Suomen kansan eläinsatuja: Ensimmäinen sarja suomalaisia satuja lapsille

Näkipä kerran kettu kierrellessään Metsolan takamaita miehen ajavan maantietä, suuri kalareki kuormanaan. Hänellä oli kova nälkä ja sentähden hän ajatteli, että mitenkähän hän saisi tuosta ukon kalakuormasta osan itselleen. Yht'äkkiä hän keksikin keinon: heittäytyi kuolleen tavoin tiepuoleen loikomaan.

Ukko oli erinomaisen hyvällä päällä, laulaa rallatteli vain ja heilutteli jalkojaan laulun tahdissa reen sivulla, eikä huomannut mitään ympäriltään; mutta huomasipas kuolleennäköisenä loikovan ketun tiepuolesta. Huomasi ja ajatellen, että kylläpäs häntä suosii tänään erinomainen onni, meni ja nosti ketun rekensä perälle. Sitten lähti hän rallatellen edelleen ajamaan.

Mutta kettu päästyään kuorman päälle oli vain hetken kuolleennäköisenä; huomattuaan ukon painuneen rallatuksiinsa, kohoutui hän verkalleen loikoma-asennostaan ja rupesi hiljaa viskelemään kaloja ukon kuormasta maantielle. Saatuaan niitä viskellyksi tarpeellisen määrän hyppäsi hän itsekin pois reestä ja koottuaan kalat tiepuoleen rupesi niitä siellä tyytyväisin mielin syömään.

Ukko kun tuli kotiin, niin hän jo kaukaa huusi eukolleen, että tuleppas nyt, eukko, katsomaan, mitä olen tänä päivänä saanut. Reen täyden kaloja ja lisäksi komean ketun kuorman perälle.

Eukko tuli, mutta ei huomannut mitään kettua.

-- Missä se on, en minä näe, sanoi.

-- Siellä, siellä, korin vieressä, virkkoi ukko hoputellen hevostaan liiteriin ja katsahtamatta taakseen.

-- Missä korin vieressä, en minä sitä näe, intti akka.

-- No sepä kummaa; kyllä se siellä on, väitti ukko ja kääntyi katsomaan. Mutta eihän sitä hänkään huomannut. Tyhjän paikan vain ja vielä loven kuormassa.

Silloin raapaisi hän korvallistaan ja kääntyen jälleen hevoseensa arveli itsekseen:

-- No jopa se kettu-pakana teki aika kepposen.

Eikä hän senjälkeen puhunut mitään mainiosta kalamatkastaan.

Karhun kalanpyyntö.

Sattuipa siitä karhu osumaan ketun kala-aterialle ja hänkös ihmettelemään, että mistä kuoma oli saanut niin paljon kaloja.

Kettu ei ollut ensin mikseenkään, söi vain salamyhkäisesti hymyillen, mutta sitten pyyhkäisi viiksiään ja virkahti:

-- Mistäkö? Järvestä, niinkuin aina! Menin tuonne avannolle, pistin häntäni veteen, ja kun olin pitänyt sitä siellä kotvasen, tarttui se kaloja täyteen. Vedin ylös, ja tässä ovat kalat. Niin sitä kaloja saadaan!

-- Mutta neuvopa, velikulta, minullekin se konsti, lausui karhu naurusuin. Minä tahtoisin myöskin kaloja.

-- Mitäs neuvomista siinä tarvitaan, tee vain niinkuin minäkin tein, siinä kaikki. Pistä häntä avantoon, anna olla siellä sinnes, kunnes rupeaa sitä puristelemaan ja sitten vedä. Mutta mene yöllä ja vielä kovin kylmänä yönä, silloin on parempi onni!

Karhu kiitti neuvosta ja lähti eräänä pakkasyönä järven jäälle ja pisti häntänsä avantoon. Antoi sen olla siellä siihen asti, kunnes rupesi sitä puristelemaan, ja sitten vetäsi. Mutta mitä, eihän se tullutkaan sieltä. Mikä sille tuli, ihmetteli karhu ja tempasi rajummin. Silloin se tuli, mutta katkenneena, sillä se oli niin kovin avantoon jäätynyt. -- Siitä asti on karhu ollut töppöhäntänä.

Kettu karhun selässä.

Sen jälkeen oli kettu syönyt erään talon aitasta maitoa ja tuli karhua vastaan kuono ja korvat kirnupiimässä. Karhu kantoi kovaa kaunaa kettua kohtaan edellisen kolttosen johdosta ja aikoi ensin antaa aika löylytyksen ketulle, mutta nähtyään hänet tässä asussa unohti aikeensa ja kysyi ihmetellen:

-- Mikäs sinulle on tullut?

Kettu heittäytyi varsin surkuteltavan näköiseksi ja lausui, pää painuksissa:

-- Voi, veikkonen, minulle sattui käymään niin hullusti, että kun menin tässä erään talon eteiseen, noin ikään katsastamaan vain, niin tuli tuvasta akka ja pieksi minut korennollaan pahanpäiväisesti. Niinkuin näet: pään mäsälle.

Karhu unohti silloin kaiken kaunansa kettua kohtaan ja sanoi säälitellen:

-- Voi sinua ukkoparkaa, kylläpä sinulle on todella huonosti käynyt. Nousehan, veikkoseni, tuonne hartioilleni, niin kannan sinua, kovaosaista, kotvasen.

No mitäs: kettu nousi karhun selkään ja antoi tämän kantaa itseään. Mutta kun hän oli ollut siellä kotvasen, teki hänen mielensä ruveta karhua, tuota tyhmeliiniä, pilkkaamaan. Hän alkoi hyräillä pilkallisesti:

-- Voi sentään tätä maailman menoa, kun kaikki on täällä nurinpäin. Tässäkin: sairas tervettä kantaa, vähämieli veitikkata!

Karhu ei ensin kiinnittänyt tähän mitään huomiota, mutta sitten jo kohotti päätänsä ja kysäsi:

-- Mitä sinä oikein laulat?

-- E-en mitään, virkkoi kettu, -- sitä vain, että se on aivan oikein, että terve sairasta kantaa, pieksämätön pieksettyä.