Salaperäinen ratsastaja

Viilentyen, mutta menettämättä kirkkauttaan syyskuun aurinko alkoi laskea yhä matalammalle Coloradon tummaa vuorijonoa kohti. Metsäiset solat alkoivat peittyä purppuranväriseen sumuun. Harmaat vuorijonon juurella olevat matalat kukkulat, pyöreät ja aaltoilevat, erosivat kuin vyöryen korkeammasta maisemasta. Ne olivat sileitä ja loivia pitkine sametin pehmeine rinteineen ja erillisine haapalehtoineen, jotka loistivat syksyn kultaamina. Punaiset viiniköynnökset kirjailivat siellä täällä salviaruohon pehmeän harmauden. Old White Slides, muudan lumivyöryjen uurtama vuori, kohotti mustan kallioisen huippunsa laakson takaa suojellen sitä pohjoistuulilta.

Eräs tyttö ratsasti rinteellä ihaillen jylhän vuorijonon värikkäitä loivia rinteitä ja kukkuloita, kotiseutunsa ihanaa luontoa. Hän seurasi muudatta vanhaa tietä jyrkälle mäelle, jolta voitiin katsella laakson haarautumaa. Paikka oli ennen ollut hänelle hyvinkin tuttu, mutta siitä oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän viimeksi oli käynyt siellä. Hänen elämänsä vakavimmat tapaukset yhtyivät jollakin tavoin siihen. Seitsemän vuotta sitten, kun hän oli ainoastaan kaksitoistavuotias, hän oli tehnyt täällä vaikean valinnan miellyttääkseen holhoojaansa, vanhaa karjankasvattajaa, jota hän sanoi isäkseen ja joka todella olikin tuon nimen arvoinen. Hän oli silloin suostunut lähtemään kouluun Denveriin. Sitten hän oli saanut olla neljä vuotta erossa rakkaista harmaista kukkuloistaan ja mustista vuoristaan. Vain kerran sen jälkeen hän oli kiivennyt tälle mäelle ja siitäkin kerrasta oli jääneet hänen mieleensä ikävät muistot. Tapahtumasta oli nyt kulunut kolme vuotta. Mutta tänään tuntuivat nuo tyttöaikaiset surut ja murheet häipyvän olemattomiin, sillä nyt hän oli yhdeksäntoistavuotias nainen, joka oli saanut ratkaistavakseen elämänsä ensimmäisen vaikean pulman.

Tie johti mäen laelta muutamaan haapalehtoon, jonka valkoiset rungot ja tuulessa lepattavat lehdet näyttivät ihanilta, ja sitten tasaisen ruohoa ja kukkia kasvavan pengermän poikki kallioisen jyrkänteen reunalle.

Tyttö laskeutui satulasta heittäen ohjakset kädestään. Hänen hyväilyyn tottunut mustanginsa hieroi sileää mustaa turpaansa hänen hihaansa toivoen nähtävästi samanlaista hellyydenosoitusta takaisinkin, mutta kun ei sellaista kuulunut, se taivutti päänsä alkaen jyrsiä ruohoa. Tyttö katseli tarkkaavaisesti pengermällä kasvavia heiluvia ja solakoita valkoisia ja sinisiä kukkia. Ne hymyilivät hänelle heikosti kuin kalpeat tähdet pitkästä kullalle vivahtavasta ruohosta.

"Columbineja!" hän mumisi miettiväisesti poimiessaan muutamia kukkia ja katsellessaan niitä ihmetellen kuin löytääkseen niistä jonkunlaisen selityksen syntyperälleen ja nimelleen. Sitten hän seisoi paikoillaan ja tuijotti haaveillen kaukaiseen vuorijonoon.

"Columbine!... Sellaisen nimen antoivat minulle kaivosmiehet, jotka löysivät minut -- metsään eksyneen lapsen -- nukkumasta columbinein joukosta." Hän puhui ääneen kuin tahtoen todistaa asian oman äänensä kaiulla.

Tuo mies, jota hän oli aina sanonut isäkseen, oli sinä päivänä paljastanut hänelle sen verran salaisuudesta. Hän oli kyllä ennenkin epämääräisesti tuntenut, että hänen lapsuuteensa liittyi jotakin omituista, jotakin sellaista, jota ei hänelle milloinkaan oltu selitetty.

"Ei mitään muuta nimeä kuin Columbine", hän kuiskasi surullisesti ymmärtäen nyt sydämensä omituisen kaipuun.

Tuskin tuntiakaan sitten, kun hän oli juossut White Slidesin karjakartanon päärakennuksen avaralle kuistille, hän oli tavannut miehen, joka oli aina pitänyt hänestä huolta. Hän oli katsonut tyttöön yhtä sydämellisesti ja isällisesti kuin ennenkin, mutta kuitenkin hieman eri tavalla. Tyttö oli näkevinään nytkin edessään vanhan Bill Bellloundsin, uranuurtajan ja karjankasvattajan, kookkaan miehen, jolla oli leveät kasvot, kovat, arpiset ja harmaat, suurine sinistä tulta leimuavine silmineen.

"Collie", vanhus oli sanonut, "nyt saat todellakin kuulla suuria uutisia. Tässä on kirje Jackilta... Hän tulee kotiin."

Belllounds oli heiluttanut kirjettä. Hänen suuri kätensä oli vapissut, kun hän oli ojentanut sen laskeakseen sen tytön olkapäälle. Hänen olennossaan ilmenevä kovuus näytti omituisesti pehmenneen, sillä Jack oli hänen poikansa. Paimenet olivat aina nimittäneet poikaa Buster Jackiksi [Buster Jack = Möly-Jack], mutta oli olemassa muita pahempiakin nimityksiä, joita hänen isänsä ei ollut milloinkaan kuullut. Jack oli lähetetty pois noin kolme vuotta sitten, hieman ennen Columbinen palaamista koulusta. Senvuoksi hän ei ollut nähnytkään Jackia seitsemään vuoteen, mutta hän muisti Jackin kumminkin hyvin -- tuon suuren levottoman pojan, kauniin ja villin, joka oli muuttanut hänen lapsuutensa melkein sietämättömäksi.

"Niin, poikani Jack tulee nyt kotiin", Belllounds sanoi värisevällä äänellä. "Ja Collie, minun pitää ilmoittaa sinulle nyt jotakin."

"Mitä sitten, isä?" hän oli kysynyt raskaan käden puristaessa hänen olkapäätään.

"Sen vain, tyttöseni, etten olekaan oikea isäsi. Olen kyllä koettanut ja olen rakastanut sinua kuin olisit oma lapseni, mutta suonissasi ei ole tippaakaan minun vertani. Nyt aion kertoa sinulle, miten asiat ovat."

Tarina oli lyhyt. Seitsemäntoista vuotta sitten muutamat miehet, jotka työskentelivät Bellloundsin omistamassa kaivoksessa Middle Parkin kohdalla vuoristossa, olivat löytäneet lapsen tien vierestä columbinien joukosta. Lyhyen matkan päässä pienokaisen olinpaikasta olivat intiaanit, luultavasti vuorten yli uteseja ahdistamaan tulleet arapahoet, vanginneet tahi tappaneet pienehkön siirtolaisjoukon. Muuta johtolankaa ei ollut ollut olemassa. Miehet olivat vieneet lapsen majaansa, ruokkineet ja hoitaneet sitä ja nimittäneet sen tapansa mukaan Columbineksi. Vihdoin he olivat tuoneet lapsen Bellloundsille.

"Collie", vanhus sanoi, "minun ei olisi tarvinnut kertoa tätä sinulle milloinkaan, enkä olisi sitä kertonutkaan, ellei eräs seikka olisi pakoittanut minua siihen. Alan vanhentua, enkä halua milloinkaan jakaa omaisuuttani sinun ja Jackin kesken. Tahdon senvuoksi, että menette naimisiin. Olet aina voinut hillitä Jackia. Kun Jack saa sinut, hän voi ehkä --"

"Isä", Columbine huudahti, "pitääkö minun mennä naimisiin Jackin kanssa?... En muista enää, minkä näköinenkään hän on!"

Belllounds nauroi. "Koira vieköön, saat nähdä hänet tuossa tuokiossa! Jack on Kremmlinissä ja saapuu sieltä tänne joko tänään tahi huomenna."

"Mutta enhän minä rakasta häntä ollenkaan!" Columbine änkytti.

Vanhus muuttui heti vakavaksi. Hänen voimakaspiirteiset kasvonsa saivat takaisin kovan ilmeensä ja hänen suuret silmänsä rupesivat leimuamaan. Tytön rukoileva vetoaminen oli loukannut häntä. Columbine muisti, miten tunteellinen vanhus oli aina kaikessa, mikä koski hänen poikaansa.

"Niin, se on todellakin ikävää", hän vastasi töykeästi, "mutta ehkä voit muuttaa mielesi. Tiedän, ettei ainoakaan tyttö voi auttaa ketään miestä suurestikaan, ellei hän rakasta häntä. Sinun pitää kuitenkin mennä naimisiin hänen kanssaan."

Hänen poistuttuaan Columbine oli ratsastanut mustangillaan kauas laaksoon, jossa hän sai olla yksinään. Seisoessaan jyrkänteen reunalla hän äkkiä huomasi aution lepopaikkansa yksinäisyyden ja rauhan tulleen häirityksi. Karja ammui Old White Slidesin rinteillä hänen alapuolellaan ja ylempänä olevilla ruohoisilla ylätasangoilla. Hän oli unhottanut kokonaan, että karjaa juuri koottiin tasangolle syystarkastukseen. Suuri punaisenkirjava lauma vaelsi alempana olevassa metsikössä. Vasikat ja hiehot laukkailivat niin, että pöly vain tuprusi vuoren rinteestä, villit vanhat sonnit tömistelivät salviapensaikossa vastahakoisina lähtemään mukaan ja lehmät juoksentelivat ja ammuivat hakiessaan vasikoitaan. Paimenien kutsuvat huudot kaikuivat sointuvasti ja kovasti. Eläimet tunsivat niiden merkityksen ja vain villit sonnit vastustelivat.

Columbinekin tunsi äänestä, mikä paimen milloinkin huusi. Miehet lauloivat, huusivat ja kiroilivat, mutta tämä kaikki oli kuin soittoa hänestä. Siellä täällä rinteellä, missä haapametsiköt loppuivat, hän näki silloin tällöin hevosenkin vilahtavan sen laukatessa aukeaman poikki; tomu lensi ja paimen kajahdutti iloisen huudon, jonka kaiku vieri rinteitä pitkin jyrkänteeltä jyrkänteelle ja kajahteli vielä ilmassa kauan senkin jälkeen kuin uskalias ratsastaja oli kadonnut viidakkoon.

"Kukahan noista mahtaakaan olla Wils?" Columbine mumisi katsellessaan ja kuunnellessaan, ollen samalla epämääräisesti tietoinen jostakin pienestä erosta ja omituisesta muutoksesta tämän erityisen paimenen jättämissä muistoissa. Hän tunsi sen, mutta ei ymmärtänyt sitä. Kaikki rinteellä olevat ratsastajat olivat hänelle tuttuja, mutta Wilson Moore ei ollut heidän joukossaan. Hänen täytyi siis olla jossakin tuolla ylempänä, ja Columbine kääntyi katsomaan ruohoisen jyrkänteen yli pitkälle keltaisella mäelle, missä kimaltelevat haavat peittivät melkein kokonaan erään punertavan vuorennyppylän ojentaessaan oksiaan taivasta kohti. Silloin kaukaa hänen vasemmalta puoleltaan rinteen korkealta pensaikkoa kasvavalta harjalta kajahti huuto, joka vavahdutti hänen tunteitaan: "Hei siellä, painukaahan vain eteenpäin!" Punaiset juhdat kiiruhtivat sikin sokin rinnettä alas tupruuttaen tomua, polkien pensaikkoa, vieritellen kiviä ja ammuen käheästi.

"Kas niin!" Tämä selvempi huuto kajahti kaikuvammin ja kovemmin.

Columbine näki valkoisen mustangin ilmestyvän äkkiä harjanteelle, jossa se liehuvine harjoineen ja häntineen kuvastui selvästi sinistä taivasta vasten. Sen kulku jyrkänteen reunalla ilmaisi, että sillä oli selässään joku ajattelematon paimen, josta eivät minkäänlaiset kielekkeet eivätkä kuilut tunnu peloittavilta. Columbine olisi tuntenut hänet ratsastustavastakin, ellei tuo solakka suora olento olisi ollut hänelle muutenkin tuttu. Paimenkin näki hänet heti. Hän pysähdytti äkkiä mustanginsa, joka oli jo lähtemäisillään rinteelle, pyöräyttäen korskahtelevan hevosen takaisin. Silloin Columbine heilutti kättään. Paimen kannusti hevosensa laukkaan harjanteen laella, katosi hetkiseksi muutaman haapametsikön taakse ja tuli sitten näkyviin oikealta hilliten hevosensa kävelemään laskeutuessaan ruohoista rinnettä jyrkälle laidalle.

Katsellessaan hänen tuloaan tyttö tunsi itsensä hieman epävarmaksi, koska hän suhtautui nyt jostakin syystä häneen aivan eri tavalla kuin silloin, jolloin paimen oli ollut hänen leikkitoverinsa ja ystävänsä, niin melkeinpä hänen veljensä. Mies oli palvellut Bellloundsia vuosikausia ja oli paimen, koska hän piti hevosista enemmän kuin karjasta ja ulkoilmaelämästä enemmän kuin mistään muusta. Hän erosi siinä muista paimenista, että hän oli käynyt koulua; hänellä oli omaisia Denverissä, jotka vastustivat hänen hurjaa kulkurielämäänsä ja vaativat usein häntä kotiin, mutta hän pysytteli vain poissa heidän luotaan antamatta itseään häiritä.

Samalla kun monenlaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään hän katseli paimenen hidasta lähestymistä tuntien olonsa äkkiä yhä tukalammaksi. Kuinka Wilson suhtautuisikaan näihin hänen elämänsä uusiin, pakollisiin muutoksiin? Tämä ajatus juolahti äkkiä hänen mieleensä järkyttäen häntä omituisesti. Mutta hehän ovatkin vain hyviä ystäviä keskenään. Sitten hän muistikin äkkiä, etteivät he viime aikoina olleet olleetkaan niin hyviä tovereita ja ystävyksiä kuin ennen. Tämän kohtauksen aiheuttamassa lumoavassa epävarmuudessa hän kuitenkin unhotti paimenen pidättyväisyyden ja kaikki nuo pienet huomionosoitukset, joita hän oli kaivannut.