Intiaanipoika Pohjois-Amerikan aarniometsissä

Esipuhe. Hakada -- "Surkuteltava Viimeinen". Lapsuuteni puutteet ja vaivat. Intiaanien sokerinkorjuu. Leikki ja urheilu. Metsiä samoilemassa. Hakadan ensimäinen uhri. Ensimäiset kulttuurivaikutelmat. Viiteselitykset.

Esipuhe.

Pohjois-Amerikan intiaani on epäilemättä ollut korkeammalla kehityskannalla kuin yksikään toinen pakanallinen ja sivistymätön kansa. Sitä todistavat sekä hänen erinomaisen hyvin kehittynyt ja vastustuskykyinen ruumiinsa että myöskin hänen melkoiset henkiset lahjansa. Mutta valitettavasti ei sellaisia vapaita, luonnollisia olentoja enää ole olemassa. Intiaanit, jotka asuvat hallituksen muodostamissa piirikunnissa,[1] kuvastavat ainoastaan heikosti entisten sukupolvien kuntoa.

Seuraavat kuvaukset esittävät lapsuudenajasta viidenteentoista ikävuoteeni saamiani kokemuksia ja vaikutelmia. Olen kirjoittanut ne etusijassa pikku poikaani varten antaakseni hänelle jonkinlaisen kuvan raskasvaiheisesta ja seikkailurikkaasta nuoruudestani. Hän itse on liian myöhäisen ajan lapsi voidakseen välittömästi ottaa vastaan villin elämän vaikutelmia.

Hänelle, Ohijesa toiselle, omistan hartaalla halulla ja rakkaudella tämän kirjani.

Toht. Charles A. Eastman (Ohijesa).

Hakada -- "Surkuteltava Viimeinen".

Intiaanielämä! Minkä vapaudenmaailman tämä sana loihtiikaan jokaisen pojan sieluun! Rinta riemua hehkuen seuraisi varmaankin jokainen nuori sydämensä salaperäistä kaipuuta ja heittäytyisi hetkeksi villin elämän iloihin ja kärsimyksiin, nimittäin sellaisiin, jollaisiksi hän itse on ne uneksinut. Minä olen nauttinut nuoruudessani tätä elämää, joka päivä on ollut todellista metsänkäyntiä ja todellista metsänriistaa! Kaukana metsissä, maailman meitä näkemättä ja kuulematta suoritimme usein uskonnollisen tanssin esittäen vanhempia sukulaisiamme, sellaisia kuin "Urhoollinen Puhveli", "Seisova Vapiti", "Korkealentoinen Haukka", "Satumainen Karhu"[2] y.m. Me maalasimme itsemme isiemme ja esi-isiemme tapaan ja jäljittelimme heitä uskollisesti pienimpiin yksityiskohtiin asti, olivathan mallit joka päivä silmiemme edessä.

Mutta näytteleminen ei ollut ainoa taitomme. Me tutkimme myöskin innokkaasti luontoa, koetimme perehtyä eläinten oloihin ja tapoihin yhtä suurella tarkkuudella kuin te konsanaan syventymällä kirjoihinne. Kansamme sankarit olivat esikuviamme, joita me jäljittelimme leikeissämme ja joiden kaltaisiksi me tahdoimme tulla.

Kukaan ei osaa käyttää viittä aistiaan paremmin kuin erämaan lapsi. Haistimme, makumme ja tuntomme, kuulomme ja näkömme -- kaikki ne olivat kehittyneet yhtä korkealle, ja muistimme me harjoitimme äärettömän tarkaksi. Ajatellessani ensimäistä kasvatustani täyttää nytkin mieleni lämmin kiitollisuudentunne.

Sioux-heimolla[3] on peritty tapa, jonka mukaan pojan -- maailmaan tulevan soturin -- syntyessä tulokkaan sisarusten on tehtävä jokin rohkea työ. Hänen veljiensä täytyi heittäytyä päistikkaa veteen tahi talvisaikaan piehtaroida alasti lumessa. Jolleivät he olleet vielä kyllin suuria, tehdäkseen itse jonkin tempun, valeltiin heidät vedellä. Sisar pistettiin muitta mutkitta veteen umpisukkulaan. Minunkin veljeni ovat usein nauraen kertoneet, miten he olivat juhlineet minun ilmoilletuloani.

Olin nuorin raukka viidestä lapsesta, jotka kohta syntymiseni jälkeen jäivät äidittömiksi. Siksipä minun täytyi pitää nimi "Hakada",[4] joka merkitsee: "Surkuteltava Viimeinen", kunnes kykenin ansaitsemaan itselleni arvokkaamman ja soveliaamman. Toiset lapset pitivät suureksi surukseni minua enimmäkseen vain leikkikalunaan.

"Pyhän järven" ja "Lehtimajanasukkaiden" liitot pitivät äitiäni kaunottarena. Kun hän minun syntyessäni makasi vaarallisesti sairaana, sanoi eräs taikuri,[5] joka oli häntä hoitamassa: "Uusi taikuri on syntynyt, mutta äidin täytyy kuolla, annettakoon pojalle nimeksi 'Tenhokas Taikakalu'!" Nopeasti kuitenkin eräs läsnäoleva keskeytti hänet huomauttamalla, että lapsen sedällä oli jo se nimi. Ja niinpä minua nimitettiin ainoastaan "Hakadaksi".

Kauniilla äidilläni -- häntä nimitettiin usein sioux-heimon puolijumalattareksi -- oli, kuten jälkeenjääneet kertovat, kaukaasialaisen rodun tuntomerkit, lukuunottamatta hänen tuuheaa tukkaansa ja syvänmustia silmiään. Hän painoi minut kuollessaan rinnalleen ja kuiskasi samalla anopilleen: "Annan lapseni sinun kasvatettavaksesi. Äidilleni en voi uskoa häntä, hän löisi hänet laimin ja jättäisi pian kuolemaan."

Nainen, jolle nämä sanat lausuttiin, oli hinteläkasvuinen, ikäisekseen hyvin uuttera -- hän täytti näet silloin kuusikymmentä vuotta -- hyvä ja älykäs. Äitini arvostelu omasta äidistään oli hyvinkin oikea, sillä kohta hänen kuolemansa jälkeen tämä vanha nainen saapui selittäen Hakadan olevan liian nuoren voidakseen elää ilman äitiä. Hän lupasi odottaa, kunnes kuolisin, saadakseen sitten haudata minut äitini hautaan. Toinen isoäitini oli luonnollisesti hyvin pahoillaan moisesta tarjouksesta eikä suostunut antamaan minua hänen huostaansa.

Jokaista intiaanipoikaa pidettiin, kansan tapojen mukaan, kehdossa, jonka voi helposti ottaa mukaansa. Neljännestä vailla metrin pituiseen ja noin kolmanneksen levyiseen lautaan oli kiinnitetty messinkinauloilla runsaasti koristeltu, ylhäältä avoin säkki, jonka voi sulkea hirvennahkahihnoilla. Lapsosen hartioitten kohdalle oli kiinnitetty suojuspuut, jottei pienokainen kehdon kaatuessa loukkaantuisi. Näihin suojuspuihin oli joskus asetettu kaikenlaisia ihmeellisiä leikkikaluja, kuten nauhasta riippuvia taiteellisesti veisteltyjä luupalasia, hirvenkavioita y.m.s., jotka kalisivat pienimmästäkin liikkeestä.

Sellaisessa oikeassa kehdossa minä elin, nukuin ja leikin ensimäiset elinkuukauteni. Lautavuoteineni minut sidottiin teltan seipääseen tahi ripustettiin puunoksaan siksi aikaa kun isoäitini hakkasi halkoja. Sellaisessa hän kantoi minua selässään tahi ripusti varsin mukavasti toisen samanlaisessa kehdossa olevan lapsen kanssa ponihevosen satulaan siten, että molemmat kehdot tulivat tasapainoon.

Isoäitini oli kuin ihme heimomme nuorille tytöille. Hän näytti nyt olevan yhtä onnellinen Hakadastaan kuin aikanaan esikoisestaan, hänen isästään. Miten hän hoiti ja vaalikaan minua! Miten suurella taidolla ja uhraantuvaisuudella hän piti huolen kaikista tarpeistani! Yksinkertaiset vaatteeni ja sirot mokkasiinini[6] hän valmisti aina itse.

Untshida (isoäiti kulta) oli hyvä laulajatar. Milloin Hakada heräsi varhain aamulla, koetti hän nukuttaa häntä uudelleen seuraavantapaisella kehtolaululla:

Oi, sydänkäpy, nuku, nuku, etääll' on Chippewayn[7] suku, nyt nuku, nuku, lapsi oi! Ja ole mies sä päivän koissa, on yöllä vihollinen poissa, mut konsa aamu valkeaa, niin sotakutsu kajahtaa. Oi, nuku, hento, helmaan yön, uus päivä tuopi uuden työn, nyt nuku, nuku, lapsi oi!

Dakota-naiset olivat tottuneet hakkaamaan itse polttopuunsa metsässä ja tuomaan ne kotiin, sitäpaitsi heidän täytyi tehdä suurin osa raskaita maatöitä. Se oli naistentyötä. Miehet olivat kaiket päivät metsästämässä, sillä heidän täytyi hankkia perheelle tarpeelliset lihavarat. Isoäitini lähtiessään puita hakkaamaan otti hyvin usein minut mukaansa ja ripusti työn ajaksi kehtoni villiin viiniköynnökseen tahi puunoksaan, jotta hiljainen tuulenhenki saisi minua keinutella.

Myöhemmin minulle kerrottiin, että sellaisissa tilaisuuksissa usein oravat ja linnut pitivät kaikenlaisia neuvotteluja vierailla kielillä. Sattuipa kerran, että nukuin kehdossa sen keinuessa noin kahden metrin korkeudella maasta. Untshida oli keräämässä koivunkuoria. Silloin orava näki hyväksi kiivetä kehtoni suojuspuulle ja ruveta siinä nakertamaan pähkinää pudotellen ateriansa jäännökset silmilleni, niin että minä luonnollisesti heräsin. Huusin niin kauheasti, että se nopeasti pakeni toiselle oksalle ja sieltä torui minua niin kiivaasti, että vastasin siihen vielä kauheammalla huudolla. Vihdoin Untshida riensi apuun karkoittaen tunkeilevan vieraan. -- Ja miten usein myöskin linnut liihoittelivat kehtooni tekemään kanssani tuttavuutta!

Ravintoni tuotti hyvälle kasvatusäidilleni ensimäiset huolet. Hän keitti jonkin verran villiä riisiä, jauhoi ja sekoitti sen metsänriistaliemeen tahi survoi kuivattua metsänriistaa jonkinlaiseksi jauhoksi, kaatoi siihen vettä ja sekoitti paahdettua, hienoksi survottua maissia. Tämä villistä riisistä, hienoksi jauhetusta metsänriistasta ja maissista valmistettu liemi oli minun pääravintoni. Mutta sittenpä minulle puhkesikin hampaat paljoa varemmin kuin valkoisille lapsille. Päästyäni näin pitkälle kelpo hoitajani hankki minulle jonkin verran vaihtelevampaa ruokaa, ja minä pidin itse huolen sen hienontamisesta.

Lähdettyäni ensi kerran kehdostani osasin melkein heti paikalla juosta, kuten isoäitini myöhemmin minulle kertoi. Hän alkoi siitä lähtien kääntää huomiotani luontoon. Milloin kuulin linnun laulavan, mainitsi hän minulle sen nimen.

"Hakada, kuuntele sheshokaa, muuttorastasta! Se houkuttelee toveriaan, jolle se on löytänyt jotakin hyvää syötävää." Tahi: "Kuunteleppa upihanskaa, koirasrastasta, se laulaa kaikkein kauneinta lauluaan pikku vaimolleen." Milloin virginialainen kehrääjä väsymättä lauloi metsässä, kivenheiton päässä teltastamme, sanoi hän: "Hiljaa, siellä saattaisi olla ojibway-heimon vakooja!" Herätessäni yöllä sanoi hän: "Älä huuda! Hinakaga, pöllö, katselee sinua puusta." Peitin silloin pääni, uskoin näet ehdottomasti isoäitiäni, joka juurrutti minuun kauhean käsityksen tästä linnusta. "Kerran pieni poika seisoi teltan ulkopuolella ja huusi armottomasti äitiään. Silloin hinakaga hyökkäsi hänen kimppuunsa, tarttui häneen ja vei hänet mukanaan puuhun." Oli yleisesti tunnettu, että intiaanien vakoilijat sotaretkellään matkivat pöllön huutoa.

Intiaanilapset olivat kasvatettuja siten, että he yöllä tuskin ollenkaan huusivat. Se oli välttämätöntä heidän elämässään, jota uhkasivat niin monenlaiset vaarat. Pienenä lapsena menin tavallisesti nukkumaan lintujen keralla ja heräsin taas niiden nousuaikana. Pian se tuli elintavakseni. Erityisistä syistä minun tuli edelleen noudattaa samaa tapaa, sillä intiaanin täytyy nousta varhain. Metsästäjänä hän löytää saaliinsa parhaiten päivän koittaessa. Sotaretkillä olevat heimot tekevät hyökkäyksensä enimmäkseen varhaisena aamuhetkenä, ja sitäpaitsi suurille vaellusretkille lähdetään aina ennen päivänsarastusta, jotta voitaisiin kulkea vilpoisessa aamuilmassa ja vihollisen huomaamatta.

Jo pienimmätkin lapset totutettiin vaitioloon ja rauhallisuuteen. Tämä oli erityinen piirre intiaanien luonteen muodostamisessa ja kasvatuksessa. Niin he arvelivat laskevansa parhaan perustan itsensähillitsemiselle ja kärsivällisyydelle, -- ominaisuuksille, jotka olivat erittäin tärkeitä sekä soturille että metsästäjälle. On tosin aikoja, jolloin kansamme heittäytyy hillittömiin iloihin ja nautintoihin, mutta yleensä eletään vakavasti ja siivosti.

Miten hauska lapsuuteni olikin, miten se oli täynnä elähdyttäviä vaikutelmia! Jo aikaisin minussa heräsi seikkailujen ja urotöitten halu, ja soturia kaunistavan kotkansulan arvon minä aavistin jo varhain lapsena. Kerran kaksivuotiaana, yksin ollessani, otin setäni kotkansulkatöyhdön, revin siitä kaikki sulat ja koristin sillä sekä itseni että koirani. Sangen nuorena oli ympärilläni sykkivä elämä tehnyt minuun vaikutuksensa, ja mitä hartain haluni oli kehittyä mieheksi, joka kykenee täyttämään kaikki sen vaatimukset.