avuton poika saattoi välttää tuota armotonta rikoslakia, niin syöksyin sisäsuojiin, takaa-ajavan poliisimiehen aiheuttaman sokean pelon karsiessa selkäpiitäni. Minä julistin äidilleni uhkaavan kohtaloni sanoman, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan huolestuttavan. Mutta kun en kumminkaan katsonut otolliseksi uskaltautua jälleen ulos, istuuduin äitini huoneen kynnykselle lukemaan marmoroituihin paperikansiin sidottua resuista Ramajanaa, joka oli erään vanhan tädin omaisuutta. Vierelläni jatkui parveke ympäri avoimen pihan, johon heijastui pilvisen iltataivaan himmeä valo. Kun täti huomasi minun itkeskelevän jotakin murheellista kohtaa lukiessani, niin hän otti kirjan minulta pois.

Kotona Ja Ulkosalla

Minun lapsuuteni aikana oli ylellisyys melkeinpä tuntematon asia. Elämänkanta yleensä oli silloin paljoa yksinkertaisempi kuin nykyjään. Sitäpaitsi olivat perheemme lapset täysin vapaat liiallisen silmälläpidon rasituksesta. Tosiasia näet on, että jos sellainen silmälläpito toisinaan tuottaakin täysi-ikäisille huvia, se aina merkitsee lapsille nimenomaista kiusaa.

Me olimme yleensä palvelijain vallan alaisina. Säästääkseen vaivojansa he olivat melkein täydellisesti riistäneet meiltä liikkumisvapauden. Mutta tämän vankeuden ankaruuden korvasi se, ettei meitä kiusattu alinomaisella hemmoittelulla, ruokkimisella ja vaatteiden koreudella.

Ravintonamme ei suinkaan ollut herkkuja. Vaatekappaleittemme luetteleminen herättäisi nykyaikaisen pojan mielessä pelkkää ivaa. Kymmenenteen ikävuoteemme saakka me emme missään tapauksessa pukeneet yllemme sukkia ja kenkiä. Kylmän sään sattuessa käytettiin vain kahta puuvillanuttua. Mieleemme ei milloinkaan johtunut olla senvuoksi tyytymättömät. Me valitimme ainoastaan siinä tapauksessa, että Nijamat, vanha räätälimme, unohti tehdä nuttuumme taskun, sillä ei ole poikaa niin köyhänä syntynyttä, ettei hänellä olisi millä täyttää taskunsa; onpa armollinen kaitselmus järjestänyt asiat niinkin, ettei rikkaiden ja köyhien perheiden poikain äveriäisyydessä ole suurtakaan eroa. Meillä oli yleensä jokaisella jalkinepari, mutta se ei aina ollut siellä, missä jalkamme. Tapanamme oli singota ne ilmaan ja ottaa ne jälleen koppina kiinni, joten niiden työ oli kylläkin rasittava, koska niiden täytyi joka askelella tuhota olemisensa tarkoitus.

Perheen vanhempia jäseniä erotti ratkaisevasti meistä heidän pukunsa ja ravintonsa, keskustelu- ja huvittelutapansa, sanalla sanoen koko heidän olonsa ja elämänsä. Me pääsimme toisinaan pikaisesti silmäämään heidän maailmaansa, joka kuitenkaan ei ollut saavutettavissamme. Vanhemmat henkilöt ja samaten kaikki muut haluttavat asiat ja esineet ovat liiankin helposti nykyaikaisten lasten saatavissa. Me emme saavuttaneet mitään helposti. Moni mitätön asia oli meille harvinainen kalleus, ja me elelimme enimmiten siinä toivossa, että saavuttaisimme oikeaan ikään ehdittyämme ne esineet, joita etäinen tulevaisuus meitä varten säilytteli. Seurauksena oli, että me nautimme jokaisen todella osaksemme tulleen ilon mitä perinpohjaisimmin imien siitä sen viimeisenkin ydinmehun. Nykyaikaisen varakkaan perheen lapsi näykkii vain puolet siitä, mitä hänelle tarjotaan; suurin osa hänen maailmaansa on häneen tuhlattu.