Metsien mies

Auringonlaskun aikana oli metsässä hiljaista ja yksinäistä mäntyjen ja kuusten tuoksuessa suloiselta ja koko metsän loistaessa kullalta, punaiselta ja viheriältä. Suurten puitten oksien alitse kulkevat miehet näyttivät sulautuvan yhteen värien kanssa, ja sitten kuin he olivat hävinneet näkyvistä, tuntuivat he muodostuneen tuon villin metsämaan osaksi.

Valkoisten vuorten korkein huippu Old Baldy oli pyöreä ja paljas laskeutuvan auringon viimeisen hehkun kirkkaan kullan sitä reunustaessa. Sitten kuin valaistus häipyi kupolimaisen huipun taakse, tapahtui muutos, ja kylmät ja tummenevat varjot levenivät tuon vuorimaailman mustille metsäisille rinteille.

Monien purojen kostuttamat villit ja synkät korkeakasvuiset metsät ja ruohoiset puistot muodostavat tämän kymmenentuhatta jalkaa merenpintaa korkeammalla olevan, joka puolelta Etelä-Arizonan erämaan eristämän seudun -- tämän hirvien ja antilooppien, karhujen ja puumien, susien ja kettujen rauhaisan kodin, joka samalla myös saa toimia hurjien apachien asuntona ja piilopaikkana.

Syyskuisin puhaltaa noissa seuduissa kova ja kylmä, vähän jälkeen auringonlaskun alkava yötuuli. Se näyttää tuovan hämärän mukanaan siipiensä varassa samoin kuin kaikki sellaiset heikot äänetkin, joita ei oltu voitu ennen vallinneessa hiljaisuudessa erottaa.

Metsien mies, Milt Dale, pysähtyi erään korkeata metsää kasvavan kukkulan huipulle kuuntelemaan ja vahtimaan. Hänen alapuolellaan oli aukea ja ruohoinen kapea laakso, josta kuului juoksevan veden hiljaista lorinaa. Sen keskeytti silloin tällöin muutaman metsästävän arosuden hurja katkonainen haukunta. Korkeista mäntyjen latvoista kuului levolle asettautuvien metsälintujen ääntelyä ja kahinaa, ja laakson toiselta puolelta kantautui yöpuulleen sijoittautuneiden villien kalkkunain viimeiset hiljaiset kirkunat Dalen korviin.

Nämä äänet tuntuivat Dalen herkistä korvista sellaisilta kuin niiden pitikin, ne kun ilmaisivat metsäseudun varmuuden olevan ennallaan. Hän oli iloinen, sillä hän oli luullut saavansa kuulla valkoisten miesten hevosten kavioiden kapsetta, jota hän näissä luonnon muodostamissa varustuksissa oli oppinut vihaamaan. Hän ja intiaanit olivat ystäviä keskenään. Nämä hurjat viholliset eivät olleet vihamielisiä tätä yksinäistä metsästäjää kohtaan, mutta jossakin tuolla metsässä piileskeli joukko pahantekijöitä, lampaiden varkaita, joita Dale ei halunnut tavata.

Kun hän läksi laskeutumaan rinnettä, levisi auringonlaskun aiheuttaman iltaruskon kajastus Old Baldylta laaksoon täyttäen sen valolla ja varjoilla, keltaisella ja sinisellä, samalla tavalla kuin loistavan taivaan. Puron mutkiin muodostuneet lammikot kimaltelivat kirkkaasti. Dalen katse mittaili laakson päästä päähän ja koetti sitten tunkeutua puron toisella puolella oleviin tummiin varjoihin, missä kuusimetsän muodostama keihäsmäinen ja terävä harjanne kuvastui vaaleita pilviä vasten. Tuuli alkoi humista puissa ja ilmassa oli sateen tuntua. Poiketessaan muutamalle polulle käänsi Dale selkänsä häipyvälle iltaruskolle ja alkoi painua laaksoon.

Yön ollessa näin lähellä ja sateen uhatessa ei hän lähtenytkään muutamien peninkulmien päässä olevaan omaan asuntoonsa, vaan suuntasi kulkunsa erästä vanhaa metsäsaunaa kohti. Kun hän saapui perille, oli jo melkein pimeä. Hän lähestyi rakennusta varovaisesti, sillä siellä, kuten muutamissa muissakin siellä täällä laaksoissa olevissa saunoissa, voi olla intiaaneja, karhuja tahi panttereita. Tässä ei kumminkaan tällä kertaa näyttänyt olevan mitään. Sitten tarkasteli Dale taivaalla kiitäviä pilviä tuntien hienon sumuisen sateen kylmän kosteuden kasvoillaan. Sade tulisi luultavasti jatkumaan koko yön. Tehtyään nämä huomiot meni hän saunaan.

Hetken kuluttua kuuli hän nopeasti kävelevien hevosten kavioiden kapsetta. Kurkistaessaan ulos hän huomasi himmeitä liikkuvia hahmoja pimeässä melko lähellä. Tulijat olivat kulkeneet vastatuuleen, minkä vuoksi ääntä ei ollut ennen kuulunut. Dalen laskun mukaan häämötti pimeästä viisi ratsastajaa. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän kääntyi nopeasti löytääkseen pimeässä tikapuut joiden hän tiesi vievän vintille. Löydettyään ne nousi hän nopeasti sinne varoen aiheuttamasta kolinaa pyssyllään ja paneutui pitkäkseen risuista ja parruista valmistetulle välikatolle. Hän sai sen juuri nipin napin tehdyksi, kun kilisevien kannusten säestämiä raskaita askelia kuului ovelta ja sitten saunasta.

"Hei Beasley, oletko täällä?" kysyi joku äänekkäästi.

Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Mies kirosi partaansa ja jälleen kuului kannusten kilinää.

"Miehet, Beasley ei ole täällä!" hän huudahti. "Viekää hevoset katokseen, sillä meidän on pakko odottaa häntä!"

"Odottaako, huh!" vastasi joku käheästi. "Ehkä koko yön, eikä meillä ole mitään syötävää."

"Tuki suusi, Moze! Sinussa ei totisesti ole miestä muuhun kuin syömiseen. Viekää hevoset vain suojaan, ja jonkun teistä on tuotava tänne puita."

Matalalla äänellä mumistuihin kirouksiin sekoittui kavioiden kumeaa kapsetta, nahan narinaa ja väsyneiden hevosten raskasta huokumista.

Nyt tuli saunaan joku toinenkin laahustavin kilisevin askelin.

"Snake, mielestäni olisi ollut viisainta ottaa hieman evästä mukaan", sanoi tulija venytellen.

"Aivan niin, Jim. Mutta me emme ottaneet ja kannattaneeko tuosta puhuakaan, koska Beasley saapuu luultavasti hyvinkin pian."

Dale, joka makasi paikoillaan hiljaa ja valmiina kaiken varalta, tunsi hermoissaan hitaan säpsähdyksen -- jonkunlaisen viiltävän väristyksen. Tuo alhaalla oleva syvä-ääninen mies oli Snake Anson, seudun pahin ja vaarallisin henkilö, ja nuo toiset kuuluivat epäilemättä hänen joukkoonsa, ollen myöskin pahamaineisia tässä harvaan asutussa seudussa. Mitä taasen äsken mainittuun Beasleyhin tulee, oli hän Valkoisten vuorten laitumien kuuluisimpia maanviljelijöitä ja lampaiden kasvattajia. Mikä oli tämän Snake Ansonin ja Beasleyn välillä sovitun kohtauksen tarkoitus? Milt Dale luuli sen antavan aihetta epäillä Beasleytä, ja moni omituinen, lampaita ja paimenia koskeva tapahtuma, joita eivät Pinen pienen kylän asukkaat olleet voineet milloinkaan selittää, tuli nyt hänelle päivänselväksi.

Saunaan tuli nyt muitakin miehiä.

"Näyttää tulevan vain pienoinen sade", sanoi muudan. Sitten kuului jyrähdys, kun sylillinen halkoja heitettiin lattialle.

"Jim, täällä on muudan aivan kuiva mäntykalikka", sanoi toinen.

Kuului kahinaa ja raskaita askelia, ja sitten kovia jysähdyksiä, joista voitiin päättää, että Jim takoi halon päätä lattiaan musertaakseen siitä jonkun nurkan, josta sitten voitaisiin saada kourallinen kuivia lastuja.

"Snake, sytytä piippusi että samalla voin saada halotkin palamaan."

"En halua tupakoida enkä välitä tulestakaan", vastasi Snake.

"Olet totisesti itarin veitikka näissä metsissä", sanoi Jim venytellen.

Useat kovat piin lyönnit teräkseen ja sitten kova puhaltaminen ja rätinä kertoivat Jimin ponnistuksista saada tuli palamaan. Piakkoin muuttuikin saunan pikimusta pimeys, kuului hiljaista halkojen risahtelua ja liekkien huminaa, ja sitten tasaisesti kiihtyvää kohinaa.

Dale makasi saunan muuttuessa valoisammaksi vatsallaan välilattialla ja aivan hänen silmiensä vieressä oli risujen välissä pieniä rakoja. Kun halot syttyivät kirkkaasti palamaan, voi hän aivan hyvin katsella alhaalla olevia miehiä. Hän ei tuntenut heistä muita kuin Jim Wilsonin, joka jo hyvin tunnettiin Pinessä ennenkuin Snake Ansonista oli kuultu puhuttavankaan. Jim oli tuon roistojoukon kunnollisin mies ja hänellä oli ystäviä rehellistenkin ihmisten joukossa. Huhuttiin, ettei hän oikein vetänyt samaa köyttä Snake Ansonin kanssa.

"Lämmin tuntuu hyvältä", sanoi lihava Moze, joka tuntui olevan yhtä raaka kuin tummakasvoinenkin. "Rupeaa totisesti satamaan. Kunpa meillä nyt vain olisi hieman syötävää."

"Moze, satulanlaukussani on vähän hirvenlihaa. Jos noudat sen tänne, saat siitä puolet", sanoi eräs toinen.

Moze laahusti ripeästi ulos.

Tulen valossa näyttivät Snake Ansonin kasvot laihoilta ja käärmemäisiltä, hänen silmänsä kiilsivät ja hänen pitkä kaulansa ja tavaton pituutensa ilmaisivat hänen nimensä sopivaisuuden. [Snake = käärme.]

"Snake, mitä tekemistä meillä taasen on tuon Beasleyn kanssa?" kysyi Jim.

"Saat sen varmasti tietää silloin kun minäkin", vastasi johtaja. Hän näytti väsyneeltä ja miettiväiseltä.

"Emmekö ole aiheuttaneet jo tarpeeksi vahinkoa noille meksikolaisille paimen-raukoille saamatta juuri mitään palkaksemme?" kysyi nuorin joukosta, muudan miehistyvä nuorukainen, jonka kovat katkerailmeiset huulet ja nälkäiset silmät erottivat hänet jollakin tavoin tovereista.

"Olet aivan oikeassa, Burt; niin minäkin ajattelen", vastasi mies, joka oli lähettänyt Mozen asialle.

"Snake, piakkoin alkaa näissä metsissä tuprutella lunta", sanoi Jim Wilson. "Aiommeko talvehtia Tonto Basinissa, vai Gilassako?"

"Meidän on mielestäni tehtävä joku edullinen kaappaus ennen lähtöämme etelään", vastasi Snake töykeästi.

Tällä hetkellä palasi Moze.

"Päällikkö, kuulin tieltä hevosen kavioiden kapsetta", sanoi hän.